Siitä tulee kuusi vuotta, kun aloin seurustella maailman mukavimman miehen kanssa. Oi sitä aikaa, elämä oli niin kutkuttavan jännää ja toiveikasta. Olihan minulla ensi kertaa elämässäni mies, joka oli paitsi niin mukava mutta vielä katu-uskottavakin. Se teki minunkin elämästäni ns. hurjempaa. Omallaan tavallaan ne olivatkin elämäni kukoistuksen vuosia, olihan niin mielenkiintoinen mies valinnut juuri minut elämääni.
Kuitenkin aika varhain käsitin sen, että jotain kummallista tässä on. Kun tuli ensimmäinen täysin käsittämätön puhumattomuuskohtaus, en ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Viisaampi olisi lähtenyt samantien jo silloin litomaan. Suhteemme ollessa noin 5kk, sain ensimmäiset mustelmat. Ne tuli erään baari-illan jälkeen, ja peittivät lähes käsivarret kokonaan. Minä ns. kiltti tyttö vedin kesähelteillä pitkät hiat mustelmien peitoksi ollen jopa ylpeä siitä, olin KOKENUT elämässäni jotain.
Muutettiin yhteen. Muistan kyllä muuttopakkailuja tehdessä ajatelleeni, että onkohan tämä sittenkään viisasta, kielsin ne ajatukset, koska halusin onnistua siinä suhteessa. Meni aikaa, oli ylämäkiä ja alamäkiä, kunnes jossain kohtaa tajusin olevani vuoristoradassa! Koskaan ei voinut tietää millä mielellä mies tulee kotiin, aina sai olla varpaillaan. Miehellä oli kova ääni, hän myös käytti sitä. Tuli huutoa, halveksuntaa ja milloin mitäkin, minua hävetti kun naapurit kuulivat kaiken. Joskus mietin, etteikö naapureille tullut koskaan mieleen soittaa poliiseja, eikö ne kuulleet sitä pienen ihmisen hätää ollenkaan!? Mutta ai niin, kyllähän ns. mukava mies osasi hurmata naapurin mummotkin puolelleen.
Kännissä mies kaivoi usein veitset keittiön laatikosta, minä niitä sitten piilottelin sängyn alle ja koitin saada miestä rauhoittumaan. Ihme kyllä, eihän niitä veitsiä minuun käyttänyt, mutta useasti käski minun lyödä häntä niillä. Sen hän olisi kyllä ansainnutkin, uskokaa pois, sen minä totisesti olisin halunnut tehdä!, mutta järkevänä ihmisenä tiesin, etten hänen takiaan haluaisi joutua vankilaan. Mutta täytyy sanoa, että ymmärrän miksi jotkut ihmiset päätyvät sellaiseenkin ratkaisuun.
Ei tullut veistä, mutta useita kuristamisia, lukuisia potkimisia ja lyömisiä, milloin paljaalla kädellä tai jollain esineellä. Ei niihin tilanteisiin kummoisia syitä tarvittu. Se oli pahimpia tilanteita kun hän löi minua tukevalla jakkaralla täydellinen hullunkiilto silmissään. Sanonta "hullunkiilto" ei ole tuulesta temmattu, sen tietää vain, jos sen on joskus nähnyt, se on jotain hyvin pelottavaa ja mielipuolista. Mutta senkin kerran jälkeen minä vain rakastin häntä, vaikka jalka ontuen menin useamman viikon.
Siitä se kuitenkin pikku hiljaa alkoi, että aloin minäkin turruttaa ongelmiani alkoholiin. Kyllähän kaikki sen näkivät, etten minä ollut onnellinen, silmissäni oli suuri suru. Eteenpäin kuitenkin jatkettiin. Muistan ajan, kun en uskaltanut nukkua selkä häntä vasten, koska pelkäsin. Pelosta ja surusta huolimatta eroaminen oli vaikeaa, suunnittelin sitä todella pitkään. Ystävät ympärilläni ihmettelivät miksi en tee mitään. Voi kunpa osaisin sanoa sen, mutta olihan meillä hyvätkin hetkemme, niistä tosin ystävät harvoin kuulivat. He näkivät päällimmäisenä tuskani ja halusivat auttaa minua. Ilman ystäviäni en olisi selvinnyt näin hyvin kuin olen selvinnyt. Harmittaa vain se, että viimein kun suhde saatiin päätökseen, olen minä tavallaan unohtanut ystäväni, näinkö heitä kaikesta siitä tuesta kiitän?!
