Ehkä vihdoin voisin onnistua

Pientä päivitystä tähän. Pari viikkoa taas mennyt ja edelleen tuntuu siltä, että voisin ehkä jopa parantua.

Pari takaiskua on tullut. Illat ovat monesti todella vaikeita kun alkaa tehdä mieli kaikkea ruokaa. Kaipaan sitä täyden mahan tuntua. Pakko myöntää, että tällä viikolla oksensin kerran. Ja ihan typerästä syystä. Oksensin syötyäni YHDEN ruisleivän metukalla.. Jotenkin vain se paha peikko siellä takaraivossa sanoi, että se leipä oli liikaa tälle päivälle. Ja ennen kuin huomasin, olin jo oksentanut sen vessakäynnin yhteydessä ulos.

Mutta hairahduksiahan sattuu. Lopetin muutama vuosi sitten tupakoinnin ja sen takia yritän olla itselleni armollinen." Cold Turkey" ei aina onnistu, ja jokainen oksentamaton päivä on aina askel parempaan suuntaan.

Paino ei ole noussut eikä laskenut. Ja vatsa on alkanut toimia aika normaalisti. Mutta ei tämä aina helppoa ole. Onneksi mieheni tietää tästä ja voin hänelle puhua ahdistuksen iskiessä.

Hei taas!

Kevättä ilmassa lienee :) On ollut viimeiset pari viikkoa todella hyvä mieli. Tosin hieman veti mieltä maahan viimeisin hammaslääkärikäynti. Taas kaksi uutta reikää. Viimeksi kävin korjauttamassa purukalustoni reilu vuosi sitten. Mutta itseäni voin vain syyttää, ja toivoa, että parantuminen auttaisi myös hampaitani. Onneksi ne ovat vielä ihan kauniit ja melko valkoiset. Ehkä osittain johtuu siitä, että en koskaan antanut ruuan olla kuin hetken mahassani ennen oksentamista, jolloin päälimmäisiin ei edes kauheasti päässyt happoja mukaan. (Tuntuu jokseenkin oudolta kirjoittaa näin tarkasti mutta tuotahan se oli).

Muutama viikko edellisestä postauksestani. Ja takaiskuja on ollut pari kolme. Mutta aika lieviä. Olen onneksi päässyt kokonaan irti siitä ahmimisesta, mikä johti aina illan mittaisiin syömisoksentamiskierteisiin. Olen huomannut, että kun syön aamulla puuroa ja päivällä terveellisen ja täyttävän lounaan ei illalla edes oikein tee mieli mättää. Iltasella menee salaattia ja ruisleipä tai kaksi. Ja hyvin jaksaa :) Paino on tippunut taas kilolla. Ihan uskomatonta miten sitä oksentamalla aina mukamas yritti laihduttaa. Paino kuitenkin aina joko pysyi samana tai sitten nousi. Ja nyt kun olen lopettanut (pari repsahdusta joo) niin paino on tippunut 4kg kahdessa kuukaudessa. Ja nälkää en ole nähnyt, vain se ahmiminen on loppunut. (ja let´s face it, harva bulimikko ahmii nälkäänsä..)

Reippaalla mielellä kohti kevättä :) Toivon paljon jaksamista ja yrittämistä teille kanssasisarilleni. Tästä voi parantua vain yrittämällä. Itse en vielä ole parantunut, mutta yrityksen puutteesta ei voi syyttää.

Huhhuijaa.. Tää on kyllä salakavala sairaus. Nyt on takana epäonnistumisien sävyttämä viikko. Ei homma ihan lekkeriksi ole vielä mennyt, mutta olen oksentanut viikon sisällä jo neljä kertaa. Ja joka kerran jälkeen vihannut itseäni.

Ainut positiivinen puoli tässä prosessissa on se, että olen tosiaan saanut sen ahmimiskierteen lopetettua. En siis enää ahmi, oksenna, ahmi ja oksenna. Mutta jostain syystä on nyt ihan turhan usein tullut sellainen olo syömisen jälkeen, että nyt meni kuitenkin liikaa ja eikun pöntölle.

