Ajattelin avautua tänne hieman parinmuodostamisen vaikeudesta.
Omat kokemukseni - yksi hyvin pitkä suhde, yksi on-off-suhde n. 3 vuotta, 5-10 muuta seurusteluksi kutsuttavaa, muutama tapailu ja sitten näitä satunnaisia ihmisiä.
Eli se varsinainen asiani - minusta tuntuu, että ei mene koskaan tahtotilat tasan. Olen ollut viimeisen parin vuoden aikana muutaman naisen kanssa valmis vaikka mihin, mutta nainen ei ole lämmennyt samalla tavalla. Edelleenkin on eräs nainen, johon olin kovasti rakastunut noin vuosi sitten, mutta hän halusi vain aikaa ja aikaa.. ja laitoin sen homman poikki noin kuukauden tapailun jälkeen, ihan vaan suojellakseni itseäni. No nyt hän otti yhteyttä kysyäkseen vinkkiä yhteen asiaan liittyen, asia oli täysin tyhjänpäiväinen, mutta hän sai pääni sekaisin pariksi päiväksi. Niin hölmö en enää ollut, että olisin alkanut pitämään yhteyttä. Kerran nähtiin jo se homma.
Vastaavasti muutama nainen on ollut hyvin kiinnostunut minusta, mutta minulla ei ole herännyt vastaavia tunteita toista kohtaan. Eräs toimiva seksisuhde kariutui siihen, kun nainen pyyntöjeni vastaisesti alkoi kertomaan syvistä tunteistaan minua kohtaan. Hänen palava, kaipaava katseensa oli vilpitöntä ja hyvällä tarkoituksella, mutta minua se ahdisti. En keksinyt muuta kuin laittaa sen homman poikki.
Ja tuorein juttu, tämä minua huomattavasti nuorempi nainen mistä olen täällä maininnut, hänkin on alkanut avautumaan tunteistaan, ja se säikyttää minua, koska en tunne itse samoin.
En voi puhua muiden puolesta, mutta itsessäni olen huomannut sellaisen muutoksen, että osaan olla niin hyvin jo yksin, että en ole enää varma, pystynkö jakamaan elämän ilot ja surut jonkun toisen kanssa. Tapailu ja seksi on tosi tärkeää, mutta se seuraava taso on alkanut mietityttämään, että onko minusta siihen. Minulle riittäisi tapailu, parempaa odotellessa. Tiedän että tämä on itsekästä, mutta yritän vain olla rehellinen itselleni..
Kaipaan sellaista suurta rakkautta, ja molemminpuolista sellaista. Tiedän että se huuma ei kestä ikuisesti, ja että arki astuu kuvaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt on viime aikoina käynyt niin, että sellaista palavaa molemminpuolista rakkautta ei ole ollut, enkä lähde enää yrittämään parisuhdetta toivoen, että se muuttuu paremmaksi ajan kanssa. Eli ei mene tasan nämä hommat.
Mikä oli tarkoitukseni kirjoittaa tänne? Halusin vaan avautua jonnekin tästä asiasta.
Omat kokemukseni - yksi hyvin pitkä suhde, yksi on-off-suhde n. 3 vuotta, 5-10 muuta seurusteluksi kutsuttavaa, muutama tapailu ja sitten näitä satunnaisia ihmisiä.
Eli se varsinainen asiani - minusta tuntuu, että ei mene koskaan tahtotilat tasan. Olen ollut viimeisen parin vuoden aikana muutaman naisen kanssa valmis vaikka mihin, mutta nainen ei ole lämmennyt samalla tavalla. Edelleenkin on eräs nainen, johon olin kovasti rakastunut noin vuosi sitten, mutta hän halusi vain aikaa ja aikaa.. ja laitoin sen homman poikki noin kuukauden tapailun jälkeen, ihan vaan suojellakseni itseäni. No nyt hän otti yhteyttä kysyäkseen vinkkiä yhteen asiaan liittyen, asia oli täysin tyhjänpäiväinen, mutta hän sai pääni sekaisin pariksi päiväksi. Niin hölmö en enää ollut, että olisin alkanut pitämään yhteyttä. Kerran nähtiin jo se homma.
Vastaavasti muutama nainen on ollut hyvin kiinnostunut minusta, mutta minulla ei ole herännyt vastaavia tunteita toista kohtaan. Eräs toimiva seksisuhde kariutui siihen, kun nainen pyyntöjeni vastaisesti alkoi kertomaan syvistä tunteistaan minua kohtaan. Hänen palava, kaipaava katseensa oli vilpitöntä ja hyvällä tarkoituksella, mutta minua se ahdisti. En keksinyt muuta kuin laittaa sen homman poikki.
