Tämä on pitkä juttu, mutta toivottavasti joku jaksaisi lukea ja mahdollisesti neuvoa. En kaipaa arvosteluja tai haukkumista, tiedostan kyllä että virheitä on tullut tehtyä ja päätöksiensä kanssa pitäisi vain oppia elämään.
Olen eronnut lapseni isästä yli vuosi sitten. Yhteistä taivalta oli takana 10 vuotta. Meillä ei ollut ns. vakavia ongelmia, kuten väkivaltaa, alkoholismia jne. Arki oli tasaista ja turvallista. Lapsemme syntymästä lähtien aloimme erkaantua toisistamme. Mikä lie aika yleistä. Mietin eroa varmaankin siitä lähtien kun lapsemme oli ehkä 3 vuotias. Mutta vain silloin tällöin. Huomasin välillä miettiväni ja laskevani että miten rahani riittäisivät jos eroaisin.
Kävimme mieheni kanssa kahden keskisillä reissuilla loppuun asti, seksiäkin oli loppuun asti. Kuitenkin koko ajan mietin, mitä tästä puuttuu?? Luonteemme olivat hyvin erilaiset, koin etten saa elämältä ja mieheltäni sitä mitä tarvitsen.
Loppujen lopuksi tein eropäätöksen ja lähdin. Oloni oli vapautunut, tuntui hyvältä. Olin täysin varma päätöksestäni! Välillä tuli kausia jolloin vain itkin ja katselin valokuvia meistä perheenä. Tuntui hirveältä.
Aloitin kuitenkin uuden suhteen. Tämä mies omasi luonteenpiirteitä, joita olin kaivannut kun olin exäni kanssa. Meillä oli hauskaa, hän sai minut nauramaan, meillä oli aina juteltavaa keskenämme. Enkä tarkoita että haluaisin elämältä vain hauskaa, mutta harvoin me exäni kanssa nauroimme. Tämä mies teki minut onnelliseksi, vaikka välillä tuli edelleen niitä kausia kun vain itkin muistojen perään.
Nyt sanotaanko viimeiset pari kuukautta, en ole muuta tehnyt kuin jossitellut... olisiko exän kanssa vielä mahdollisuuksia, vieläkö meistä voisi tulla perhe, toimisiko se vielä?? Kaiken tämän laukaisi se, kun aloimme uuden mieheni kanssa etsiä yhteistä taloa. Kerroin tästä exälleni, koska olemme sopineet että lapseen vaikuttavista isoista asioista puhumme toisillemme, jotta toinen on sitten tietoinen mistä lapsi puhuu. Tällöin exä toivotti minulle kaikkea hyvää, ja sanoi että tulee aina rakastamaan minua. Tämä laukaisi minussa aivan hirveän olon! Miten voin tehdä hänelle näin? Lapseni isälle, ja ihmiselle jonka kanssa minulla on niin valtavasti muistoja! En tiedä, onko kyseessä nyt vain sääli, vai epävarmuus siitä, vieläkö voisimme olla perhe! Tämän kaiken seurauksena, myös suhde nykyiseni kanssa päättyi.
En tiedä, miten saisin tämän jossittelun loppumaan. Välissä oli pitkä aika, kun mulla ei käynyt mielessäkään mikään yhteenpaluu tai muukaan.... olin vain onnellinen pitkästä aikaa!! Monta kertaa olen päättänyt, että jossittelu loppuu nyt, jatkan elämääni. Muistot tulevat aina olemaan mielessä enemmän tai vähemmän. Mutta olen jäänyt täysin jumiin näihin ajatuksiin. Päässäni raksuttaa koko ajan muistot, ja jos ja jos.
Liekö silläkin suuri vaikutus, että tällä uudella miehellä on 3 lasta. Uusioperhekuvio ei ole koskaan helppo, ja se pelottaa. Todella vähäinen yhteinen aika ja kaikki muukin siihen liittyvä pelottaa. Onko tämä vain sitä, että olisi helppoa palata entiseen, kun siinä on vain se 1 oma rakas lapsi, ja ehjä perhe, ei mitään hankalia kuvioita.
