Rikkinäisen perheen nuorin

erittäin pettynyt kirjoitti:

Perheeni ongelmat alkoivat siitä kun isäni lähti menemään ja jätti äitini yksin kahden lapsen kanssa, itse olin silloin 9kk. (Syytä en tiedä miksi lähti) Sen jälkeen jokatoinenviikonloppu vietin alkoholisti isälläni, joka oli kuitenkin ihana ja huolehtivainen, hyvä tyyppi. Lopulta Isäni kuoli alkoholiin(vaikkakin syytä kovasti epäilen,kaikenlaisia vainoavia ajatuksia päässä ollut tapahtuiko oikeasti näin..) Minulla, äidilläni ja veljelläni alkoi 3:n vuoden perhehelvetti, eniten huolissamme olimme veljestäni.. Veli muutti serkkuni luo asumaan, minä äidin kanssa uuteen asuntoon. Murrosiässä sitten minulla alkoi juominen ja luottamus katosi äitiini kokonaan, mm. siitä syystä kun karkasin aina ikkunasta kadulle ja siitä juomaan. Olin kunnon rräkänokka. Veljeni kuuli kuinka minulla menee huonosti koulun kanssa ja äiti on kovin huolissaan, niin muutin siitä syystä veljeni ja hänen tyttöystävänsä luokse asumaan. Koulussa arvosanani parani jonkun verran. Maallakin on heidän kanssaan tullut asuttua. Lopulta jouduin laitoskierteeseen, ja siitä vasta se juominen alkoi. Laitoksessani oli avoimet ovet;)..elämäni aikana moniin ksipäihin tullut törmättyä ja tapeltua aika raa'astikkin itsepuolustusta kun oon joskus harrastanut niin monet äijätki oll iha paskat housussa.. Nyt olen lopulta sinut itseni kanssa koska olen tasapainottanut elämääni ja välit perheeseeni parantuneet huomattavasti oon kyl tehny kovaa työtä sen eteen.. ankeinta ehkä olla perheestä erossa kuten esim. asua toisella puolen kaupunkia sillai etten nää heitä 4kuukauteen, tuli aika hylätty olo. nykyään ajattelen vain että veljeni on perseestä koska hylkäsi minut. Jos ite olisn ollut hän olisin kyllä niinä neljänä kuukautena tullu moikkaa mutta hän käyttää minua vain yväkseen siinä suhteessa että katson hänen lastaan. Tässä vaiheessa hän vasta auttaa minua kun kaikki koulut menny vituiks eikä töitä saa,kun hän on oikeasti tajunnut tilanteeni. ja äitini on todella itsekäs(monen muunkin sukulaiseni mielestä) Mummi on varmaan ainut tyyppi ketä oikeasti ymmärtää minua perheessäni. Hänen luonaan olen käynyt ahkerasti ja olen hyvin ylpeä siitä. Hänkään ei ole enään niin masentunut. Oikeastaan, olemme veljeni kanssa vain samanlaisia sekopäitä. Viimeevuosina on vain tuntunut siltä että ystäväni ja ex-pokaystäväni ja hänen perhe ovat läheisempiä kuin omani. Kuinka sairasta voikaan elämä olla..

Nyt aikuisena ihmisenä olen sitä mieltä että hänellä tai kellään muulla kaiiken tämän jälkeen ei ole mitään sanomista omaan elämäni. katkera loppuun asti!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä