Kaipaisin neuvoja etenkin sitoutumiskammoisilta naisilta jotka ovat selättäneet pelkonsa ja ruvenneet seurustelemaan.
Olen parikymppinen nuori naikkonen, enkä ole ennen nykyistä suhdettani seurustellut koskaan, kuullut vain paljon hyvää ja vielä enemmän huonoa parisuhteista. Juttu on kuitenki niin että olemme seurustelleet miehen kanssa 2 kuukautta ja olen ruvennut miettimään suhteen kannattavuutta. Toisaalta tämä on ensimmäinen mies jota voin sanoa rakastavani ja myöskin jolle voin sanoa sen, mutta toisaalta tiedän sisimmässäni ettei meidän suhde kestä vuotta pidempään, vaikkakin tällä hetkellä meillä menee äärimmäisen hyvin ja olemme onnellisia. Kysyisinkin teiltä, onko tämä normaalia että mietin suhteen kannattavuutta jo alkuvaiheessa? Sekä voiko tämä olla vain vaihe mielessäni joka menee ohi?
Olen parikymppinen nuori naikkonen, enkä ole ennen nykyistä suhdettani seurustellut koskaan, kuullut vain paljon hyvää ja vielä enemmän huonoa parisuhteista. Juttu on kuitenki niin että olemme seurustelleet miehen kanssa 2 kuukautta ja olen ruvennut miettimään suhteen kannattavuutta. Toisaalta tämä on ensimmäinen mies jota voin sanoa rakastavani ja myöskin jolle voin sanoa sen, mutta toisaalta tiedän sisimmässäni ettei meidän suhde kestä vuotta pidempään, vaikkakin tällä hetkellä meillä menee äärimmäisen hyvin ja olemme onnellisia. Kysyisinkin teiltä, onko tämä normaalia että mietin suhteen kannattavuutta jo alkuvaiheessa? Sekä voiko tämä olla vain vaihe mielessäni joka menee ohi?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joo todennnäköisesti "vaihe".
Anna ajan kulua ja katsele ihan rauhassa mitä tuleman pitää! Ei nyt 2 kk:n jälkeen mitään pesää aleta rakentaa!!!!!
Ei se ole mitään seurustelukammoa vaan JÄRKI joka siellä puhuu! Kuuntele sitä!
Menin itse naimisiin 2 kuukauden tuntemisen jälkeen, ja nyt olemme olleet 15 v naimisissa. Kukaan ei olisi uskonut kuulemma.
Myönnän, että en ollut järkevä, mutta kuuntelin vain sydäntäni.
Olin ollut useissa suhteissa aiemmin, ja epäröinyt sitoutua, mutta niiden jälkeen olin täysin valmis loikkaamaan pesänrakentamisvaiheeseen. Pesään saimmekin 3 poikasta :)
Mä en laske vielä kahta kuukautta seurusteluksi, jos suhde päättyy. Se on sen alku, jos se kestää. 2 kk on niin lyhyt aika, että siinä ehtii ihastumaan ja "rakastumaan" muttei tuntemaan, rakastamaan eikä kiintymään. Siinä ajassa ei siis kyllä kannata mitään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tehdä sinänsä, kenelläkään ei ole kristallipalloa: tulevaisuutta ei voi täysin tietää eikä hallita.
Tietenkin jos miehellä on alkoholi-/huumeongelma, väkivaltahistoria (/nykyisyys) ja/tai merkittäviä elämänhallinallisia ongelmia, niin sitten kannattaakin päättää jo 2 kuukaudessa ettei suhde tule kestämään, rakasti tai ei. Rakkaus ei kanna kaikkea ja mikä tahansa suhde ei vaan ole sen arvoinen. Itseään pitää myös arvostaa ja suojella.
Nuoret alkaa seurustelemaan suurin osa liian aikaisin, seksistä puhumattakaan. Moni aloittaa lapsena, rakentaa käsityksensä sille, luuloille ja kaikenmaailman höpömielikuville, eikä pysty sitten tietenkään mitään oikeaa eikä kestävää saamaan: eikä ihme. Sinäkin olet niin nuori, ettet edes tajua, ettei se ole mitenkään edes outoa, jos et ole kamalasti seurustellut. Olet niin alussa, että vaikka teininä kaikki luulee koko elämän olevan siinä, että "kaikki muut on jo" ja 20-vuotiaana sitä tietää jo kaikesta kaiken, niin ei, siis oikeasti... Parikymppinen on juuri "syntynyt aikuiseksi" eli aloittaa aikuisen elämänsä. Ei ole mitään pakkoa kiirehtiä, heti tietää, olla kaikkea, olla seurustellut.
Elämä välillä 20-30 on kokonaisuutena vaihe. Joten älä ainakaan sen takia ota mitään paineita.
Elämässä usein pidetään itsestään selvinä annettuja asioita, kuten hyvinvointi, onni, toinen ihminen. Mutta kuule, moni on niin yksin että tappaa itsensä. Moni kuolee niin hirveisiin olosuhteisiin, ettei sinulla edes riitä mielikuvitus siihen.
Elä siis, rakasta, ole onnellinen ja kiitollinen. Jos suhde päättyy vuoden päästä, niin sitten siitä täytyy selvitä. Jos ei heti halua sitoutua niin hei: ei tarvitsekaan. Kaikkea on normaalia pohtia ja miettiä, mutta jokaista ajatustaan ei tarvitse aina ottaa tosissaan. Jos sinun on nyt hyvä olla siinä, niin ole. Älä ole draamakunigatar, se on lapsellista. Älä hanki elämääsi tahallasi "vaikeuksia", kyllä sinä ehdit niitä elämässäsi saada ilman hankkimistakin.
Elä elämääsi, omana itsenäsi. Mieti mikä ja kuka olet ja kuka haluat olla: mitä kohti kulkea. Toteuta niitä. Tee pitkän tähtäimen suunnitelmia ja tavoitteita. Ja... Rakasta silloin kun sinulla rakkautta on. Ota päivä kerrallaan. Ota rennommin. Älä koskaan vertaa muihin tai elä heidän elämäänsä, et voi, sinulla on vain omasi eikä kukaan muu kanna taakkojasi kuin sinä. Kannattaako suhteet? Jaa-a. Kannattaako täällä mikään? Mutta onnellisuus on parempi kuin suru. Tajuat sen vasta kun olet surullinen, mutta silloin on jo myöhäistä. Joten älä epäröi, valitse onni, vaikka et tietäisi.
Aika tyhjentävä vastaus. Kiitos siitä. Hyvin puhuttu, avasi silmiäni hiukan. Mitä turhia murehtia mitään ennen kuin se on edes tapahtunut, sitten ehtii kyllä jos asia edes menee pieleen. Kiitos vielä, olen iloinen että maailmassa on vielä ihmisiä jotka ajattelevat näin.
jos alkaa maalailemaan piruja seinälle niin eihän siitä mitään tule.
pitää vain laskea irti tuollaisista ajatuksista ja antaa virran viedä!
tapahtuu mitä tapahtuu ja katsotaan mitä tulee