Ystäväni, toivon että jonain päivänä vielä nousisin tuhkasta, että pääsisin auttamaan ja kiittämään vuorostani teitä. En ole ketään tarkoituksella hylännyt, ajattelen ystäviäni päivittäin. Kaikki se vuosia kestänyt väkivalta, piina, tuska ja häpeä teki minulle sen, etten halua katsoa ihmisiä silmiin, ja minun on vaikeata kohdata ihmisiä, etenkin niitä joiden tiedän katsovan minua silmiin. En ehkä jaksa poistua kotoani, tai ehkä en halua, koska siellä on kerrankin turvallista ja rauha. Toisaalta koti, jossa se kaikki tapahtui, on minulle suuri vankila, josta haluaisin pois, mutta en jaksa. Tiedättekö kun ihminen on niin umpikujassa ja väsynyt ettei vaan jaksa?
Olen niin ylpeä itsestäni, ja siitä voimasta, jonka sain kun se suhteen viimeinen niitti tuli! Se voima tuli kiukusta, hän löi minua useamman kerran esineellä, josta seuraava vaihtoehto olisi ollut kirves, siitä kiukusta tuli voima. Ja voiman päälle minulle tarjottiin yllättävältä taholta sellaista tukea, etten voinut enää hylätä sitä mahdollisuutta, ehkä uusia sellaisia voimanpuuskia ei enää tulisi. Luojan kiitos, se tuli, elämä on tuntunut vain helpottuneelta kaiken sen paskan jälkeen! Koska aika kultaa muistoja, on suhteen hyviäkin hetkiä muistunut mieleen, niiden voimalla sitä kai jaksettiin yli viisi pitkää vuotta. Erosta on nyt muutama kuukausi, en pysty ajattelemaan, että pystyisin enää normaaliin parisuhteeseen. Tätäkö se nyt sitten on loppuelämä, toipumista? Kauanko tätä paskaa pitää kelata!?
Kuitenkin aika varhain käsitin sen, että jotain kummallista tässä on. Kun tuli ensimmäinen täysin käsittämätön puhumattomuuskohtaus, en ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Viisaampi olisi lähtenyt samantien jo silloin litomaan. Suhteemme ollessa noin 5kk, sain ensimmäiset mustelmat. Ne tuli erään baari-illan jälkeen, ja peittivät lähes käsivarret kokonaan. Minä ns. kiltti tyttö vedin kesähelteillä pitkät hiat mustelmien peitoksi ollen jopa ylpeä siitä, olin KOKENUT elämässäni jotain.
Muutettiin yhteen. Muistan kyllä muuttopakkailuja tehdessä ajatelleeni, että onkohan tämä sittenkään viisasta, kielsin ne ajatukset, koska halusin onnistua siinä suhteessa. Meni aikaa, oli ylämäkiä ja alamäkiä, kunnes jossain kohtaa tajusin olevani vuoristoradassa! Koskaan ei voinut tietää millä mielellä mies tulee kotiin, aina sai olla varpaillaan. Miehellä oli kova ääni, hän myös käytti sitä. Tuli huutoa, halveksuntaa ja milloin mitäkin, minua hävetti kun naapurit kuulivat kaiken. Joskus mietin, etteikö naapureille tullut koskaan mieleen soittaa poliiseja, eikö ne kuulleet sitä pienen ihmisen hätää ollenkaan!? Mutta ai niin, kyllähän ns. mukava mies osasi hurmata naapurin mummotkin puolelleen.
Kännissä mies kaivoi usein veitset keittiön laatikosta, minä niitä sitten piilottelin sängyn alle ja koitin saada miestä rauhoittumaan. Ihme kyllä, eihän niitä veitsiä minuun käyttänyt, mutta useasti käski minun lyödä häntä niillä. Sen hän olisi kyllä ansainnutkin, uskokaa pois, sen minä totisesti olisin halunnut tehdä!, mutta järkevänä ihmisenä tiesin, etten hänen takiaan haluaisi joutua vankilaan. Mutta täytyy sanoa, että ymmärrän miksi jotkut ihmiset päätyvät sellaiseenkin ratkaisuun.
Ei tullut veistä, mutta useita kuristamisia, lukuisia potkimisia ja lyömisiä, milloin paljaalla kädellä tai jollain esineellä. Ei niihin tilanteisiin kummoisia syitä tarvittu. Se oli pahimpia tilanteita kun hän löi minua tukevalla jakkaralla täydellinen hullunkiilto silmissään. Sanonta "hullunkiilto" ei ole tuulesta temmattu, sen tietää vain, jos sen on joskus nähnyt, se on jotain hyvin pelottavaa ja mielipuolista. Mutta senkin kerran jälkeen minä vain rakastin häntä, vaikka jalka ontuen menin useamman viikon.
Siitä se kuitenkin pikku hiljaa alkoi, että aloin minäkin turruttaa ongelmiani alkoholiin. Kyllähän kaikki sen näkivät, etten minä ollut onnellinen, silmissäni oli suuri suru. Eteenpäin kuitenkin jatkettiin. Muistan ajan, kun en uskaltanut nukkua selkä häntä vasten, koska pelkäsin. Pelosta ja surusta huolimatta eroaminen oli vaikeaa, suunnittelin sitä todella pitkään. Ystävät ympärilläni ihmettelivät miksi en tee mitään. Voi kunpa osaisin sanoa sen, mutta olihan meillä hyvätkin hetkemme, niistä tosin ystävät harvoin kuulivat. He näkivät päällimmäisenä tuskani ja halusivat auttaa minua. Ilman ystäviäni en olisi selvinnyt näin hyvin kuin olen selvinnyt. Harmittaa vain se, että viimein kun suhde saatiin päätökseen, olen minä tavallaan unohtanut ystäväni, näinkö heitä kaikesta siitä tuesta kiitän?!
Ystäväni, toivon että jonain päivänä vielä nousisin tuhkasta, että pääsisin auttamaan ja kiittämään vuorostani teitä. En ole ketään tarkoituksella hylännyt, ajattelen ystäviäni päivittäin. Kaikki se vuosia kestänyt väkivalta, piina, tuska ja häpeä teki minulle sen, etten halua katsoa ihmisiä silmiin, ja minun on vaikeata kohdata ihmisiä, etenkin niitä joiden tiedän katsovan minua silmiin. En ehkä jaksa poistua kotoani, tai ehkä en halua, koska siellä on kerrankin turvallista ja rauha. Toisaalta koti, jossa se kaikki tapahtui, on minulle suuri vankila, josta haluaisin pois, mutta en jaksa. Tiedättekö kun ihminen on niin umpikujassa ja väsynyt ettei vaan jaksa?
Olen niin ylpeä itsestäni, ja siitä voimasta, jonka sain kun se suhteen viimeinen niitti tuli! Se voima tuli kiukusta, hän löi minua useamman kerran esineellä, josta seuraava vaihtoehto olisi ollut kirves, siitä kiukusta tuli voima. Ja voiman päälle minulle tarjottiin yllättävältä taholta sellaista tukea, etten voinut enää hylätä sitä mahdollisuutta, ehkä uusia sellaisia voimanpuuskia ei enää tulisi. Luojan kiitos, se tuli, elämä on tuntunut vain helpottuneelta kaiken sen paskan jälkeen! Koska aika kultaa muistoja, on suhteen hyviäkin hetkiä muistunut mieleen, niiden voimalla sitä kai jaksettiin yli viisi pitkää vuotta. Erosta on nyt muutama kuukausi, en pysty ajattelemaan, että pystyisin enää normaaliin parisuhteeseen. Tätäkö se nyt sitten on loppuelämä, toipumista? Kauanko tätä paskaa pitää kelata!?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi ! Ja itse olet täydellinen virheetön prinsessa, et ärsyttänyt muutos vaatimuksillasi,
siivousjärjestelmällisyydelläsi ;) vain SINÄ teit kaiken oikein (kaikki sanovat niin) mutta tosiasia on että sinä tyrit! Saat kaiken näyttämään että sinä lähdit...... mutta täällähän sitten itket, miksi? Kyllä me tiedämme........... kierrätykseen toisten samanlaisten kanssa.
Tulikohan tämä sun viesti nyt oikealle palstalle? pershäiriöisille #ulkuille on varmasti joku oma nurkka jossakin palstalla missä voi yhdessä murista.