kovan sydänsurun kokeneille

Minulla sama tilanne, aikaa vaan kulunut kohta jo melkein vuosi. Edelleenkin joinain päivinä haluaisin vaan päästä jonnekin pois, ettei sattuisi enää. Ei kuitenkaan ihan niin pahalta tunnu kuin puoli vuotta sitten. Silloin olin todella pohjalla. Näiden avulla olen selvinnyt:
-perhe, siis vanhemmat ja sisarukset ovat tukena, kun tuntuu ettei jaksa. Perheen takia on myös pakko jaksaa.
-Ystävät. Tosin ystävien niskaan ei ihan kaikkea kannata kaataa.
-Työpaikan psykologi
-unilääkkeet, tosin en suosittele
-mielialalääkkeet, joita söin kuukauden ajan. Todella auttoivat selvästi.
-pidempi matka ulkomaille
Voisi kuvitella, että tässä iässä ei olisi sydänsuruille enää niin herkkä, mutta taitaa olla päin vastoin. Ylipääseminen vie paljon kauemmin kuin nuorempana. En tiedä pääsenkö tästä kokonaan yli koskaan?

Kirjoittaminen on hyvä asia. Päiväkirjan voi sitten vaikka polttaa myöhemmin, jos on liian tujua tavaraa.

Minulla kävi niin, että surin monta vuotta suhdetta, jonka tavallaan itse sössin painamalla jarrua koko ajan. Seurustelin tuntuvasti minua nuoremman miehen kanssa ja en halunnut "pilata" hänen elämäänsä. En halua enää lapsia ja jotenkin tuntui että en voi "varastaa" nuoren miehen elämää.

Olin sen miehen ensimmäinen ja se mies oli luonnonlahjakkus seksissä. Ihana, kiihkeä ja nopea oivaltamaan. Todellinen helmi. Hän sai minut aina tntemaan että olen kaunis ja haluttava.

Siitä on nyt 7 vuotta, kun erosimme ja vieläkin -kun näen hänet- sydän heittää täyden voltin.
Enää en sure, mutta koville se otti. Monta vuotta.

Ihmisen aivoissa tapahtuu sellaisia sähkökemiallisia juttuja onnettomassa rakkaudessa että niitä voi verrata mielenhäiriöön.

Nyt on taas luvassa onnettoman "rakkauden purku" joka tuntuu raskaalta, koska menetin samalla ystävän. Olin miehen kanssa hyvä ystävä kauan aikaa. Kuvittelin hänen olevan minuun ihastunut ja kysyin asiaa. Sanoin että voidaan jatkaa vanhaan malliin ja asia on ok tai voidaan olla myös enemmän.
Hän sanoi olevansa ihastunut ja aloimme -tai siis yritimme alkaa tapailemaan- mutta se olikin se klassinen tapaus kun mies kokee olevansa imarreltu huomiosta, eikä mieti vastaustaan loppuun saakka...

Olen äärimmäisen loukkaantunut että hän oman itsetuntonsa pönkittämiseksi piti minua "liekassa" vuoden.
Nyt asuu uuden naisen kanssa vaikka vielä muutamia kuukausia sitten tuli luokseni laitettuna (yleensä ei hoida ulkonäköään) ja suklaan kanssa seksin toivossa..
Sitä väkisin kysyy itseltään "Mikä minssa oli vikana kun hän ei meidän aikana ehtinyt edes tekstaria laittaa silloin tällöin ja nyt asuu uuden kanssa avoliitossa näin pian..?"

Ei kai sydänsuruista pääse kuin ajan (tai vaikkapa kirjoittamisen) avulla eroon. Sitä koettaa hokea itselleen" olen ihan kaunis ja hyvä nainen ja ei ole minun syy että mies on typerys ja valehtelija" mutta vaikeaahan se on, kun tallataan kengänpohjan alle.
Ja ystävä jota luuli ystäväksi onkin jotakin ihan muuta.

Älä hyvä ihminen jää suremaan,elämä jatkuu kuitenkin vaikka välillä viiltää kovasti.Minulta loppui eilen myös kuuma suhde ,kun seinään,mutta sitä muistelen hymyssä suin,että olinkin niin höynäytettävissä,mutta hauskaa oli,piristyin kummasti ja nyt sitten uutta odottamaan ,sinulle sitä samaa toivon,linnut laulaa jo ,terkkuja A.

Jos lohduttaa, niin harva varmaan elää elämänsä ilman raskaita takaiskuja rakkauden saralla. Kun ajattelen omaa historiaani, ensimmäinen sydänsuru on varmaan musertavin. Suhde oli lyhyt, mutta rakastuin silmittömästi. Tuska oli aivan käsittämätön, ihan konkreettinen kipu rinnassa ja sitä kesti varmaan vuoden. Sitten tuli uusi mies ja sen avulla toivuin.

Aivot ovat aika salakavala juttu. Kun voisikin sammuttaa tunteet jotenkin. Aika tekee sen vääjäämättä, mutta jonkin aikaa elämä on hankalaa. Mutta toisaalta kait tuollainen mekanismi on keino ylipäänsä rakastua, joten pitää varmaan olla iloinen että aivot toimivat kuten toimivat. Tsemppiä sinulle! Ajattele kuinka moni kokee samanlaisia tuntemuksia juuri nyt tai on huomenna syöksymässä niihin.

Kyllä se ohi menee jossain vaiheessa. Aluksi käpertyy itseensä, suree, on ahdistunut, pelokas ja lopulta vihainen. Sitten jossain vaiheessa menee ihmisten ilmoille ja tapaa ihmisiä ja juttelee. Muistan, kuinka kaikki meni päin p:tä, kun olin tosi surullinen ja ahdistunut.

En tiedä miten ja ei sillä tavalla niin väliä ole, mutta selvisin...

Voi kuule, kyllä on kokemusta.
Tässä olen jo puolitoistavuotta kärvistellyt surussa, ikävässä, katkeruudessa ja ties missä tunteissa. Ensimmäistä kertaa yli 40-vuotisen elämäni aikana, vaikka suhteita on ollut ja mennyt ennenkin.
Pikku hiljaa alkaa mitta täyttyä itselläkin siitä, ettei osaa irti päästää millään, vaan jäänyt vellomaan paikoilleen.
Nyt olen kuitenkin ottanut itseäni niskasta kiinni ja alkanut tehdä töitä sen eteen, että elämä pääsisi jatkumaan.
Olen alkanut lukemaan tervehdyttävää, ajatuksia herättävää kirjallisuutta ja hirveästi on auttanut.
Esim. sellaisen ajatuksen kun pystyy sisäistämään, että ihmisen elämässä mikään ei ole pysyvää, mihinkään ei pidä takertua.
Ainut pysyvä asia on väliaikaisuus, elämä menee ja muuttuu koko ajan, eikä kukaan voi jäädä paikoilleen.
Elämä on kivuttomampaa, kun tajuais vaan sen väliaikaisuuden, ettei mikään ole pysyvää tai muutumatonta.

Ei siitä kuukausissa pääsekään yli, vaan vuosissa. Ehkä... Itsellä jo kohta puolitoista vuotta takana, ja rikki edelleen. Elämästä voi silti jotenkin nauttia yhä, sitä suosittelen. Eli etsi asioita, jotka tuottavat sinulle mielihyvää ja rauhaa, ja tee niitä.

Jotkut ovat suositelleet kirjoittamista avuksi. Kirjoittamalla voi kyllä selventää tunteitaan itselleen, mutta minulla ainakin kirjoittaminen oli vanhaan takertumista. Yritän irrottaa ajatukset hänestä, joka satutti enkä haluaisi enää muistella mennyttä. Kirjoittaa voisi uusistakin asioista.

Kyllä tilannen saattaa kestää vuosiakin, sillä välillä tuntuu kuin jo pääsisi eteenpäin, mutta sitten tuleekin taas jonkun asian vuoksi takapakkia, on kuullut asiantuntijoiden sanoneen, että tilannen kestää vuodesta kolmeen vuotta ja sittenkin kulkee lopun ikää mukana, mutta hieman erilaisena muistona, joskus kyllä jokin asia voi herättää vielä pitkänkin ajan päästä niitä takapakkeja.

Yrittämistä vain edetä ensin minuutti, minuutilta, sitten tunti, tunnilta, päivä, päivältä jnd., helpotusta tulee mutta ajan kanssa, mikään laastari, uusi suhde ei siihen auta, sillä aina tulee tilanteita, joissa palaat entiseen.

