Ystävien menettäminen kuoleman kautta

Kaikki täällä on väliaikaista ja katoavaista: niin ystävät, eläimet, aika, ja niin me itse myös vuorollamme lähdemme. Olen jo reilusti keski-ikäinen ja melkein kaikki sukulaiset ovat kuolleet ja monta ystävääkin. Siitä huolimatta pitää mennä eteenpäin ja olla uusien lähimmäisten rinnalla.
Kun on luotttamus Jumalaan ja tietää ja hyväksyy totuuden että olemme täällä vian käymässä niin jaksaa elämässä menetystenkin jälkeen.
Jumala auttakoon ja lohduttakoon sinua surussa!

VAO NIN

Olen pahoillani, että sinullekin kävi noin - se on raskasta. Toivon sinulle voimia.

Itsekin mietin, että miten pitäisi toimia ystävyyssuhteissa, jotka alkavat hiipua jostain syystä....Sain eilen kuulla, että ystäväni on kuollut.

Siis minulla oli ystävä, johon tutustuin v 84, kun opiskelimme samassa paikassa.

Hän oli niin uskomattoman ihana nainen. Älykäs, huumorintajuinen, auttavainen, empaattinen, energinen, hyvä äiti kahdelle lapselleen. Hyvä vaimokin varmaan miehelleen.

Viihdyimme todella hyvin yhdessä muutaman vuoden ja sitten minä töppäsin...

Ystäväni ihan mukava ja aina ystävällinen mies alkoi soitella minulle, mutta koin, että hän soitteli epäsopivissa aikeissa - hän halusi tulla luokseni kylään. Kysyin, että ystäväni voi tulla myös, mutta hän ei kuulemma päässyt. Olin niin häkeltynyt hänen puheluista, että lopetin ne (ehkä 3 puhelua) aina nopeasti jollain tekosyyllä ja pyysin kertomaan terveisiä ystävälleni.

Nyt olisin toiminut toisin, mutta silloin en osannut. Ystäväni oli niin onnellinen miehensä kanssa, että jos olisin sanonut, että mies on soittanut minulle ja halunnut tulla yksin kylään luokseni, niin uskon, että olisin menettänyt ystäväni. Hän olisi voinut luulla, että yritän vain sinkkuna pilata heidän avioliittonsa tms. En siis tiennyt mitä tehdä ja lopulta vaihdoin puhelinnumeroni salaiseksi, enkä enää ottanut yhteyttä ystävääni. Voi kuinka ikävoin häntä, mutta en tyhmä vain tehnyt mitään asian hyväksi. Kadun sitä kovasti. Olisinhan voinut toki sanoa, että miehesi muutin halusi tulla luokseni kylään, mutta ajattelin, että olisi kivempi, että tulette yhdessä - mutta kun en tajunnut. Voi hämmennyksen, nuoruuden ja tyhmyyden määrää.

Sitten ehkä 10 vuotta myöhemmin luin lehdestä, että ystäväni mies oli kuollut. Olin surullinen, että ystäväni jäi leskeksi niin myöhään, mutta en kehdannut ottaa yhteyttä.

Noin puoli vuotta myöhemmin soitin erääseen yritykseen, ja kuinkas ollakaan yritys olikin ystäväni firma. Tunnistin hänet äänestä ja puhuimme jonkun aikaa ja sen jälkeen soittelimme muutamia kertoja ja kirjoitimme kirjeitä. En kuitenkaan voinut kertoa hänelle, että hänen vasta menettämänsä miehen käytös oli syynä siihen, että "jätin hänet ilmoittamatta syytä".. Eikä hän kysynyt.

Kerran näin hänet eräässä tilaisuudessa kun yllättäen hän seisoikin jonossa edessäni. Hän huomasi minut, halasi lämpimästi tavalliseen tapaansa ja esitteli minut siskolleen, jota en ollut koskaan nähnyt. Sisko tuntui tietävän minusta jotain, sillä hän sanoi syvä halveksunta äänessään ja kasvoillaan " Ai, sinäkö olet X". Ystäväni leuka loksahti, sillä hän ei kai käsittänyt siskonsa käytöstä, enkä minäkään. Ilmeisesti sisko oli kuullut minusta jotain ikävää tai sekoitti minut johonkin toiseen – tuntui pahalta.