Aika kultaa muistot, tiedän sen. Ja tiedostan että se mikä suurin ongelma exäni kanssa oli, oli juurikin luonteidemme erilaisuus. Kotona puhuimme ns pakolliset arkeen liittyvät asiat, pitäis käydä kaupassa jne. Lapsestamme toki puhuimme paljonkin, mutta siinä se. Järkeni sanoo että en voisi olla siellä täysin onnellinen koskaan. Mutta sydämeni sanoo muuta. Olihan hän pitkän aikaa minulle läheisin ihminen koko maailmassa.
Miten mä saisin selvitettyä itselleni, onko tämä vain sääliä exääni kohtaan, tai sitä että tahtoisin vain ehjän perheen lapselleni? Mä olen kertakaikkiaan hukassa. En osaa sanoa kaipaanko millään tavalla exäni kosketusta, tai ikävöinkö nimenomaan häntä, vaiko vaan sitä perhettä mikä meillä oli. Koska ainahan sitä tulee kaipaamaan, että olisi ehjä perhe. Tietysti mun mielessäni pyörii vain ne hyvät muistot ja hyvät asiat. Mutta pelkkää hyväähän se ei voinut olla koska tein eropäätöksen.
Tuntuu ettei elämäni ala lainkaan sujumaan...
Olen eronnut lapseni isästä yli vuosi sitten. Yhteistä taivalta oli takana 10 vuotta. Meillä ei ollut ns. vakavia ongelmia, kuten väkivaltaa, alkoholismia jne. Arki oli tasaista ja turvallista. Lapsemme syntymästä lähtien aloimme erkaantua toisistamme. Mikä lie aika yleistä. Mietin eroa varmaankin siitä lähtien kun lapsemme oli ehkä 3 vuotias. Mutta vain silloin tällöin. Huomasin välillä miettiväni ja laskevani että miten rahani riittäisivät jos eroaisin.
Kävimme mieheni kanssa kahden keskisillä reissuilla loppuun asti, seksiäkin oli loppuun asti. Kuitenkin koko ajan mietin, mitä tästä puuttuu?? Luonteemme olivat hyvin erilaiset, koin etten saa elämältä ja mieheltäni sitä mitä tarvitsen.
Loppujen lopuksi tein eropäätöksen ja lähdin. Oloni oli vapautunut, tuntui hyvältä. Olin täysin varma päätöksestäni! Välillä tuli kausia jolloin vain itkin ja katselin valokuvia meistä perheenä. Tuntui hirveältä.
Aloitin kuitenkin uuden suhteen. Tämä mies omasi luonteenpiirteitä, joita olin kaivannut kun olin exäni kanssa. Meillä oli hauskaa, hän sai minut nauramaan, meillä oli aina juteltavaa keskenämme. Enkä tarkoita että haluaisin elämältä vain hauskaa, mutta harvoin me exäni kanssa nauroimme. Tämä mies teki minut onnelliseksi, vaikka välillä tuli edelleen niitä kausia kun vain itkin muistojen perään.
Nyt sanotaanko viimeiset pari kuukautta, en ole muuta tehnyt kuin jossitellut... olisiko exän kanssa vielä mahdollisuuksia, vieläkö meistä voisi tulla perhe, toimisiko se vielä?? Kaiken tämän laukaisi se, kun aloimme uuden mieheni kanssa etsiä yhteistä taloa. Kerroin tästä exälleni, koska olemme sopineet että lapseen vaikuttavista isoista asioista puhumme toisillemme, jotta toinen on sitten tietoinen mistä lapsi puhuu. Tällöin exä toivotti minulle kaikkea hyvää, ja sanoi että tulee aina rakastamaan minua. Tämä laukaisi minussa aivan hirveän olon! Miten voin tehdä hänelle näin? Lapseni isälle, ja ihmiselle jonka kanssa minulla on niin valtavasti muistoja! En tiedä, onko kyseessä nyt vain sääli, vai epävarmuus siitä, vieläkö voisimme olla perhe! Tämän kaiken seurauksena, myös suhde nykyiseni kanssa päättyi.
En tiedä, miten saisin tämän jossittelun loppumaan. Välissä oli pitkä aika, kun mulla ei käynyt mielessäkään mikään yhteenpaluu tai muukaan.... olin vain onnellinen pitkästä aikaa!! Monta kertaa olen päättänyt, että jossittelu loppuu nyt, jatkan elämääni. Muistot tulevat aina olemaan mielessä enemmän tai vähemmän. Mutta olen jäänyt täysin jumiin näihin ajatuksiin. Päässäni raksuttaa koko ajan muistot, ja jos ja jos.
Liekö silläkin suuri vaikutus, että tällä uudella miehellä on 3 lasta. Uusioperhekuvio ei ole koskaan helppo, ja se pelottaa. Todella vähäinen yhteinen aika ja kaikki muukin siihen liittyvä pelottaa. Onko tämä vain sitä, että olisi helppoa palata entiseen, kun siinä on vain se 1 oma rakas lapsi, ja ehjä perhe, ei mitään hankalia kuvioita.
Aika kultaa muistot, tiedän sen. Ja tiedostan että se mikä suurin ongelma exäni kanssa oli, oli juurikin luonteidemme erilaisuus. Kotona puhuimme ns pakolliset arkeen liittyvät asiat, pitäis käydä kaupassa jne. Lapsestamme toki puhuimme paljonkin, mutta siinä se. Järkeni sanoo että en voisi olla siellä täysin onnellinen koskaan. Mutta sydämeni sanoo muuta. Olihan hän pitkän aikaa minulle läheisin ihminen koko maailmassa.
Miten mä saisin selvitettyä itselleni, onko tämä vain sääliä exääni kohtaan, tai sitä että tahtoisin vain ehjän perheen lapselleni? Mä olen kertakaikkiaan hukassa. En osaa sanoa kaipaanko millään tavalla exäni kosketusta, tai ikävöinkö nimenomaan häntä, vaiko vaan sitä perhettä mikä meillä oli. Koska ainahan sitä tulee kaipaamaan, että olisi ehjä perhe. Tietysti mun mielessäni pyörii vain ne hyvät muistot ja hyvät asiat. Mutta pelkkää hyväähän se ei voinut olla koska tein eropäätöksen.
Tuntuu ettei elämäni ala lainkaan sujumaan...
Vastaukset 12
Vanhimmat
pilattu toisen elämää et oo vaan uuden onnes kanssa.
Kirjoitat tilanteesta, jossa elän tosin liitossa.
Voisin kuvitella eläväni samanlaista elämää jossa sinä olet nyt jos eroaisin.
Olen opetellut /oppinut elämään hieman erilläni miehestäni, koska hänen kanssaan voin huonosti. Hän rakastaa minua omalla, omistavalla tavallaan, eikä ymmärrä tarvettani tilaan ja vetäytymistä yksinäisyyteeni.
Hän on tosin joustanut ja antaakin sen minulle, mutta koen että hän telee sen uhrauksena ja tavallaan hän jää aina odottamaan sitä parempaa aikaa kanssani.
Lasten vuoksi -tavallaan totta.
He kasvavat ja uskon, että kun ja jos elämä menee ilman suuria mullistuksia tässä turvallisessa tasaisessa arjessa, tulevaisuus näyttää, mitä meille lopulta tapahtuu.
Elät erilläsi miehestäsi, koska "hänen kanssaan voit huonosti" ja "hän odottaa parempaa aikaa kanssasi". Lasten vuoksi? Sitten mainitset, että lapset kasvavat... Aivan niin kuin kirjoittaisit lastesi olevan syypäitä avioliittosi huonoon tilaan?!?!
Oletko koskaan kuullut, että jos suhde ei kestä arkea, niin ei se kestä yhtään mitään? Ei ne lapset sitä avioliittoa pilaa, vaan toisilleen sopimattomat puolisot!
Sääliksi käy koko perhettä.
Tälle Oireistolle on nimikin :: Vanha suola janottaa.