Eli ei kannta lähteä ihan helpolla hakemaan uutta elämää, se ei enää koskaan löydy ilman tuota entisyyttä, joka kulkee mukana ikuisesti.

en varmaa kuulu tänne, koska oon vasta 15v tyttö ja monet jollei kaikki teistä ajattele et mitä toi tyttöraukka rakkaudesta tietää. no itse tiedän parhaiten tämän ja halusin vaa sanoa että itellä kohta kaks vuotta kulunu erosta enkä vaan pääse yli millään. rakastin ihan aidosti tätä jätkää ja olin vaan vuoden sen kanssa ja suhde loppu siihen että tää jätkä petti mua toisen kanssa useamman viikon, kävi sen kanssa paneskelemassa ja kerran yllätin ne poikaystäväni kotoa. sen perhekin ties siitä ja niitä ei näköjään haitannu yhtään. en voi enää luottaa kehenkään ja oon vieläki tosi masentunu, mut toivon ja haluun uskoo et kyl tää tästä joskus helpottaa. oon asiani sanonnu ja voimia kaikille teille! :)

Kävin elämäni kovimman sydänsurun läpi noin seitsemän vuotta sitten. Se iski niin kovaa etten aluksi tahtonut uskoa sitä ja tein kaikkeni että saisin miehen vielä innostumaan ajatuksesta yrittää. Sorruin mitä epätoivoisempiin tekoihin, yritin muuttaa itseni niin ulkoa kuin sisältä. Yritin epätoivoisesti olla se nainen jonka hän haluaa.

Alkuvaihe oli _todella_ kivualiasta, yritin kieltää itseäni muistelemasta häntä ja yhdessä kokemiamme hetkiä. Yritin olla ajattelematta häntä ja piiskasin itseäni kiinnostumaan muusta elämästä ja muista miehistä. Välillä taas itkin ja lilluin itsesäälissä. Tutuille esitin että hyvää menee ja että ero, se oli hyvä ratkaisu. Onneksi elämässäni oli sentään yksi ihminen jolle saatoin puhua suoraan ja kertoa siitä mitä kävin läpi.


En koe että terapia tai lääkkeet olisivat auttaneet. Hiljalleen opin hyväksymään surun ja jotenkin silmäni aukenivat ns. muulle elämälle. Ryhdyin huolehtimaan itsestäni, aloitin uuden urheiluharrastuksen joka vei minut täysin mukanaan, samoin uusi ruokavalio. Pieniä asioita, mutta kun fyysisesti rupesin voimaan paremmin ja ihmiset kehuivat ulkonäköäni, itsetuntoni nousi huimasti.

Pian uskalsin jo tavata uusia ihmisiä ja ihastuakin uudelleen. Sitten tuli se aika, jolloin huomasin etten enää ajatellut exääni ja iloitsin sen tasapainoisen elämän löytymisestä. En ollut surullinen enää, mutta en leijunut pilvissäkään. Olin onnellinen kun minun ei tarvinnut enää surra ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli rauha - hyvä olla.

En ole unohtanut häntä ja tiedän kyllä mikä sai minut rakastumaan häneen. Mutta näen myös monta syytä miksi juttu ei voinut jatkua ja olen iloinen että hän tajusi siirtyä eteenpäin. Minä siirryin myös, tosin jälkijunassa.

hyvä kirja kannattaisi luke. INGALILL Roos- Energiavaras uuvuttaa ihmissuhteet
Toinrn hyvä kirja'' Tunnista tunnelukkosi.

Itselläni niin paljon petturi miehiä ollut koko elämäni ajan, niin aloi opettelemaan itseöni, että miksi sorrun energiavarkaisiin....Hyväomatunto ja rajojen asettelua ja riskiä otettava suhteissa, jos toinen ei mukaudu vaan menee omien halujen mukaisesti, niin sellaisen takia ei sydäntään tarvitse särkeä

Mielenkiintoinen ketju. On tässä vuosien varrella kärsitty, mutta nyt yli nelikymppisenä tuntuu melekin turhauttavilta nämä tunteet.
Eikö ihmisen olisi pitänyt kasvaa, viisastua ja oppia suojelemaan itseään?

