Olen vaimoni kanssa ollut yhdessä kolmetoista vuotta joista 7-vuotta naimisissa. Meillä on 4-vuotias lapsi, omakotitalo, hyviä ystäviä, molemmilla on hyvät työt ja pääpiirteittäin ihan ok avioliitto. Kuitenkin, tässä jo pidempään itselläni ollut sellainen
olo, että olen hyvinkin vahvasti "kolmas pyörä" tässä perheessä. Tottakai, lapsi on vanhemmilleen todella tärkeä, vaimolleni ja minulle ja kun lapsi syntyy, niin varmasti
varsinkin äidillä menee "tärkeysjärjestykset" ihan uutteen uskoon. Lapsi on se tärkein mitä on.
Synnytyksen jälkeen ajattelin, että annan hänen täysin keskittyä vauvaan ja omaan hyvinvointiinsa, koska tottakai tuo on kaikkine yösyöttämisineen yms. hyvinkin rankkaa ja väsyttävää aikaa. Itse yritin auttaa sen mitä pystyin, mutta jo tuolloin monesti sain kuulla, että "kyllä minä tämän hoidan, kiitos vaan". En sitten tiedä voi tuossa nyt väkisinkään olla apuna, joten annoin sitten hänen tehdä asiat vauvan kanssa. Hyvin monta kertaa, tuosta puhuin, että haluan olla mukana tässä touhussa
ja sain sentään hoitaa vauvan kylvetyksen ja pääsin enemmän mukaan kaikkeen.
Melkeinpä kaiken teimme kuitenkin erikseen, emme yhdessä. Oikeastaan tästä saakka minun ja vaimoni välinen kanssakäyminen on kuihtunut ihan olemattomiin.
Ei kosketuksia, ei suudelmia, ei seksiä. Vain perusarkea, "millainen oli työpäivä?" "Miten lapsen päivä oli sujunut?" "Hyvää yötä" Siinä ne lauseet melkein on millä mennään päivästä toiseen.
Olen yrittänyt ehdottaa, että kävisimme kahdestaan vaikka katsomassa elokuva, syömässä, edes jotain pientä. Lapsi on jo sen verran iso, että jaksaa hyvinkin leikkiä mummon ja vaarinsa luona pienen hetken ja viihtyisikin todella hyvin siellä.
Kerran olemme käyneet syömässä ja koko tuo aika oli todella jäätävää ja jotenkin niin hankalaa. Vaimoni vilkuili kelloa koko ajan, minä yritin miettiä, että mistä voisimme puhua? Tuntuu, että enää emme vain osaa olla toistemme kanssa rennosti omina itsenämme.
Näistä asioista olen yrittänyt keskustella mutta kovin huonolla tuloksella. Asiat ovatkin jääneet siihen, että itse yritän pähkäillä, että miten saan tämän vielä toimimaan? Mitä voin tehdä toisella tavalla, että vaimoni olisi taas minustakin kiinnostunut. Näitä kaikki asioita kun miettii päivät ja yöt, niin tottakai mieleen tulee, että kun hän ei minulta halua mitään läheisyyttä, kosketusta, seksiä, ei mitään haluan, niin saako hän täytettyä nämä tarpeet jonkun toisen kanssa?
Kun ei mitään selkoa saa mistään niin pian sitä tuntuu alkavan olettamaan kaikkia asioita. Näillä oletuksilla sitä sitten saakin itsensä ja päänsä aivan solmuun.
Alkaa tuntua, että en enää jaksa olla koko ajan varpaillani ja odottaa, että mitä tässä tulee tapahtumaan. Koko ajan pelkään vain sitä pahinta, kun mikään en anna merkkejä siitä, että minä vielä olisi vaimolleni rakas ihminen, jonka kanssa hän
haluaisi elää. Itsellä on ihan älytön kaipuu siihen, että hän koskettaisi minua, olisi sylissäni, välittäisi minusta, haluaisi minua.
Tässä meidän tilanteessa on tuntunut käyvän niin, minä en enää ole juurikaan mitään muuta vaimolleni, kuin se, joka maksaa asuntolainasta oman osansa ja hoitaa kaikki kodin ns. "miesten jutut".
