Onkos muille käynyt näin? Kihlattuni isä syytti minua kuolemaansa asti poikansa itsemurhasta, vaikka se oli kolmas yritys jo, joka sitten onnistuikin (2 aiempaa kertaa olivat tapahtuneet ennen tapaamistamme). Kihlattuni elämä alkoi kaikkien, hänen ystäviensä, sukulaistensa, äitinsä ja jopa isänsä mielestä mennä kohti parempaa tapaamisemme myötä.. tajusin liian myöhään, että hän tarvitsi lähinnä jonkun valvontaa ja holhousta; itsemurha oli ollut pinnassa jo niin kauan, että sitä oli mahdoton häivyttää edes sillä, että elämässä alkoi näkyä jo valoa. Tiedän, että isän oli pakko löytää syyllinen ja hän soitteli ex-miesystävällenikin jopa kysyäkseen millainen ihminen OIKEASTI (?) olen; tämä entinen valehteli - pestäkseen omat kätensä asiasta- törkeällä tavalla, joka upposi syöpäsairaaseen surun murtamaan isään kuin veitsi voihin. Minä olin siis syyllinen. Syyllinen kyllä; rakkauteen, huolenpitoon ja loputtomaan ymmärtämykseen ja ampatiaan. Meidän piti hakea hänelle seuraavana aamuna apua..
Vaikka jotenkin tiedän, että tuollaisesta teosta ei noin voida ketään muuta syyttää (niin, voidaan minua syyttää tilannetajun puutteesta), isän käytös sai aikaan lähes loputtoman katkeruuden ja tunnottomuuden tilan sen jälkeen, kun näistä syyttelyistä lähes sekosin. Isä vei minulta oikeuden ja vapauden surra edesmennyttä; en ole sitä tähän mennessäkään vielä loppuun tehnyt. Kohta on 5 vuotta itsemurhan tehneen kuolemasta ja hautajaisista, joiden jälkeen en ole haudalla kyennyt käymään. Nyt kun tiedän isän jäännösten olevan poikansa vieressä (eli kuoli syöpäänsä), olen ajatellut uskaltavani mennä..
Tässä sivussa myös kysymys; oletko SINÄ syyttänyt jotakuta läheisesi itsemurhasta, ja miksi koet olevasi siinä asemassa, että voit niin tehdä?
Luulen, että tämä isä koki itse niin hirveää syyllisyyttä, että oli sopivaa sättiä vaihteeksi jotakuta muuta. Mitään sympatia-tunteita minulla ei ole tätä isää kohtaan vieläkään, ja luulen että ei tule olemaankaan. Kihlattuni tuhosi ja pilasi elämästäni suuren osan, mutta samoin teki hänen isänsäkin.
Vaikka jotenkin tiedän, että tuollaisesta teosta ei noin voida ketään muuta syyttää (niin, voidaan minua syyttää tilannetajun puutteesta), isän käytös sai aikaan lähes loputtoman katkeruuden ja tunnottomuuden tilan sen jälkeen, kun näistä syyttelyistä lähes sekosin. Isä vei minulta oikeuden ja vapauden surra edesmennyttä; en ole sitä tähän mennessäkään vielä loppuun tehnyt. Kohta on 5 vuotta itsemurhan tehneen kuolemasta ja hautajaisista, joiden jälkeen en ole haudalla kyennyt käymään. Nyt kun tiedän isän jäännösten olevan poikansa vieressä (eli kuoli syöpäänsä), olen ajatellut uskaltavani mennä..
Tässä sivussa myös kysymys; oletko SINÄ syyttänyt jotakuta läheisesi itsemurhasta, ja miksi koet olevasi siinä asemassa, että voit niin tehdä?
Luulen, että tämä isä koki itse niin hirveää syyllisyyttä, että oli sopivaa sättiä vaihteeksi jotakuta muuta. Mitään sympatia-tunteita minulla ei ole tätä isää kohtaan vieläkään, ja luulen että ei tule olemaankaan. Kihlattuni tuhosi ja pilasi elämästäni suuren osan, mutta samoin teki hänen isänsäkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En voi syyttää ketään yhtään mistään, siihen minulla eikä kenelläkään muulla ole oikeutta.
Olen vain ihmetellyt erään lahjakkaan apul.prof. ja poliitikon itsemurhaa. Ja hänen vaimonsa roolia koko tapahtumaketjussa. Kun heillä piti kaiken olla niin hyvin...
Jäljelle jäi vain kysymys, miksi tuo mies teki itsemurhan vain 33-vuotiaana?