Miehesi tunteen ilmaisu varmaankin sai sinut havahtumaan siihen tosiasiaan että olette olleet joskus yhdessä, ja jostain se teidän suhteenne alkunsa sai. Sitä ja tätä ja tuota ei vaan arjen tiimellyksessä huomaa siitä omasta puolisostaan varsinkaan ja kaikkea mitä ympärillä tapahtuu tai on, jää jotenkin jalkoihin sillä itsehän elää sitä elämää.
Luonteen erillaisuus, no se luo oman paineensa, muttei meistä pitkän matkan pariskunnista Oikeasti kukaan ole samalainen. Joitain samankaltaisuuksia voi olla, mutta kyllä pääsääntöisesti mietteet menee omaa rataa, eikä istuta edes samallalailla. :)
Olitkohan kuitenkaan katsonut parisuhteen loppuun, vai tuliko tämä uusi onni siivet selässä vanhan parisuhteen aikana vaiko olitko omillasi ja tapasit näin uuden? Nimittäin vanhassa suhteessa elävä, joka tapaa uuden kumppanin, niin se vanha suhde jää siihen. Ilman vanhan suhteen loppuun viemisiä, eikä muutenkaan ihminen ole palautunut siihen tilaan jollain ihminen oikeasti olisi valmis uuteen suhteeseen. Ei vaikka olisittekin eronneet ja sitten vasta uuden tavanneet. Ihminen vaatii aikaa palautuakseen, koska ero ei ole mikään Tosta vain prosessi vaikka huuman ensi hetkillä saattaa sokeasti niin tuntuakkin.
Ota yhteyttä tähän vanhaan rakkauteen ja pysähtykää juttelemaan. Ei mitään lisävirikkeitä, kuten viiniä tarvita tms.. Vaan puhutte. Kyllä siinä toisen kanssa työstäessä iltaa eteenpäin huomaa onko se kosketus kaukana, tai kannattaako edes enään ajatella elämää yhdessä koossa.
Entinen on aina entinen jostain syystä. Muuten olisit vieläkin hänen kanssaan, etkä olisi edes eroa suunnitellut. Pidä tämä mielessä, äläkä tuhoa uutta suhdettasi jos nykyisesi tekee sinut onnelliseksi.
Kaipuusi vanhaan voi johtua siitä, että pelkäät uusioperheen tuomaa vastuuta. Ja ollaan rehellisiä; kaikki ihmiset haaveilevat ns. ydinperheen yhdessä pitämisestä. Mutta siitä ei tarvitse huonoa omaatuntoa potea, että ei ole onnistunut ehjää perhettä lapsellensa tarjoamaan. Yleensä tämä tunne ajaa ihmiset huonoonkin suhteeseen takaisin.
Kaikki riippuu oikeastaan siitä, miksi olet eksäsi kanssa alkujaan eronnut.
tämä kertoo kaiken, mitä sinun pitäisi tehdä:
"koin etten saa elämältä ja mieheltäni sitä mitä tarvitsen.
Loppujen lopuksi tein eropäätöksen ja lähdin. Oloni oli vapautunut, tuntui hyvältä. Olin täysin varma päätöksestäni!"
Nojoo, mutta kun eihän se saanut uudelta elämältäkään sitä mitä tarvitsee.
Hukassa sä olet. Ihan sen takia, että syöksyit suin päin uuteen suhteeseen ilman että käsittelit teidän eronne pois mielestäsi. Teidän erostanne on vasta vuosi ja sä jo olit uutta kotia rakentamassa toisen miehen kanssa. Mikä kiire sulla oli mihinkään?
Kun eks-miehesi sanoo, että rakastaa sua ja toivoo sulle kaikkea hyvää, niin mun mielestä hän tarkoittaa mitä sanoo. Mutta hän ei suinkaan tarkoita sitä, että teidän pitäisi yhteen palata, ei hän sitä sinulta odota. Hän vain toivoo rakastamalleen ihmiselle hyvää loppuelämää. Ei halua sulle mitään pahaa.