Ei tämä ole mielenterveyden kannaltakaan mitään kovin ruusuista aikaa. Kun ei saa nukuttua, niin tuntuu, että päässä on aivan älyttömiä ajatuksia, joista alkaa pikkuhiljaa itse kehittämään totuuksia. Yön aikana voin kokea kaikki tunteet itsesäälistä aivan suunnatomaan katkeruutteen toista kohtaan. Työt alkavat kärsiä
tästä ja tottakai lapsemmekin kärsii tästä kaikesta. Isä on kärttyinen ja vihainen kun
on koko ajan niin väsynyt. Äiti nyt tuntuu olevan ihan normaali ja se minua tässä myös hämmästyttää. Tuntuu oikeasti siltä, että tämä tilanne ei vaikuta häneen kovinkaan kummoisesti. Olemme keskustelleet kyllä kaikesta näistä, mutta hän
tuntuu vain ihmettelevän sitä, että miten minä olen muuttunut ja olen koko ajan niin
kärttyinen. Varmasti olenkin muuttunut, en sitä kiellä.
En oikeasti pidä siitä henkilöstä millainen minusta on tullut. Epäilen lähestulkoon kaikkea, näen kaikessa vain jotain negatiivista, olen varma, että kaikki tulee menemään sillä huonoimmalla mahdollisella tavalla. Suoraan sanoen, v*****aa olla näin kamalan negatiivinen ihminen!
Mitä tässä sitten voi tehdä? Jos muutamme erilleen, niin miten minun ja tyttäreni suhteen käy? Haluan kuitenkin olla hänelle isä, haluan nähdä kun hän kasvaa, haluan vain olla läsnä hänen elämässään. Jos eroamme, tuntuu että menetän kaiken tuon.
olo, että olen hyvinkin vahvasti "kolmas pyörä" tässä perheessä. Tottakai, lapsi on vanhemmilleen todella tärkeä, vaimolleni ja minulle ja kun lapsi syntyy, niin varmasti
varsinkin äidillä menee "tärkeysjärjestykset" ihan uutteen uskoon. Lapsi on se tärkein mitä on.
Synnytyksen jälkeen ajattelin, että annan hänen täysin keskittyä vauvaan ja omaan hyvinvointiinsa, koska tottakai tuo on kaikkine yösyöttämisineen yms. hyvinkin rankkaa ja väsyttävää aikaa. Itse yritin auttaa sen mitä pystyin, mutta jo tuolloin monesti sain kuulla, että "kyllä minä tämän hoidan, kiitos vaan". En sitten tiedä voi tuossa nyt väkisinkään olla apuna, joten annoin sitten hänen tehdä asiat vauvan kanssa. Hyvin monta kertaa, tuosta puhuin, että haluan olla mukana tässä touhussa
ja sain sentään hoitaa vauvan kylvetyksen ja pääsin enemmän mukaan kaikkeen.
Melkeinpä kaiken teimme kuitenkin erikseen, emme yhdessä. Oikeastaan tästä saakka minun ja vaimoni välinen kanssakäyminen on kuihtunut ihan olemattomiin.
Ei kosketuksia, ei suudelmia, ei seksiä. Vain perusarkea, "millainen oli työpäivä?" "Miten lapsen päivä oli sujunut?" "Hyvää yötä" Siinä ne lauseet melkein on millä mennään päivästä toiseen.
Olen yrittänyt ehdottaa, että kävisimme kahdestaan vaikka katsomassa elokuva, syömässä, edes jotain pientä. Lapsi on jo sen verran iso, että jaksaa hyvinkin leikkiä mummon ja vaarinsa luona pienen hetken ja viihtyisikin todella hyvin siellä.
Kerran olemme käyneet syömässä ja koko tuo aika oli todella jäätävää ja jotenkin niin hankalaa. Vaimoni vilkuili kelloa koko ajan, minä yritin miettiä, että mistä voisimme puhua? Tuntuu, että enää emme vain osaa olla toistemme kanssa rennosti omina itsenämme.
Näistä asioista olen yrittänyt keskustella mutta kovin huonolla tuloksella. Asiat ovatkin jääneet siihen, että itse yritän pähkäillä, että miten saan tämän vielä toimimaan? Mitä voin tehdä toisella tavalla, että vaimoni olisi taas minustakin kiinnostunut. Näitä kaikki asioita kun miettii päivät ja yöt, niin tottakai mieleen tulee, että kun hän ei minulta halua mitään läheisyyttä, kosketusta, seksiä, ei mitään haluan, niin saako hän täytettyä nämä tarpeet jonkun toisen kanssa?