Nyt pitäisi vaan taas jostain saada se sama päättäväisyys kehiin kuin aiemmin. Pitäisi arvostaa suuresti jokaista päivää kun en oksenna. Ja lopettaa sen pelkääminen, että jonain päivänä kalorit menisi yli. Teen istumatyötä ja en harrasta kummenpaa liikuntaa, joten päiväkulutukseni on noin 1600-1700kcal. Ja hitto soikoon, miten helposti sen saakaan täyteen!

Plääh.. Tällainen postaus tällä kertaa, mutta en aio lannistua. Kyllä tämä vielä voitetaan!

Luin jokaisen tekstisi läpi ja olen suunnattoman onnellinen puolestasi ja kannustan sua rohkeasti jatkamaan eteenpäin! Ajattelin, että voisin hieman avata omaa tarinaani, josko siitä olisi jotain apua, en tiedä. Yritän pitää tämän mahdollisimman lyhyenä sepustuksena, katsotaan miten käy.

Tällä hetkellä olen 23-vuotias ja kutakuinkin vuosi takaperin laihduin huomaamattani jo valmiiksi alipainoisesta monta kiloa huomaamattani, erittäin rankan elämäntilanteen muutoksen johdosta. Ruoan kanssa ei ole ollut mitään ongelmia koskaan, olen vain aterioinut kehoa kuunnellen. Sain silloin keväällä SSRI-masennuslääkityksen ja kävin muutamaan otteeseen juttelemassa psykoterapeuttisen sairaanhoitajan kanssa. Vointini koheni pikkuhiljaa, mutta samalla kääntyivät elämäntavat jostain syystä aivan vinksalleen; korvasin kunnon ruokaa voileivillä, söin paljon suklaata ja sipsejä ynnä muita herkkuja, ehkäpä lääkityksen aiheuttaman hiilarihimon takia, en tiedä.

Long story short; paino nousi takaisin entisiin lukemiinsa melkoisen nopeasti epäterveellisen ruokavalion takia ja säikähdin. Ajattelin, että nyt varmaan lihon lihomistani jatkuvasti, kulutin älyttömästi aikaa lukien ravintoasioista, ahdistuin, opettelin laskemaan kaloreita ja kehitin jäätävän hiilarikammon. Ennen elämäntilannemyllerrystä söin suuriakin määriä, mutta hyvin hiilaripitoisesti ja ravintoköyhästi (kukkuralautasellinen valkoisia makaroneja kana-tomaattikastikkeen kera, josta olin broilerinpalaset nyppinyt silloisen miehen lautaselle). Päätin, että nyt alkaa terveellinen elämä, ja vedin hiilarit minimiin ja keskityn proteiininsaantiin. Korkeintaan kasviksia ja todella valikoiden ja harvoin hedelmiä, koska nekin olivat "pahiksia". Kaiken tuli myös olla mahdollisimman vähärasvaista, joten touhua ei voinut missään mielessä kutsua karppaamiseksi. Sanomattakin selvää, ettei tällainen yhtälö yksinkertaisesti toimi.

Tuloksena tästä kaikesta sekoilusta oli ajoittaiset ahmimiset, oksentamiset, osastojakso pakotettuna anoreksiadiagnoosilla painon laskettua hyvin alhaiseksi itsemurha-ajatusten siivittämänä. Mulla oli jatkuvasti nälkä, ruokahimoja ja pelkoja, pakkoajatuksia ja henkisesti tajuttoman huono olo. Kylläisyydentunne meni aivan sekaisin ja tuo vatsan täyteys oli ruokailuissa se, mitä tavoittelin, halusin syödä mahdollisimman paljon silloin, kun sallin sen itselleni. Käytännössä bulkkasin vähäkalorisia kasviksia ja ehkä hieman tonnikalaa tai raejuustoa seurana, enkä koskaan saavuttanut sitä mukavaa kylläistä oloa, vaan olin turvonnut ja vatsaan sattui. Pelkäsin, että jonain päivänä vielä repeän syömään kaiken, mitä kaapeista löydän, annoskoot tuntuivat mahdottomilta määritellä ja kaikki vain tuntui liian vähältä. Söin paljon, mutta oloni oli tyhjä ja ontto, vatsavaivat kiusasivat, röyhtäytti ja ties mitä.