Jos sä nyt fiksu olisit, niin eläisit yksinäsi. Kyllä sä pärjäät ilman miestä rinnallasi. Jos seksiä kaipaat, niin löytyyhän noita miehiä hetken helpotukseksi. Voin kokemuksesta kertoa, että niin kauan kuin et pysty olemaan onnellinen yksin, et pysty uuteen suhteeseenkaan. Se päivä tulee vielä joskus, kun et enää märehdi menneitä. Huomaat, että mähän elän täysillä. Silloin on aika uudelle suhteelle.
täysillä eläminen? Onks olemassa joku mitta-asteikko, joka osoittaa,
milloin kuuluu täysilläeläjien joukkoon.
Ihmiset, joiden mielestä heille kuuluu kaikki. perhe, lapset, puoliso, varakkuus,...ja suuri rakkaus, uljas ritari valkoisella ratsulla. Toimitaan sitten niin, että kaikki elämässä on saatava mulle itselleni ja heti. Kun ei ole Einstein, lopputulos on se, että käteen ei jää yhtään mitään.
Oma valinta, ap, elä sen kanssa. Ei voi auttaa neuvoilla sua enää. Paitsi ehkä - jos vielä joskus jotain arvokasta (kuten oma perhe, se on maailman arvokkain asia) vielä käteesi saat, niin osannet tällä kertaa arvostaa sitä kuten sille kuuluu, jos jotain olet valinnoistasi oppinut.
Olen samaa mieltä kuin mitä joku kirjoitti aikaisemmin, vuosi on todella lyhyt aika käsitellä oman pään sisällä asiat loppuun asti. Eli et ollut käynyt tunteita läpi, surua, vihaa, helpotusta, katumusta, tuskaa, kaikkea mitä eroon liittyy läpi.
Halusit erota ja ehkä ajattelit että siitä se taivas aukeaa ja näin ei käynytkään sitten.
Se ei ole tyhjää sanahelinää että ensin pitää saada oma pääkoppansa kuntoon ja asiat käsiteltyä ja löytää itsestään se onni, sitten vasta niitä uusi ihmissuhteita.
Tietenkin voi olla jotain sutinaa kunhan kaikilla on pelisäännöt selvää, se että käy läpi eroaan ei tarkoita että pitää hautautua neljän seinän sisään 10 vuodeksi, vo ija pitääkin elää ja olla sosiaalista elämää mutta ei mitään talojen ostamista mielestäni tuossa tilanteessa. Miten lapsikin ehtii käsitellä asioita, uusi isäpuoli kuvioissa jo tuossa ajassa..
Aikaa, aikaa, aikaa, nyt ap suosittelen että olet hetken itsekseen, ystävien ja läheisten kanssa, vietät aikaasi lapsesi kanssa jotta saat ajatukset kasaan, muuten sun elämä menee sähläämiseksi, se on sama kuka mies siihen tulee, vaikka ois kuinka ihana niin puihin se menee jos sun pää sekaisin...
Eron olet halunnut ja se on varmasti ollut oikea päätös ja jatkat elämääsi sen valinnan kanssa, kyllä asiat siitä selkenee kun otat askel kerrallaan :)
Yhden lapsen isänä en voi mitenkään ymmärtää, miten kukaan voi kuvitella uusperhekuvion voittavan muka tavanomaisen ydinperheen, jossa ei ole mitään ongelmia.
Jos omalle kohdalle miettii, niin vaikka se uusi kumppani olisi kuinka ihana ja mahtava tahansa, niin ei jumalauta. eihän siitä ole mitään hyötyä, kun jaloissa pyörii ne toisen lapset (ja toinenajattelee tietty just samalla tavalla!).
Lapsiperheen arki on sitä perheen pyörittämistä, ei mitään ihanaa ja vapaata kuhertelua. Ne kaikki syvälliset keskustelutkin ehtii käydä vasta siinä nukkumaan mennessä kymppiuutisten jälkeen.
Toisaalta yhden aikuisen perheen pyörittäminen, no se se vasta kypsää onkin. Toki lasten ikä vaikuttaa, mutta yksin on sitten yksin.
En vaan ymmärrä näitä muuten vain eroavia. Mitä itse olen parisuhteista lähtenyt, nin koskaan ei ole tarvinut katua eli kyllä jättäminen on sillä tavalla tuttua puuhaa.