Kun ei mitään selkoa saa mistään niin pian sitä tuntuu alkavan olettamaan kaikkia asioita. Näillä oletuksilla sitä sitten saakin itsensä ja päänsä aivan solmuun.
Alkaa tuntua, että en enää jaksa olla koko ajan varpaillani ja odottaa, että mitä tässä tulee tapahtumaan. Koko ajan pelkään vain sitä pahinta, kun mikään en anna merkkejä siitä, että minä vielä olisi vaimolleni rakas ihminen, jonka kanssa hän
haluaisi elää. Itsellä on ihan älytön kaipuu siihen, että hän koskettaisi minua, olisi sylissäni, välittäisi minusta, haluaisi minua.
Tässä meidän tilanteessa on tuntunut käyvän niin, minä en enää ole juurikaan mitään muuta vaimolleni, kuin se, joka maksaa asuntolainasta oman osansa ja hoitaa kaikki kodin ns. "miesten jutut".
Ei tämä ole mielenterveyden kannaltakaan mitään kovin ruusuista aikaa. Kun ei saa nukuttua, niin tuntuu, että päässä on aivan älyttömiä ajatuksia, joista alkaa pikkuhiljaa itse kehittämään totuuksia. Yön aikana voin kokea kaikki tunteet itsesäälistä aivan suunnatomaan katkeruutteen toista kohtaan. Työt alkavat kärsiä
tästä ja tottakai lapsemmekin kärsii tästä kaikesta. Isä on kärttyinen ja vihainen kun
on koko ajan niin väsynyt. Äiti nyt tuntuu olevan ihan normaali ja se minua tässä myös hämmästyttää. Tuntuu oikeasti siltä, että tämä tilanne ei vaikuta häneen kovinkaan kummoisesti. Olemme keskustelleet kyllä kaikesta näistä, mutta hän
tuntuu vain ihmettelevän sitä, että miten minä olen muuttunut ja olen koko ajan niin
kärttyinen. Varmasti olenkin muuttunut, en sitä kiellä.
En oikeasti pidä siitä henkilöstä millainen minusta on tullut. Epäilen lähestulkoon kaikkea, näen kaikessa vain jotain negatiivista, olen varma, että kaikki tulee menemään sillä huonoimmalla mahdollisella tavalla. Suoraan sanoen, v*****aa olla näin kamalan negatiivinen ihminen!
Mitä tässä sitten voi tehdä? Jos muutamme erilleen, niin miten minun ja tyttäreni suhteen käy? Haluan kuitenkin olla hänelle isä, haluan nähdä kun hän kasvaa, haluan vain olla läsnä hänen elämässään. Jos eroamme, tuntuu että menetän kaiken tuon.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kolmen lapsen äitinä sanoisin, että huolehdi sinä vaimostasi.
Vaimosi huomio keskittyy ihan luonnollisestikkin lapseen ja lapsen tarpeisiin. Naisen koko maailmankuva muuttuu hänen saatuaan lapsen, eikä hän ole sama ihminen kuin ennen lasta. Vaimo saa purettua lapseen kaiken hellimisviettinsä ja saa lapselta vastarakkautta. Hän ei ehdi eikä jaksa huolehtia sinun tarpeistasi.
Sinun kannattaisi "kasvaa isäksi" ja olla perheen pää siten, että huolehdit vaimosi tarpeista. Annat hänen nukkua väsymyksensä pois. (ei riitä yksi yö)
Osoita hänelle huomiota. Kosketa. Halaa. Suukottele. Älä odota, että koskettelusi johtaa seksiin. Ole hyväntuulinen ja juttele. Hoida lasta. Ole oikeasti kiinnostunut vaimosi päivästä. Laita joskus ruokaa tai osallistu pyytämättä kotitöihin. Älä kysy, mentäisiinkö elokuviin, vaan järjestä lapsen hoito ja osta elokuvaliput ja "pakota" vaimo lähtemään. Vaimoista usein tuntuu, että kaikkeen tuollaiseen kuluu ylimääräisiä voimavaroja, sillä usein ainakin lastenhoidon järjestäminen (ja muutkin järjestelyt) jäävät naisen kontolle. Vie vaimolomalle, Vaikka viikonlopuksi. Yksi ilta menee vaivaantuneena kelloon vilkuillen, mutta kun on pidempään poissa ja erossa lapsesta, sitä pääsee tuon kelloonkatseluvaiheen yli.