Hoitojakso suljetulla osastolla ei auttanut kohdallani, koska en ollut tyypillinen anoreksiapotilas, jos näin voi sanoa. Mä tykkäsin syödä, mutten yksinkertaisesti uskaltanut kaikkien niiden pelkojen takia. En tavoitellut äärimmäistä laihuutta, pelkäsin vain holtitonta lihomista. Olin salaa onnellinen, kun sairaalassa ruoka-annokseni koottiin puolestani. Ruoanhimoni oli valtava ja yhtäkkiä pidin aivan kaikesta ruoasta, myös entisistä inhokeista. Olisin voinut syödä vaikka kiviä ja multaa, oikeasti. Sitä on vaikea selittää, mutta olin hyvin, hyvin hukassa, olin kadottanut mielen ja kehon välisen yhteyden täydellisesti. Pelkäsin itseäni kaikkien niiden ruoka-ajatuksien takia, mieleeni ei mahtunut yhtikäs mitään muuta, ainoastaan ruoka, ruoka ja ruoka. Halusin syödä kaiken näkemäni. Toisaalta halusin kerrankin kokea sen mukavan kylläisyydentunteen, joka oli kadonnut, enkä tiennyt kuinka siihen pääsee syömättä niin paljon, että maha on pinkeä ja olo huono. Katselin itku kurkussa kuvia aterioiden malliannoksista, sillä kuvien ruokamäärät näyttivät niin vähäisiltä. En käsittänyt, miten kukaan voisi tulla täyteen niin vähäisin ruokamäärin. Osittain tämän vuoksi myös vierastin ateriasuunnitelmia, koska pelkäsin saavani liian vähän ruokaa ja kokevani jälleen kerran sen tyhjän tunteen. Elämääni rytmittivät taas pakonomaiset ruoka-ajatukset; milloin saan seuraavaksi syödä ja mitä, entä huomenna ja ylihuomenna. Vihanneksia ja raejuustoa kuorrutettuna suolalla, tabascolla ja grillimausteella maksimoidakseni "makunautinnon".

Pidäppäs turpas kiinni.

Luulekkonää tosissaan että meitä kiinnostaa kaltaisesi paskanjauhanta ?

Ei kiinnosta.

Joten ei tarvitse enää jorinoitas tänne kirjottaa enempää ettei tarvi suuttua saatanan kyrvänahaistelija-huora.

minua kiinnosti ja kiinnostaa kiitos sekä ketjun aloittajalle että sinulle, sain ahaaelämyksiä, ja halu parantua on väkevä. Tunnistan ton maustettu salaatti elämän ja siitä seuraavat ahimispakkomielteet jne... Hemmetti, tahon kans yrittää parantua. Tsemppiä teille kummallekkin, kannustavaa. Voimia meille kaikille!

Hei ketjun aloittaja!!vaihdetaanko s.posteja ja tsempataan toisiamme?olen 23 vuotias nainen ja kärsinyt bulimiasta nyt 5 vuotta.loppua ei näy..yritys kova..mutta ei kukaan ystävistä ymmärrä koska ei itse sairasta.kiitos jos on jonkun näköstä kiinnostusta:)

Ihana lukea näitä parantumisyrityksiä :) Oon varma että onnistut, kunhan et luovuta! Jokainen repsahtaa joskus, mutta voit yrittää oppia siitä. Syöt vaan tarpeeksi ja säännöllisesti. Tsemppiä!