Ja tuorein juttu, tämä minua huomattavasti nuorempi nainen mistä olen täällä maininnut, hänkin on alkanut avautumaan tunteistaan, ja se säikyttää minua, koska en tunne itse samoin.
En voi puhua muiden puolesta, mutta itsessäni olen huomannut sellaisen muutoksen, että osaan olla niin hyvin jo yksin, että en ole enää varma, pystynkö jakamaan elämän ilot ja surut jonkun toisen kanssa. Tapailu ja seksi on tosi tärkeää, mutta se seuraava taso on alkanut mietityttämään, että onko minusta siihen. Minulle riittäisi tapailu, parempaa odotellessa. Tiedän että tämä on itsekästä, mutta yritän vain olla rehellinen itselleni..
Kaipaan sellaista suurta rakkautta, ja molemminpuolista sellaista. Tiedän että se huuma ei kestä ikuisesti, ja että arki astuu kuvaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt on viime aikoina käynyt niin, että sellaista palavaa molemminpuolista rakkautta ei ole ollut, enkä lähde enää yrittämään parisuhdetta toivoen, että se muuttuu paremmaksi ajan kanssa. Eli ei mene tasan nämä hommat.
Mikä oli tarkoitukseni kirjoittaa tänne? Halusin vaan avautua jonnekin tästä asiasta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sinun pitää avautua rakkaudelle ja ottaa se vastaan.
Sinulle on tarjottu rakkautta, mutta peloissasi ja ahdistuksissasi pakenet.
Etovaa ajatella, ettei mies tunne rakkautta naista kohtaan seksuaalisen kanssakäymisen aikana! Pelkkää hyväksikäyttöä!
Eräs toinen elämää nähnyt kommentoi lausettasi "Sinun pitää avautua rakkaudelle ja ottaa se vastaan".
Onko tämä lause uskonnollista runoilua vai mistä se on keksitty?????
Kun se todellinen ongelma Suomessa on se, että täällä miehet ja naiset eivät enää "kohtaa" samalla tavalla kuin aikaisempina vuosikymmeninä, itsekkyys kasvaa kasvamistaan ja vähän joka toisella on jotenkin sairaanloiset käsitykset siitä mitä kumppanilta odotetaan.
Miten h-tissä avaudut tässä nykypäivän tilanteessa yhtään mihinkään? Henkilö joka kirjoittaa "rakkaudelle avautumisesta" ei tiedä eikä ymmärrä, että millainen tämän päivan maailma on. Se itsekkyyden ja itsekeskeisyyden maailma jossa ainoa rakkaus suurimmiltaosin on itserakkautta.
Herätkää jo ihmiset ja tajutkaa, että Suomi on muuttunut sitten 50-60-lukujen ja meno on nykyään täysin erilaista.
Itse en enää edes halua tuntea käsitettä "rakkaus", koska sellaista ei tänä päivänä enää ole aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna.
Me elämme pääosin yksin ja kuolemme yksin. Se on hyvä tajuta jo pikku hiljaa tässäkin maassa.
Ei sitä rakkautta mitenkään itsestäänselvästi ole koskaan ollut. Ennen vanhaan otettiin se naapurin plikka vaimoksi kun sen tilan sattoi kivasti yhdistää omaan tilaan. Tai otettiin joku jota ensimmäiseksi teki mieli panna, ja sitten kun oltiin siunatussa tilassa, niin pakkoavioliittohan siitä sitten tuli. Itseasiassa tuo että morsmaikku oli tiineenä ennen häitä taisi olla yleisempää kuin neitseelliset avioliitot... Suuripa olikin sitten rakkaus kun liitto heti alusta asti on pelkkää poikimista vuodesta toiseen. Jotkut hakkasivat lapsiltaan luulot pois alusta asti. Sitten välillä vähän sodittiin ja taas viuhui remmi kun isä päissään muisteli sotaa ja kuritti kakaroitaan, välillä valmensi vaimoaankin yöpuku päällä hangessa juoksemisen mestaruuskisoissa.
Rakkaus oli aina pätre volkea varten, sellaisia jotka saattoivat lukea romanttisia kirjoja ja akkaväen ei tarvinnut olla joka vuosi paksuna kun mies purki paineensa välillä huoriin, kun näihin kerta oli varaa.
Nykyään on vaikea "avautua rakkaudelle" jos ei ole ketään ketä rakastaa. Kun on taloudellinen hyvinvointi, ei ole pakko mennä yhteen pärjätäkseen siinä mielessä. Nyt kaikilla on mahdollisuus paremman väen romanttiseen rakkauteen, mutta kuka meistä muka on niin suunnattoman kiehtova ja kiinnostava että häneen rakastuu tuosta noin vaan? Ja entä jos edes jotenkuten mukavia ei osu hollille? Avaudunko rakkaudelle ihan ilman ketään rakastettavaa vai?
Minä en edes tapaile enkä harrasta seksiä kenenkään kanssa, ja ihan sen vuoksi että haluan aidon rakkauden. Tiedän kyllä että kesällä taas kun on parempi olla muutenkin tyydyn pelkkään seksiinkin, mutta jo muutaman vuoden ajan kuvio on ollut se että kun tulee syksy, minulle ei riitä vähempi kuin oikea, aito suhde. Ja kun ketään ei ole sellaiseen ryhtymässä, se siitä sitten.
Itselläni ei ole ollut niin läheltä piti -tilanteita että olisi joutunut tosissaan miettimään pitäisi yrittää miehen kanssa joka pitää minusta, vaikka itse en tunne mitään. Siis niiden kanssa joiden kanssa olen ollut oikeasti treffeillä. Jos joku alkaa vaahtoamaan netissä että hän haluaa ehdottomasti tavata minut (pannakseen...) niin ei se ole mikään oikea mahdollisuus suhteelle.
Ole rehellinen ja tee selväksi, että haluat vain tapailla satunnaisesti. Että etsit muuta. Älä anna ymmärtää tarkoitustasi väärin. Joku tähän sinun tapailujärjestelyyn suostuu, mutta älä satuta ja roikota niitä ihmisiä, jotka haluavat enemmän. Ja oikean, molemminpuolisen rakkauden kohdatessa, anna palaa ja täysillä!
Oottekko koskaan miettineet, että suuri osa aikuisista ihmisistä on kuitenkin pitkässä suhteessa eikä pyöri näillä palstoilla valittamassa.
Aivan, niin ovat normaalisti :) Itse eron jälkeen olen ensimmäistä kertaa "vapaa" ja arvaapas että oon hukassa 33-vuotisen rakkaussuhteen jälkeen.
Riippuu kuinka pienet asiat on sellaisia, ettei ne sytytä vastapuolessa,
tai sanotaanko paremmenkin, että ärsyttävät, niin silloinhan se on melko
mahdotonta löytää sitä "suurta rakkautta".
Minäkin puhun nyt itsestäni, että jos suhde etenee liian nopeasti, niin se
alkaa ahdistamaan. Eli jos pitäisi olla koko ajan yhdessä, tai peräti muttaa
samankaton alle. Ei mulla ole mitään traumoja miehistä, siis kyse ei ole
suinkaan sellaisesta (mies kuollut).
Koska olen asunut yksin jo yli viisivuotta, niin nyt on alkanut tuntua, etten taida
haluta muuttaa enää yhteen kenenkään kanssa.
Ei minulla ole enää profiilia, mutta jos tapaan miehen, kenen kanssa
voisi viettää yhteisiä viikonloppuja, vaikka mökillä, niin sellainen
olisi ihanne. Joo ja en tarkoita mitään pelkkää seksisuhdetta.
Ja edelliselle kirjoittajalle, joo kyllä suuri osa on pitkässä suhteessa,
mutta suurenpi osa ei ole.
Ei rakkautta kannata elämässä tavoitella. Se on tie tyhmyteen ja kärsimyksiin. Huomaathan sen nyt itsekin tuosta tilanteestasi, että jotain psyykkisessä orientaatiossa on vialla. Kierrät kehää saman sinulle tiedostamattoman seikan äärellä siihen koskaan koskettamatta. Siinähän sitten kiertelet ja kaartelet, vuodet vieriin, selvyyttä ei tule ja elämäsi valuu tomuna sormiesi välistä.
Fiksuinta olis löytää suht sopiva kumppani ja luoda rakkaus sitten yhteisen tekemisen kautta. Ei mitään "mulle heti kaikki nyt" -tyylillä.
Hirveitä oletuksia ihmisillä, ei se rakkaus nopeasti tapahdu.... ainakaan todellinen.