Osoita, että olet osa perhettä ja perheen pää muutenkin kuin vain käymällä töissä ja tuomalla tilipussin kotiin. Älä lisää vaimosi taakkaa kiukuttelemalla ja olemalla pahantuulinen (iso pikkulapsi), vaan jaa vaimosi kuorma. Useimmat naiset kaipaavat miestä rinnalleen toiseksi astuulliseksi aikuiseksi, ei ylikasvaneeksi huollettavaksi.
En usko että vaimollasi on ketään toista. Noin vain käy kun perheeseen tulee lapsi(a). Ja valitettavan usein miehet suhtautuvat kuten sinä. Odottavat edelleen olevansa hoivattavia vaikka heidän tulisi nyt kasvaa hoivattavasta hoivaajaksi myöskin. Vaimo hoivaa lasta, sinä vaimoa.
Itse olen eronnut, juurikin siitä syystä, että miehestä tuli se suurin lapsi, jolle ei riittänyt mikään ja joka vain halusi minulta koko ajan kaikkea enemmän. Syytteli, oli epäluuloinen ja kiukutteli. Olisin kaivannut vierelleni aikuista miestä joka olisi tukenutminua ja auttanut jaksamaan. En miestä joka lisäsi taakkaani.
Ihan vaan mielenkiinnosta kysyn.. Kuka sitten huolehtii miehestä? Kun kerran vaimo huolehtii lapsesta ja mies vaimosta. Aika epäreilua sekin, että mies jää huomiotta.
Ja toinen juttu.. Suurimman osan naisista maailmankuva varmaan muuttuukin lapsen myötä eikä ole sama ihminen enää, mutta on myös meitä jotka eivät juurikaan muuttuneen lapsen synnyttyä ja tultua perheeseen.
"Vaimosi huomio keskittyy ihan luonnollisestikkin lapseen ja lapsen tarpeisiin. "
No ei se kyllä ihan sataprosenttisesti siihen keskity!!!!
Lapsi on jo neljävuotias ja vanhempien keskinäinen puuhastelu rajoittuu siihen että o llaan käyty YHDEN kerran syömässä!
Ei tuo ole mitenkään normaalia eikä voi laittaa missään nimessä lapsen piikkiin. Kyllä on vaimossa vikaa.
" Annat hänen nukkua väsymyksensä pois."
Ei tuo voi mitenkään väsymyksestä
johtua. Nelivuotias lapsi on ihan eri asia kuin vastasyntynyt vauva.
Tätä ei mitenkään saa normaalin väsymyksen tai lapsesta johtuvaan prioriteettiein muuttumisen piikkiin. Kyllä aviomies on tipahtanut täysi vaimon tutkasta,
Ei minun vaimoni tuollatavalla käyttäydy, vaikka meidän lapsemme on sairauksien takia erityislapsi.
" Noin vain käy kun perheeseen tulee lapsi(a). "
'
Kun ei käy.
"Itse olen eronnut, juurikin siitä syystä, että miehestä tuli se suurin laps"
Jos olet toiminut kuten AP:n vaimo, niin en todellakaan ihmettele miksi olet eronnut. Ei se parisuhde nyt vaan toimi siten, että se on vain äidin ja lapsen välinen. Kyllä vanhempien keskinäisen vuorovaikutuksen pitää toimia. On ihan normaalia että lapsi muuttaa parisuhdetta, mutta ei se nyt sitä tarkoita ettei koskaan enää tehdä mitään yhdessä, ei koskaan enää harrasteta seksiä, ei koskaan hellitä toisia.
Rajanveto lienee parikohtaista?
Tietenkin vauva on ilmestyttyään kunkku, miehen asemesta. Ei se ole yllätys.
Kyllä miehelläkin täytyy olla kohtuullinen rooli pariskunnan elämässä.
Meille eivät tenavat muodostuneet ongelmiksi. Alle vuoden ikäisnä nukkuivat omissa huoneissaan ja parivuotisina ymmärsivät meidän makuuhuoneemme wc:n lukon punaisen tarkoituksen.
Olimme siinä onnellisessa asemassa, että vaimon nuorempi sisar asui paikkakunnalla joten pidimme vaimon kanssa ensimmäisen pitkän motelliviikolopun ensimmäisen tenavan ollessa vuoden tietämissä.