Tämä rakas ihana ystäväni löysi myöhemmin toisen miehen ja muutti ulkomaille. Olin onnellinen hänen puolestaan, mutta toki surullinen, ettemme voineet aloittaa ystävyyttämme uudelta pohjalta. Hän lähetti minulle kirjeen ja joulukortin ulkomailta ja minä samoin hänelle, mutta hän ei enää koskaan vastannut kirjeeseeni. Lähetin hänelle vielä joulukortin, mutta hän ei enää lähettänyt minulle. Ehkä sisko on jotenkin vaikuttanut häneen.....ei voi tietää.

Eilen, siis noin 10 vuoden tauon jälkeen sain kirjeen hänen maansa postileimalla ja olin niin onnellinen sen muutaman sekunnin kun sain kuoren auki ja huomasin hänen kuolinilmoituksensa. Siitä alkoi tuskainen itkun, katumuksen ja suuren ikävän aika. Olin aina haaveillut, että joskus vielä saan hänet tavata ja voin kertoa jotenkin asian, mikä vei meidän erilleen. Saan ehkä myös tietää, miksi hän ei enää kirjoittanut, mutta enää se ei onnistu koskaan.

Sitten järkytyin - entä jos hän ei olekaan saanut minun kirjettäni? Jos hän onkin ehkä sairaana ollessaan miettinyt, miksi jo toisen kerran hänet hylkäsin. Tosin en tiedä, onko hän sairastellut vai kuollut yllättäen. Joskus vielä otan yhteyttä hänen lapsiinsa ja kysyn, josko he tietävät, onko rakas, ihana ystäväni kuitenkin saanut kirjeeni.

Olen saanut ison opetuksen. Liian myöhään tajusin, miten olisi pitänyt toimia.

Rukoilen ystäväni rakkaille kaikkea voimia ja hyvää - he todella menettivät ihanan ihmisen, kuten minäkin.

Osanottoni suruusi, Rhpl. On raskasta menettää ystävä, etenkin jos tapahtuu kertomallasi tavalla. Älä syytä tapahtuneista itseäsi. Toimit silloin alunalkuaan viisaasti ja ihan oikein, kun et antanut ystäväsi aviomiehen tulla yksin kyläilemään luoksesi. Sekin on aivan ymmärrettävää, että et voinut kertoa ystävällesi asiasta, halusit häntä säästää ja mieluummin otit välimatkaa.

Olisin itse siinä tilanteessa toiminut samalla tavalla.

Olit ehkä liiankin hienotunteinen, kun et ottanut ystävääsi yhteyttä hänen miehensä kuoltua. Sekin on ymmärrettävää - ei ole helppoa kertoa epäilystä, että hänen aviomiehensä oli ehkä sinusta kiinnostunut sopimattomalla tavalla. Toisaalta olisi ollut vaikeata myös jättää kertomatta ja keksiä jokin muu syy välirikolle.

Et ole menetellyt väärin. Toivon että aikaa myöten pääset syyllisyydentunteista ja opit taas muistamaan ystävääsi hyvillä mielin, hymyssä suin ja kiitollisin mielin.

Elämä jatkuu - kaikkea hyvää sinulle.

Kiitos Siiri-Ellen kauniista, ymmärtäväisistä, kannustavista ja lohduttavista sanoistasi.

Olen niin monta lähestä jo menettänyt, että tiedän kokemuksesta sen, että aika auttaa surussa ja tuskassa, mutta syyllisyys on ketkutunne - se ei meinaa irrottaa otettaan helpolla.

Helpottavaa olisi ajatella, että ystäväni henkimaailmassa ollessaan saisi tietää totuuden asioista.

Kaikkea hyvää Sinulle! :)