Nyt ois vuorossa aurinkoisempi postaus :)

Viimeksi kun kirjoitin olin jo hieman menettänyt taas otetta tälle sairaudelle. Mutta onneksi sain taas punaisesta langasta kiinni ja nyt on mennyt melkein pari viikkoa ilman ainuttakaan oksentamista! JES!

Ehkä paras keino (omasta kokemuksestani) yrittää parantua on ajatella mahdollisimman inhorealistisesti tästä sairaudesta. En koskaan aiemmin ole ottanut niin paljon selville tästä sairaudesta kuin nyt. Ollessani vielä täysin sairauden pauloissa välttelin kaikkea mahdollista nettikirjoittelua ja terveyspalstoja, joissa käsitellään bulimiaa. Jotenkin ei vain halunnut niin tarkasti tietää, mitä kaikkea tämä aiheuttaa.

Etsittyäni "kaiken mahdollisen" tiedon olin aika ällistynyt. Bulimia on yksi kauheimmista asioista, mitä kropalleen voi tehdä. En nyt ala asioita tähän luettelemaan, mutta onhan niitä. Minulle oksentaminen on aina ollut helppoa. Ehkä siitä syystä en ole pystynyt ajattelemaan järjellä miten pahaksi se minulle on.

Pystyn oksentamaan ilman mitään apuvälineitä, ihan pelkästään vatsalihaksia käyttäen. Ja koska se on niin helppoa ei tule ajatelleeksi että se olisi väärin. Siitä tuli vain normaali rutiini. Saa syödä kaikkea ja sitten vain oksentaa pihalle ja taas on tyhjä maha. Siis täydellinen tilanne. Ja siksi irtautuminen ja parantuminen onkin niin vaikeaa. En kuitenkaan haluaisi lihoa, joten oli vain pakko hyvästellä makkaraperunat, kukkuraiset pasta-annokset, heset ja mäkit sekä monet muut.

Nyt syön terveellisesti. En kuitenkaan välttele mitään erityisiä ruoka-aineita. Syön sitten vain vähemmän. Mikä tietysti vuosikausien ahminnan jälkeen ei ole kovin helppoa. Kun ajatus jostain supersatsista iskee päähän koitan saada ajatukseni muualle. Tai juon puoli litraa vettä. Paras keino on kuitenkin muistella kaikkea sitä, mitä bulimia kropalle tekee, lopulta tappaa. Ja minä haluan elää! Haluan, että hampaani pysyvät suussa ja hiukset päässä. En halua ruokatorven syöpää, en halua kuolla sydänkohtaukseen pöntölle.. HALUAN ELÄÄ! Ja oikeaa elämää, jossa ruoka ja sen ajatteleminen ei ole kaikki kaikessa.

Ja nyt tuntuu siltä, että onnistun. Vihdoinkin tuntuu oikeasti siltä.

ahdistaa pikkaisen, niin mieluusti kuulisin kokemuksia.... Nyt vihdoin kokonaista 7 päivää oksentamatta ja ahmimatta, syödä olen uskaltanut n. 1000-1600 kcal päivässä... paino on tässä seitsemässä päivässä noussut melkein neljä kiloa, joka aamu tulee 300-400 grammaa lisää painoa, vaikka järki sanoo että lihominen ei ole mahdollista tuolla kalorimäärällä... nyt tietysti pelottaa että kauanko paino vain jatkaa nousuaan, muutamassa viikossahan tulee tuota menoa kohta 10 kiloa...ja pelkään että kohta sorrun taas oksentamiskierteeseen... sylkirauhasturvotus poskissa on kuitenkin laskenut jo jonkin verran, joka kannustaa jatkamaan. Hemmetin vaikeaa, pelottavaa, ahdistavaa, minä niin mieluusti kuulisin vertaistukea, miten muilla mennyt painonnousun suhteen jne...