Pian tuon jälkeen teimme muutaman päivän matkan Tallinnaan.
Muijan systerin oli kotinaisena.
On hiivatinmoinen vahinko jos vaimosi ei tunne kohtuutta ko. asiassa.
Vaikea sauma! En osaa muuta sanoa!
Lueta nyt kuitenkin tämä hengentuotteeni hänellä!
Tuohon äitiyteen voi niin helposti pudota. Ja kun sieltä "herää" tulee vimma elää. Tämän olen itse, ja lähipiirissäni huomannut. Sitten aletaan katsella muita ja etsiä menetettyjä kokemuksia. Ei omakohtaista, mutta läheltä seurattua.
Eli eipä tuohon paljoa voi sanoa. Yritä hellästi herätellä vaimoasi äitiunestaan. Toisen lapsen kohdalla tajusin, että voin ihan hyvin olla hyvä äiti ja elää silti elämää naisena, vaimona ja ystävänä muille. Mutta vaikea sanoa, miten tuohon äitiyteen oikein putoaa tai miten sieltä herää.
Jotenkin tuntuu, että astu isänä hieman siihen lapsen ja äidin symbioosin väliin. Se on ihan oikeasti lapsenkin etu, että hänellä on suhde myös isäänsä. Älä luovuta niin herkästi! Ala käydä vaikka uimahallissa kaksin lapsen kanssa, retkeile, pyöräile jne.Ota siis tila lapsesi elämässä!! Etsi itsellesi aktiivinen rooli isyyteen. Ei vain taustalla möllöttäjä tai autokuski.
Mun mies teki pari kertaa niin, että hankki ennakkoon sopimatta lapsenvahdin ja sanoi, että haluaa ulos syömään (minä en tietenkään halunnut). Lapsenvahti peruttiin, mutta mies meni yksinään. Korpesi ja tuntui ärsyttävältä, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä juttu.
Sun ap täytyy myös miettiä itse, millaisen roolin OTAT perheessänne. Et voi olla vain sivussa ja odottaa ohjeita vaimoltasi. Vaimollasi on jo yksi lapsi, jota ohjata, ei hän halua toista. Hän haluaa aikuisen miehen joka osaa itse olla ja keksiä tekemistä. Et voi vain odottaa, että asiat menevät paremmaksi ja vaimosi on joku päivä ennallaan. Sinä näet nyt, että asiat ovat menossa huonoon suuntaan. Tee siis jotain nyt.
Jos epäilet, että et ole vaimollesi enää rakas, niin miksi et kysy sitä suoraan ja kerro miltä avioliittonne tuntuu? Ylipäätään sinun pitää kertoa ajatuksistasi NYT sen verran selkeästi ja suoraan, että toinen oikeasti ymmärtää. Kirjoita vaikka, saat rauhassa hioa lauseesi ja ajatuksesi. Äläkä sano "kun sinä...." Kirjoita/sano vaan miltä itsestäsi tuntuu. Että et saa nukuttua, olet huolissasi....jne
Puhumalla ja nostamalla kissa pöydälle päästään usein aika pitkälle.
Kirjeen / kirjeiden kirjoittaminen vaimolle on hyvä idea;
kirjoita miltä tuntuu ja miksi olet kiukkuinen...
Älä kuitenkaan erehdy syyllistämään toista;
itsekään en halua seksiä, jos kumppani on kiukkuinen...
Kerro kuinka häntä rakastat, arvostat ja kaipaat.
Pyydä häneltä myös vastaus -kirje.
Tuossa tilanteessa kannattaisi varmaan jo raahata
se kumppani parisuhde -terapiaan.
Muistan kyllä itsekin äitinä miten "pelotti" se eka seksi -kerta synnytyksen jälkeen. Vaikka haluja oli, en uskaltanut pitkään aikaan (muutama kuukausi) harrastaa seksiä, koska pelotti, että paikat olisi niin löystyneet, ettei se miehestä ja itsestä olisi tuntunut miltään. Ennen lasta meillä oli kuitenkin ollut erinomaista seksiä. Jos mies olisi vähääkään sanonut jotain sellaiseen viittaavaa, niin olisi varmaan jääneet seksit siihen tai ainakin tulleet tosi kamalat traumat...
