Monen vuoden avioliitto takana ja kaksi kouluikäistä lasta. Mutta suhde ei toimi... ainakaan minun puoleltani. Miehellä psyykkisiä sairauksia taustalla ja lääkitys kyllä jotenkin kohdallaan mutta raskaaksi käy arki kuitenkin. Lapsetkin kärsii omansa. Tähän asti on tullu elettyä "päivä kerrallaan" ja lasten takia perheen pitänyt koossa. Mutta nyt alkaa voimat olemaan aika lopussa kaikesta yrittämisestä ja kaipaan elämää vain lasten kanssa.
Mutta miten saan sairaalle ihmiselle asian menemään perille mahdollisimman "hienosti" ja silleen että tilanne pysyisi edes jotenkin hanskassa? Omat tunteet on viilenny tässä jo vuosien aikana enkä usko että jaksan enää jatkaa avioelämää kovinkaan pitkään... Ihan vinkkien ja ehkä kokemustenkin vuoksi halusin kysellä.
Mutta miten saan sairaalle ihmiselle asian menemään perille mahdollisimman "hienosti" ja silleen että tilanne pysyisi edes jotenkin hanskassa? Omat tunteet on viilenny tässä jo vuosien aikana enkä usko että jaksan enää jatkaa avioelämää kovinkaan pitkään... Ihan vinkkien ja ehkä kokemustenkin vuoksi halusin kysellä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttu tilanne.
Itse vetäydyin suhteestamme pikkuhiljaa. Miehestä ei ollut ylläpitämään suhdettamme millään tasolla ja kun omat tunteeni kuolivat vuosien mittaan ja voimavarat kulissin ylläpitämiseen loppuivat, lakkasin kannattelemasta miestä. Vähitellen lakkasin huolehtimasta hänen tarpeistaan, lakkasin asettamasta häntä etusijalle ja miettimästä miten hänen olonsa saataisiin pysymään mahdollisimman hyvänä.
Odotin kunnes miehellä oli "parempi vaihe" jolloin hän oli sen verran vahvoilla, että kesti paremmin eron.
Lasten etu asetettiin etusijalle ja yhdessä pyrittiin hoitamaan kaikki niin, että lapset kärsisivät mahdollisimman vähän.
Ero oli minulle suunnaton helpotus! Avioliiton aikana olin aivan poikki! Nyt elellessäni lasten kanssa, arkeen kuuluu sama määrä askareita ja lastenkasvattamista kuin ennenkin, mutta minkäänlaisesta väsymyksestä tai uupumuksesta ei ole tietoakaan! Elämä näyttää taas valoisalta.
Kiitos. Jotenkin vaan sitä pelkää koko tilannetta ja sitä miehen murtumisvaihetta siinä erohetkellä. Ja sitten tietty että voiko hoitaa lapsiaankaan eron jälkeen. Harmi lasten kanssa jos menee koko homma mönkään sitten. Mutta päätös on varmaan tehtävä ennemmin tai myöhemmin jos meinaa vielä saada elämästään jotakin hyvää irti.