Tällainen ajattelumaailma on ollut jo monta vuotta. Olemme naimisissa ja mies tietää suhtautumiseni asiaan: ei.
Syitä on lukuisia ja tiivistettynä: en kestä olla niin kauaa erossa enkä halua pelätä saavani kotiin ruumiin. Tämä tiivistettynä.
Miehellä on hirveä pakkomielle olla miestenmies, eli tuoda kotiin rahaa, elättää minut (ihannetilanne olisi kuulemma, etten käivi töissä), omistaa miehiset harrastukset (kuntosali, itsepuolustus, ammunta) ja omistaa miehinen työ. Ja tottakai mikä sen miehisempää olisi hänen ajatusmaailmassaan kuin ammattisotilas?
Hän on nyt saanut pakkomielteen asiasta, kun eräs tuttumme lähti rauhanturvaajaksi. Hänen on pakko päästä myös. Ero hänessä ja tutussamme on se, että tämä tuttu on sinkku eikä hänellä jää ketään suomeen odottamaan.
Itse olen ottanut sen kannan, että sitten pidetään ''välivuosi'' parisuhteessa ja minä voisin sillä aikaa lähteä joko töihin ulkomaille tai opiskelemaan. Mieheni taas ei halua tällaista ratkaisua eikä ymmärrä, miksi en halua hänen lähtevän.
Kaiken lisäksi minulla takoo takaraivossa ajatus siitä, miten helposti mies voisi siellä vapaiden aikana käydä kuksimassa jotakin maksullista naista. Joskus mies on heittänyt, ettei todellakaan voisi olla selibaatissa edes kuukautta, joten miten vuosi olisi sitten hänelle mahdollinen?
Alkaa mennä voimat tähän jatkuvaan kinasteluun asiasta. Viikonloppuna sanoin hänelle että menkööt, minä jään sitten kotia elämään normaalia elämää ilman aviomiestä ja toivomaan, että hän tulee ehjänä takaisin. Sekään ei ollut sitten ok.
Miten näistä tunteista pääsisi irti? Tiedän, että kyllä muitakin parisuhteessa olevia rauhanturvaajia on, mutta en itse kestäisi tuota ajatusta.
Syitä on lukuisia ja tiivistettynä: en kestä olla niin kauaa erossa enkä halua pelätä saavani kotiin ruumiin. Tämä tiivistettynä.
Miehellä on hirveä pakkomielle olla miestenmies, eli tuoda kotiin rahaa, elättää minut (ihannetilanne olisi kuulemma, etten käivi töissä), omistaa miehiset harrastukset (kuntosali, itsepuolustus, ammunta) ja omistaa miehinen työ. Ja tottakai mikä sen miehisempää olisi hänen ajatusmaailmassaan kuin ammattisotilas?
Hän on nyt saanut pakkomielteen asiasta, kun eräs tuttumme lähti rauhanturvaajaksi. Hänen on pakko päästä myös. Ero hänessä ja tutussamme on se, että tämä tuttu on sinkku eikä hänellä jää ketään suomeen odottamaan.
Itse olen ottanut sen kannan, että sitten pidetään ''välivuosi'' parisuhteessa ja minä voisin sillä aikaa lähteä joko töihin ulkomaille tai opiskelemaan. Mieheni taas ei halua tällaista ratkaisua eikä ymmärrä, miksi en halua hänen lähtevän.
Kaiken lisäksi minulla takoo takaraivossa ajatus siitä, miten helposti mies voisi siellä vapaiden aikana käydä kuksimassa jotakin maksullista naista. Joskus mies on heittänyt, ettei todellakaan voisi olla selibaatissa edes kuukautta, joten miten vuosi olisi sitten hänelle mahdollinen?
Alkaa mennä voimat tähän jatkuvaan kinasteluun asiasta. Viikonloppuna sanoin hänelle että menkööt, minä jään sitten kotia elämään normaalia elämää ilman aviomiestä ja toivomaan, että hän tulee ehjänä takaisin. Sekään ei ollut sitten ok.
Miten näistä tunteista pääsisi irti? Tiedän, että kyllä muitakin parisuhteessa olevia rauhanturvaajia on, mutta en itse kestäisi tuota ajatusta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No huh huh. Yritätkö tehdä miehestäsi mieleistäsi?
Totta kai parisuhteessa keskustellaan näistä asioista yhdessä. Toinen ei voi vain omalla ilmoituksella päättää lähteä vuodeksi ulkomaille. Se nyt on ihan selvä kaikille. Mutta ei tuo kauheasti kuulosta keskustelulta kun sanoo vain ei. Tai kiristää "välivuodella".
Kyllä tuohon kompromissi löytyy jos löytyy tahtoa.
Ja ylipäätään, jos miehesi ei ymmärrä perustelujasi, niin mieti hetki itseksesi, miten saisit kantasi kerrottua niin, että sen voi ymmärtää. Pelkkä EI ei ole perustelu.