Minua askarruttaa, että miksi joillakin on tarve tuoda akateemisuuttaan jatkuvasti
esille..Mikä siinä on niin hienoa.
akateeminen M,
Huomasin nyt tämän, olit tänne kirjoittanut hieman eri sanoin kuin tuolle toiselle palstalle.
Minulle tuli tästä tekstistäsi hieman ristiriitainen olo koska kirjoitat toisaalta ”Minulle riittäisi tapailu, parempaa odotellessa” mutta sitten taas: ”Kaipaan sellaista suurta rakkautta, ja molemminpuolista sellaista.”
Eli tiedätkö ihan varmuudella itsekään mitä haluat? Vai etsitkö sitä täydellistä kumppania, jossa mahdollisesti yhdistyisi aiempien kumppanien parhaat puolet? Oletko yhtä ”pöhkö” kuin naiset, että odotat jonkun vievän jalkasi alta totaalisesti?
Kiinnitin huomiota myös tuohon tekstisi alkupuolella mainitsemaasi naiseen johon olit rakastunut noin vuosi sitten. Huomioni kiinnittyi lähinnä siihen, että lopetit tapailun kuukauden jälkeen suojellaksesi itseäsi kun nainen tarvitsi aikaa. Aika lyhyt aika on mielestäni kuukausi… Ja oletko varma ettet suojaa itseäsi liikaa, jos vastaava tilanne tapahtuisi uudelleen – jos se olisikin se suuri rakkaus? Uskallatko heittäytyä (siitä olet aiemmin kirjoittanut)?
Eipä minulla mitään järkeviä neuvoja tainnut olla, ajatuksia vain heräsi ja tämä vastauskaan ei nyt ihan jäsennellyimmästä päästä, tällaista tajunnan virtaa :)
Toivon kuitenkin että löydät sen suuren rakkauden!
Minulta on mies vienyt jalat alta totaalisesti. Rakkaus oli niin suurta, ettei sitä voi edes kuvailla!! Ja se syntyi HETI, siinä oli sitä kemiaa ja hurmaa.
Eikä rakkaus haalistunut vuosien mittaan. Elämäni onnellisimmat vuodet sain viettää rakkauteni kanssa.
Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Mies kuoli onnettomuudessa viisi vuotta sitten.
Kun on kerran kokenut Rakkauden, ei vähempi enää kiinnosta. En todellakaan menisi kenenkään kanssa yhteen odottelemaan tunteen syntymistä. Mitä mieltä siinä on? Tai jonkun "ihan kivan" kanssa.
Rakkautta on olemassa hyvät ihmiset! Sitä ei voi järkeillä, analysoida. Se vaan on. Jos joskus on rakastanut, sen tietää kyllä.
Miehet, älkää viitsikö haukkua naisia ja syyllistää heitä, jos välillenne ei ole rakkaus syttynyt. Pakottamalla sitä ei ainakaan saa!
"Pakottamalla sitä ei ainakaan saa!"
Näin on. Ei tietysti pitäisi (näemmä) marista jatkuvasti siitä että on yksin, mutta vaikea sitäkään on ymmärtää että jotkut olettavat että pystyy pakottamaan itsensä väkisin suhteeseen vaikka ei rakasta. Ihmetellään ja kummastellaan miten joku voi olla vuosia sinkku.
Itse tuntisin itseni huoraksi jos aloittaisin rakkaudettoman parisuhteen. Tiedän että hyötyisin siitä monella tapaa että minulla olisi mies, joku mies. Elämä olisi kaikinpuolin helpompaa. Mutta ei anna ylpeys periksi että "myisi itsensä" toiselle seuralaiseksi siitä hyvästä että saa kuljetuspalvelua yms.
Minä rakastin -> nainen halusi vain aikaa ja aikaa -> Pistin homman poikki kuukauden tapailun jälkeen (Sivumennen sanoen minusta kuukauden kuvaamiseksi olisi riittänyt yksi aikamaininta)
Naiset jotka kovasti kiinnostuneet -> Pistän homman poikki
Selkeästi siis pitää molempien kokea salamarakkaus jotta et pakene tilanteesta
Minulle riittäisi tapailu parempaa odotellessa
Ei riitä eikä kannata, satutat vaan ihmisiä sillä tai sitten kilahtaa omaan nilkkkaan
"enkä lähde enää yrittämään parisuhdetta toivoen, että se muuttuu paremmaksi ajan kanssa. Eli ei mene tasan nämä hommat."
Niinpä, en minäkään lähde. Ei ne koskaan tunnu menevän tasan, sitähän se on miehen elämä ja miksei naisenkin.