Ei voi muuta kuin sanoa, että kaikenlaisiin tilanteisiin me ihmiset joudutaankin. Kyllä kuitenkin on niin, että jokainen päättää itse siitä, tekeekö itsemurhan vai ei. Vaikka olisi millainen elämä tahansa, niin omalla asenteella on paljon merkitystä. Jos on päättänyt, että elämä on niin vaikeaa, ettei voi elää, niin siihenpä ei ole muilla paljon sanomista. Moni muu voi vielä vaikeammassa tilanteessa positiivisella asenteella pärjätäkin.
Sinulle, Freebird75, sanoisin, että älä ota itsellesi kivirekeä tuosta asiasta. Kirjoituksesi perusteella minulle jäi tunne, että osaat ottaa tämän asian järkevästi ja itseäsi syyttämättä.
NIin se yleensä on että helpompi on siirtää syy ulkopuolsien harteille. Itsemurha on aina ihmisen oma ratakisu. Tuon isän syyttelyyn löytyy ihan psykologinenkin näkökohta: hän kokee olleensa huono isä ja provosoi syyllisyyttään sinuun ulkopuoliseen varmaan ihan tiedostamattaan alitajuisesti. Sinä et ole mitenkään syyllinen itsemurhaan. Ihan oman vapautumisen ja mielenterveydesi vuoksi sinun pitää oppia tämä ymmärtämään ja jopa antamaam anteeksi tuolle isälle.
Eiköhän tilanne liene se, että syntipukiksi voi joutua kuka hyvänsä, jos suvussa vain sattuu joku kuolemaan ennen aikojoaan oman käden kautta tai muusta syystä. Siihenkin pitää osata laittaa stoppi aikanaan, koska syyttelijä ei lopeta syyttelyään omaehtoisesti ajan kanssa. Erääänlaista kiusaamista sekin ja sen verran on oltava itsesuojeluvaistoa, että ymmärtää pitää puoliaan.
N IINKKÖ
Todella paljon voimia sinulle!
Ei ollut mitenkään oikeutettua kihlattusi isän ja eksäsi käytös sinua kohtaan. Ei mitenkään. Älä vain usko mitä hän sanoi sinusta, se ei pidä paikkaansa. Monet ihmiset ovat katkeria, syyttäväisiä ja heillä on sisäisesti paha olo, ja silloin on pakko olla joku kehen purkaa kaikki paha olo, kuten eksäsi ja kihlattusi isä teki. Jätä heidät omaan arvoonsa, ja nouse heitä ylemmäksi.
Jokainen päättää itse mitä tekee elämälleen, riistääkö hengen itseltään, alkaako tuomitsevasti syyttämään viattomia jonkun kuolemasta parantaakseen omaa oloaan tai syyllisyyttään, vai hakeako esim. apua mielenterveydellisiin ongelmiin.
Et ole mitenkään syypää kihlattusi kuolemaan, se oli hänen valintansa, ei sinun. Ja suoraan sanottuna temppu oli häneltä tosi itsekästä, suremaan jäi monta ihmistä.
Olen ihan varma että pääset tästä asiasta yli, vaikutat sen tyyliseltä ihmiseltä ettet anna kaikenlaisten ihmisten tekemisten ja sanomisten vaikuttaa sinun elämääsi. Sinulla on lupa olla onnellinen, iloinen, ja nauttia elämästä ilman minkäänlaista painolastia mitä muut yrittävät sinulle tyrkyttää.
Itse yrittäisin myös antaa anteeksi tuolle isälle, hän ei tajunnut lainkaan mitä teki. Silloin kun antaa anteeksi, niin ikäänkuin nouset asian yläpuolelle ja et anna sen enää vaikuttaa elämääsi negatiivisella tavalla. Voin suositella sinulle kirjaa "Merlin Carothers/Kiitoskirjat. Se kertoo tositarinan vilkkaasta miehestä joka oli armeijassa ja hän eri kommellusten ja vaikeusten kautta pystyi nousemaan näiden vaikeuksien yläpuolelle kiittämällä Jumalaa joka tilanteessa, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Mutta kirjastosta voi löytyä tuo kirja ja uskon että luettuasi et kadu että luit sen.
Mutta kuitenkin tiivistettynä tähän vielä, et ole syyllinen itsemurhaan, kihlattusi isä kohteli sinua törkeästi koska surithan sinäkin poismenoa.
Paljon voimia ja haleja ja jaksamisia tilanteessasi. Olen ihan varma että pääset yli näistä vaikeista ja raskaista tapahtumista, älä syytä itseäsi mistään, et olisi voinut mitään tehdä tai sanoa että näitä ei olisi tapahtunut.
Tsemppiä ja jaksamisia