Ketjun aloittajalle kiitoksia, jo tänne aiemmin purin huoltani turpoamisesta ja painonnoususta ja vastasit ystävällisesti ja kannustavasti. Ja oikeassa olit, kolmatta viikkoa mennään "kuivilla" ja paino ei tosiaan enää nouse (nousi neljä kiloa oksentamisen lopetettuani) vaan laskee! Ja siis olen alipainon rajoilla vieläkin, joten ei sen tarttisi edes laskea, pääkin heti kirkastuu tajuamaan tälläisiä asioita, kun ravinto saa aivot hellittämään oudoista pakkokuvioistaan. Nyt siis vaan koitan rohkeasti lisätä päivittäistä ruokamäärää sinne ainakin 1600-1800 kaloriin joka päivä.

Tämä on hienoa. Kesä tulee ja elämä palaa minuun.

Kasvojen ja poskien turvotus vielä vaivaa, mutta luotan että nekin asettuvat ajan kanssa?

Kannustusta myös muille!

Ihana ketju lukuunottamatta sitä yhtä turhaa huorittelijaa välissä.. Mikähän pointti siinäkin oli?

No, tällaista mielestäni keskustelu näillä palstoilla pitäisikin olla, ei mitään sairaiden "vinkkien" jakamista ja pro-ihmisten palloilua. Saisivat valvoa tätä aluetta enemmän.

Tsemppiä teille kaikille, ihanaa tietää että tästä voi päästä vielä poiskin! ^^

Täällä taas. Vappuaatto meni himaillessa, on niin paljon töitä, että ei oikein jaksanut lähteä "radalle". Onneksi töllöstä tulee snookeria :D

Kuukausi kulunut edellisestä postauksesta. Mitä siis kuuluu. Noh, hyvässä meiningissä edelleen. Mahtui tuohon kuukauteen myös muutama takaisku, mutta ei se onneksi maailmaa kaada. Joka kerta on kuitenkin tullut melkoinen morkkis oksentamisen jälkeen. Ja se on edistystä minulle, sillä ennen oksentaminen oli niin normaali rutiini, että sitä ei oikein edes ajatellut epänormaalina tai huonona asiana.

Kun täällä aika paljon tuosta painosta tunnutaan olevan kiinnostuneita (niinhän olen itsekin...) niin mainitaan, että paino on pysynyt käytännössä samana. Mikä on mielestäni positiivista.

Syön nykyään todella paljon kasviksia, sillä haluan edelleen syödä suht isoja annoksia. Jotenkin vain pitkin päivää syödyt pienet annokset eivät minulle sovi. Kun sitten "ahtaa" sen lautasellisen salaattia kupuun iltasella ei enää muuta tee mieli, sillä maha on ja pysyy täyden tuntuisena koko loppuillan eikä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa mässäämisestään. Toimii minulla. Ja miehenikin on alkanut syödä enemmän kasviksia tämän minun salaatti-innon siivittämänä :D Tosin parsakaaliin se ei koske tikullakaan..

En edelleenkään poista tuota kysymysmerkkiä nimimerkistäni. Koska en ole ihan 100% vielä onnistunut lopettamaan oksentamista. Nuo muutamat oksentamiset ovat aina seuranneet tunnepuolen ongelmia. En harrasta enää tunnesyöpöttelyä, mutta joskus kun on oikein paha mieli niin silloin oksentaminen on tullut "auttamaan" kontrolloinnillaan. Tai miten sen nyt selittäisi. Veikkaan, että täällä suurin osa ymmärtää mitä tarkoitan. En siis ahmi mitään sontaa enään samalla tavalla kitusiini kuin taudin kukoistamisvaiheessa, mutta pahan olon iskiessä olen saattanut pahimmillani oksentaa sitten jopa sen kehumani salaattiannoksen. Ja tämä varmasti kertoo siitä, miten paha ja miten syvällä tämä sairaus minussa on ollut.

Olen kuitenkin positiivinen edelleen tulevaisuuden suhteen. Oksentaminen on minulla vähentynyt noin 90% joten on se jo jotain :) Hyvää kesän odotusta teille kanssasisaret (ja miksei veljetkin)!