Sinulla on kolme saihtoehtoa eli joko hommaat vakipanon eli naisen jonka kanssa kayt harratamassa seksiä tai sitten eroat ja kolmas vaihtoehto on ett älapsi hoitoon ja laitat vaimosi puhumaan miksi seksi ei enää kiinnostaj jos ette pääse yhteiymmärrykseen niin lyöt eropaperit pöyttään ja sanot että ei kiinnosta seksitön avioliitto että sileen.
Nyt nostat vain rohkeasti kissan pöydälle. Käytte vaimon kanssa perusteellisen keskustelun siitä minkälaisena molemmat näkevät niin vanhemman roolit kuin puolison roolit. Ja jos tuntuu että näkemyksenne ovat kauhean kaukana toisistaan, voit kysyä vaimoltasi, luuleeko hän että avioliittonnen pysyy kasassa jos toiveet ovat kauhean kaukana toisistaan. Ja myös sitä, miksi puolison roolin pitäisi kadota kokonaan kun tullaan vanhemmiksi.
LIsäksi on hyvä kertoa että asia pylrii kovasti mielessäsi ja kärttyisyytesi johtuu juuri siitä ja sinäkin olisit parempi isä ja kumppani jos saisit vähän huomiota.
Meillä oli onneksi omassa liitossamme asenne jossa me ajattelimme koko ajan olevamme parina samassa veneessä selviytymässä lasten tulosta. Eli emme oikeastaan koskaan ryhtyneet isiksi tai äideiksi vaan olimme puolisoina yhdessä vanhempia lapsillemme. Molemmat kaipasivat myös yhteisiä hetkiä ja niitä keskusteluja joissa saimme olla vain ihan aikuisia, emme vain vanhempia. Näin selvisimme pikkulapsiajan yli hienosti ja parisuhde kukoistaa edelleen 15 vuoden jälkeenkin.
Jospa saisit jotain tällaisesta asenteesta siirrettyä myös vaimoosi?
Isän tehtävä on eroittaa äiti ja lapsi toisistaan. Isän ja äidin suhde on lapsen koti.
Hyvä juttu kun kirjoitit näin tärkeästä asista.Me vaimot ollaan kummalisia otuksia.Mää menin just samaan rooliin kun sun vaimos.Lapset oli mulle kaikki kaikessa.Minä elin heidän kautta.Nauroin kun he nauroivat.Olin surullinen kun he olivat surullisia jne.Lasten isä ei mahtunut siihen kuvaan.Nyt kun aattelen,karmeeeeta,kuinka mää saatoin elää niin.Mun mies siirtyi syrjään..Mut sitten mä aloin tuntea katkeruutta miestäni kohtaan,mää sain yksin olla vastuussa lapsista.Kun alkoivat nuoruusiänpulmat olin aivan yksin .Mies oli,mut hän oli täysin irti näistä tilanteista.Olinhan itse opettanut näin....näin käy teillekkin jos ette kykene asiaa muuttamaan.Sun vaimos ei nää asiaa niinkuin sinä,ei voi nähdä.Jos halut suheen lapseesi ennenkuin on myöhäistä niin tartu asiaan heti,ja ala touhuaan hänen kanssaan jotain jossa vaimos ei oo matkassa..Ehkä vaimon silmät aukeavat huomaamaan sinut taas miehenä.Älä kerjää vaimos seuraa,vaan anna hänen itse hakea sitä.Jos hän ei sitä tee,niin hänen tappionsa se..Tärkeintä kuitenki suhteesi lapseesi.Hoida se.
Naisen pitää ymmärtää se että hän ei ole vain äiti, vaan vaimo ja rakastajatar miehelleen jos asian näin saa ilmaista. Äitiys ei saa pilata naisena olemista miehelle.
Itsepä en tuollaista katselisi. Oma mukula samaa tasoa ja vaimolla ikää alle 30. Sekä tehtävienjakoa, että huomiota ja romantiikkaa kyllä riittää tässä suhteessa ja yrityksiä arvostetaan ja seksi pelaa.
En todellakaan suosittele jäämään tuohon tilanteeseen. Lapsesi on tietysti ainoa laatuaan mutta vaimot ja naiset voi aina korvata uusilla. Eihän se helppo askel ole missään nimessä, mutta kun katsot joku päivä taaksepäin, niin mietit, että miksi kärsit niinkin kauan tilanteessasi.
