Parisuhteemme on ajautunut täysin loppuun, tuntuu että, vihaan miestäni. Käyttäydyn kuitenkin suurimmaksi osaksi kohteliaasti häntä kohtaan, ajoittain tiuskin ja arvostelen. Olen pahasti masentunut ja kokenut äitini kuoleman pari kuukautta sitten. Meillä on pieni vuoden ikäinen lapsi, enkä tiedä jaksanko hoitaa häntä eron jälkeen ja enkä pärjää taloudellisesti yksinhuoltajana, joten en uskalla erota. En myöskään tiedä saanko hoidettua kaupassakäynnit ym. jos eroan. Miehellä on todennäköisesti jonkunnäköistä persoonallisuushäiriötä. Hän valehtelee helposti, hallitsee raivokohtauksilla ja uhkailee autonratissa ajamalla riskialttiisti suuttuessaan.EI välitä vaikka lapsi on vieressä kun saa raivarit. Olen tosi pahassa pattitilanteessa, mistähän voisi saada apua? Voimat ovat niin vähissä, etten tiedä jaksanko hakea apua.
viha parisuhde
toinen jalka haudass
2131
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei teidän parisuhde ole loppuun ajautunut, vaan sinä itse olet kokenut liian paljon lyhyeen aikaan, on luonnollista että olet masentunut tai eräänlaisessa traumaattisessa tilassa. Sinu olisi hyvä tilata aika lääkärille ja kertoa sinua kohdanneet vaikeat asiat, äidin kuoleman aiheuttana suru purkautuu nyt ihan väärään kanavaan, kiukuttelet ja ärtilet puoliollesi, sinulla on lisäksi pieni lapsi, joka on valvottanut ja vaatii hyvin paljon huolenpitoa.
Vaarana tässä on tosiiaan, että puolisosikaan ei ymmärrä tätä sinun vaikeaa tilannetta ja kokee sinun nyt olevan hänelle ilke ja senvuoksi oireilee, joten yhdessä olisi hyvä käydä tuolla perheasiain neuvottelukeskuksessa käsittelemässä teitä kohdanneita vaikeuksia.
Minunkin mieheni, kun sai tietää minun olavan raskaana, vaikka yhdessä oli toivottu, sai samanlaisia raivokkaita kohtauksia, ajoi autolla juuri niin, että teki täysin ymmärtämättömia käsijarrukäännöksi kapealla tiellä, kerran jopa sanoin, että pysäytä auto, kävelen kotiin yli 10 km. Siinä hän sitten ymmärsi, että täysin aivotonta toimintaa, mutta sama toistui kuin hänen äitinsä oli syöpäsairas, silloin lapsetkin joutuivat pelkäämään tuota raivoilua, kotona ei kahteen kuukauteen punuhut yhtään mitään, koville otti. Minä menin yksin sinne terapiaan kyselemään neuvoja ja selvisimme ja olemme elämääet täysin hyvää elämää.
Mieheni ei vain kestä mitään paineita kovin hyvin, reagoi voimakkaasti, vanhemmiten on vähentynyt. Nyt häntä kiusaa oma sairaus, aina silloin tällöin tikkuaa kovastikin, mutta tietää, että kukaan ei häntä hoitaisi kuten täällä kotona hoidetaan. Ossa sitten kun on parempi tilanne kyllä osoittaa kiitollisuutta ja kohtelee kuin kukkaa kämmenellä.
En vaihtaisi vaikka vaikeitakin hetkiä on ja varmasti tulee olemaan, tuskin parempaa löytyy. Hän on lasteni isä ja hyvä isä on ollut.
Kun menet seuraavan kerran neuvolaan, kerropa siellä hieman noista teidän vaikeuksista, nykyään sieltä pitää saada myös apua juuri nbäihinkin asioihin.
Ole vahva ja perheesi vuoski rohkene kertoa ja pyydä apua neuvolankäynnin yhdeydessä tai muutoin mene lääkäeille.
Ehdottomasti asia esille neuvolassa tai ihan erillinen käynti omalääkärillä jo sitä ennen, sieltä osataan kyllä ohjata eteenpäin. Kyse ei ole vain sinusta vaan myös lapsenne turvallisuudesta.