Ymmärrän, että pelkäät. Mutta oletko ottanut selvää, kuinka moni rauhanturvaaja on kuollut viimeisten vuosien aikana? Suhteuta se tieto muihin tapaturmiin, joita ihan kotisuomessakin voi tapahtua. Tiesitkö muuten, että kotona oleminen on vaarallisempaa kuin autolla ajo? Suurin osa tapaturmista sattuu kotona.
Oma pelko ei saa estää toista ihmistä elämästä tai tavoittelemasta haluamaansa.
Ja tuo maksullisten naisten kuksiminen on kyllä aika huono peruste. Jos miehesi haluaa kuksia muita, hän tekee sen ihan missä tahansa.
Miehelläsi ei toisaalta ole oikeutta odottaa, että hyppisit riemusta hänen lähdöstään.
Jomman kumman teistä täytyy nyt joustaa ja kestää enemmän. Joko miehesi hylätessään haaveensa tai sinä suostuessasi siihen.
Mitä suhteellenne muuten tekisi pitkässä juoksussa se, että mieheltäsi jäisi yksi haave toteuttamatta sinun vuoksesi. Tai se, että joustaisit hänen haaveensa vuoksi.
" Toinen ei voi vain omalla ilmoituksella päättää lähteä vuodeksi ulkomaille."
eikä toinen voi vain omalla ilmoituksella päättää, että toinen ei saa elää elämäänsä!
Meillä vähän samanlainen ongelma, mutta itse olen vain todennut, että voin sitten toteuttaa oman unelmani ja lähteä töihin ulkomaille tuoksi ajaksi. Se ei taas meillä sopinut vaan minun olisi pitänyt istua kiltisti kotona, kun mies saa toteuttaa unelmaansa. Eli meillä ongelmana on tuo "minä menen, sinä et" - periaate joka on kärjistynyt siihen tilanteeseen, että minä sanon ei miehen unelmalle, kun hän ei anna periksi minulle.
Mutta joo, ymmärrän kyllä ap:n tunteita, samanlaisia ollut itelläkin. Mutta tuo rauhaa myös kotiin, tuo autolla ajo veto on kyllä ihan naurettavaa. Tottakai onnettomuuksia sattuu kaiken aikaa, mutta ei siitä rauhanturvaajana olosta hyvää palkkaa makseta ihan vaan hyvän mielen vuoksi. Kyllä se on luokiteltu ammattina paljon riskialttiimmaksi. Ja kyllä minäkin pidän paljon riskialttiimpana sitä, että mies olisi esim. poliisi kuin kaupan kassa. Aina kaupan voi röstää, mutta poliisi menee työkseen vaarallisten henkilöiden lähelle omaa turvallisuuttaan uhaten joka päivä. Lapsellinen vertailukohta.
Ap:lle voisin ehdottaa puhumista ja tuota ulkomaille hakeutumista. Etsitte vaikka miehesi kanssa etukäteen työpaikan jonne voisit lähteä, niin sinullakin olisi ajateltavaa tuon vuoden/puolen ajan. Ei tarvitsisi vaan nököttää kotona tehden normirutiineita, kun voisi kanssa kokea jotakin uutta. Ei ajatukset sitten niin paljon olisi siellä toisella puolella maailmaa.
No juu. Ehkäpä tuo vertaus autolla ajosta ei ollut järjen valon suurin leimahdus, mutta yritin välittää sitä ajatusta, että vaaroja on kaikkialla. Että omat pelot kannattaa edes yrittää suhteuttaa.
Itse olen rauhanturvaajan lapsi. Itsekin kriisialueilla lapsuudessani asunut. Siksi näkökulmani ei ole ehkä niin kauhistunut kuin jollain toisella miehen ajatuksia kohtaan.
itse ajattelen, että onneksi on niitä rohkeita ihmisiä, jotka yhä lähtevät rauhanturvatehtäviin. Työ on osin hyvin pitkälle myös humanitääristä apua vaikeissa oloissa eläville ihmisille. Ei siellä mennä pelkästään aseet selässä.
Vai että sotilas on miehinen ammatti :) Kattia kanssa. Upseerineitokaiset kisailevat keskenään, ja ole helpottunut jos miehesi tosiaan siellä reissussa sekaantuu ainoastaan toisiin naisiin.
Yliopiston tutkijankin tai kampaajan työ on miehekkäämpi ammatti kuin sotilaan.
"Kaiken lisäksi minulla takoo takaraivossa ajatus siitä, miten helposti mies voisi siellä vapaiden aikana käydä kuksimassa jotakin maksullista naista."
tämä samaan aikaan kun sinä itse olet ehdottanut teille breikkiä (jona aikana sinä käyt aivan varmasti "vieraissa")?!
taas jotain käsittämätöntä naisten logiikkaa?