Sun muijas on niitä äiti-ihmisiä. Ei kannata kuunnella noita "huolehdi vaimostasi".. Että miehestä ei naisen tarvitse huolehtia mutta yhtäkkiä vaimon pitää saada olla miehelle se lapsi. Että niinkun se on naisen yksinoikeus, että hänen ei pidä hoivata puolisoa kuin lasta.
Mikähän mahtaa olla muikki73:n mielestä se etu, jota mies saa tuollaisesta elämästä?
Ensimmäiseksi pyydän anteeksi kaikilta ihmisiltä, jotka ovat minulle vastanneet, että en ole aikaisemmin kiittänyt teitä kirjoituksistanne. Sain paljon uusia näkökulmia asioihin ja näistä on keskuteltu pitkät tovit vaimoni kanssa.
Olen kertonut omista tuntemuksistani ja toiveistani, kuten myös hänkin. Paljon on selvinnyt asioita, jotka ovat olleet molempien mielessä ja olisivat muuttaneet tätä tilannetta, mutta kumpikaan niitä ei ole saanut sanotuksi aikaisemmin. Suhde on ollut
aika kauan sellaisessa solmutilanteessa, jota emme ole saaneet avattua.
Pitkään on tuntunut siltä, että tämä ei muutu miksikään, kun olemme saman katon alla. Jotenkin molemmat tarvitsevat omaa tilaa siihen, että saamme kasattua ajatukset ihan rauhassa ja mietittyä kumpikin oman päänsä ns. selväksi.
Olemme puhuneet siitä, että mitä kumpikin haluaa suhteellemme tapahtuvan. Ajatukset ovat molemmilla samansuuntaisia, eli jollakin tavalla tästä vielä toimivan
haluaisimme. Se, että onko se enää mahdollista on täysin arvoitus molemmille.
On paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että asumusero on vain sen vääjäämättömän siirtämistä.Itse koen asian niin, että kun tilanne on vain tarpeeksi jumissa, niin silloin
olisi parempi, että pystyy miettimään asioita rauhassa, ilman että toinen on koko
ajan siinä nenän edessä. Se vaan on täysin selvää, että tämä ei tästä enää parane
mihinkään jos olemme koko ajan saman katon alla.
Tärkein asia tässä kuitenkin on se että lapsella olisi hyvä ja tasapainoinen koti, jossa ei ole mitään painostavaa tunnelmaa, siellä pystytään näyttämään tunteet ja koskettamaan toista. Sellaisen kuvan tietysti lapselle haluaa antaa parisuhteesta.
Eihän se tietenkään ole lapselle paras tilanne, että emme kaikki asu perheenä yhdessä, vaan isi käy vain välillä "kylässä" ja välillä sitten lapsi käy taas isin kotona.
Itse olen lapsuuteni elänyt sellaisessa kodissa, jossa äiti asui kotona vain lasten takia. Ei siinä mitään oikeaa parisuhdetta ollut, vaan juurikin se painostava ja hiljainen
meininki päivästä toiseen. Sen takia en halua, että se on lapsellemme samanlaista kuin mitä itse on kokenut. Ei se riitä, että molemmat vanhemmat ovat fyysisesti läsnä, tunteiden myös pitää olla mukana.
Emme tiedä kumpikaan miten tässä oikeasti tulee käymään. Kun asumme erillään aiomme kuitenkin pitää yhteyttä toisiimme ja tehdä jotakin asioita yhdessä. Haluamme se tehdä lapselle selväksi, että isä ei katoa mihinkään vaikka hän ei enää asukaan samassa osoitteessa. Vaimoni kanssa olemme hyviä ystäviä, hän on minun paras ystäväni ja toivon, että tässä tilanteessa huomaa sen, että tunteita on vielä puolin ja toisin. Sitä toista ihmistä kaipaa ja ikävöi. Tietysti molemmat voivat huomata, että ei kaipaa toista ja on paljon parempi, asua erillään ja olla ystäviä.
Molemmat tilanteet ovat mahdollisia, mutta näin on vain pakko tehdä.
Olette tehneet kypsän ja fiksun ratkaisun. Nostan hattua.
Onhan se vaikeaa, mutta elämä on.
Toivon että löydätte kaikille kolmelle sopivan ratkaisun, on se sitten yhteen palaaminen tai ero.
Sinun viesteistäsi saa sen kuvan, että olet todella h a r v i n a i s e n fiksu mies.!
Toivon parasta teille kaikille.