Yli vuosi sitten koin jonkinlaisen herätyksen puolison petollisuudesta. Sen jälkeen olen joutunut käsittelemään tunteitani ja elämääni.
Hetken viime kesänä olin rauhallinen, ihmettelinkin olenko päässyt nyt eteenpäin yhdessä jatkaen. Syksyllä tajusin yhtäkkiä, että rakkaus oli hiipunut vain ymmärtäväksi ystävyydeksi.
Sitten tuli sellainen pikasuhde, jonka aloitin - - - > en todellakaan tiedä miksi. Tyyppi vain ujuttautui mun pään sisään, vei kaikki ajatukset. Taisin tyhmä rakastua.
Puoliskon kanssa on päätetty erota, minun tahdostani ja aloitteestani. Suhteen puiminen on ollut erityisen raskasta. Ensin hän syytteli itseään, sitten minua. Hän koki tarpeelliseksi avautua lukuisista (kymmeniä)pettämisistään yhteiselomme ajalta. Itselleen hän on antanut anteeksi, mutta minun tekemisiini suhtautuu raivokkaan vihamielisesti.
Vaikean eron rinnalla tuntuu surullisesti tuo epäonnistunut ihastus. Vaikeat olosuhteet, eikä toisella sitten sitä kiinnostustakaan riittävästi, jotta mitään syntyisi.
Laastarisuhteet eivät ole minua kiinnostaneet, mutta kai sitä pitää itselleen jonkinlainen elämä kehitellä. Tässä iässä ei ole halua olla ilman seksiäkään pitkiä aikoja, exälle en anna, joten jotakin on kehitettävä.
Ymmärrän, että toipuminen etenee silti hitaasti ja sattuma näyttelee osaansa.

Sydänsuruihin voin suositella erästä lukemaan kirjaa (Särkyneiden sydänten aktiivikirja). Se auttoi minua ymmärtämään varsinaisia syitä ja omaa itseäni ihan eri tavalla, ja siksi onnistuin päästämään irti niistä, eli mieli selkeni ja kipu katosi. Se siis todella toimii, kannatta kokeilla, löytyy varmaan googlaamalla.

Olen kuullut, että sydänsuruja tai muita traumoja ei välttämättä helpota se, että niistä puhuu ja niitä käy läpi toistuvasti mielessään, että joissakin tapauksissa jatkuva puhuminen kuulema lisää ahdistusta. Ajattelen, että sydänsuru on vienyt minulta elinvoimaa ja itsetunnon ja haluan palauttaa voimani takaisin. Teen töitä se eteen, että saan ne takaisin. Jos minua ahdistaa hirveästi, teen mitä tahansa hyvää, jotta tulee parempi olo. Yritän kohdistaa ajatusenergiani johonkin muuhun. Tällä hetkellä on taas vaikeaa, koska tulee päivittäin ärsykkeitä, joista pulpahtaa vanhat muistot mieleen ja kesken työpäivänkin yritän väkisin poistaa pahan olon. Se vaatii aivojumppaa ja keskittymistä. Suru saattaa silti tulla aalloittain. Alkaa itkettämään. On pakko itkeä. Sitten surun hyökyaalto menee ohi ja ajattelen mielessäni: "Mun on pakko selvitä. Mä en kuole tähän. Mä taistelen, että selviydyn tästä. Mä teen jotain parempaa, jotta olotila tulisi paremmaksi." Sitten minulle nousee taistelutahto, että jos toisella ihmisellä on valta minuun, että elämäni on yhtäkkiä luisumassa käsistä pois ja toinen ei välitä yhtään, mitkä hänen tekojensa seuraukset ovat, niin taistelen, että pääsen hänestä irti. En itke hänen rakkautensa perään. Hänen rakkautensa oli valhetta.

mä olen rämpiny tässä suossa yli puoli vuotta ja vieläkin ahdistaa ja itkettää.
sain vinkin kahdesta kirjasta: jälleenrakentaminen ja kiltteydestä kipeät
ensinmäinen on lukemisen arvoinen sekä tuolla ylempänä on pari vinkkiä.

kun tulee itutus päälle että toinen jatkaa eteenpäin porskuttaen tyytyväisenä uudessa suhteessa - skippaan sen asian heti mielestäni, sillä johan noita ripsareita on poskille hänen takiaan jo valunut - mietin vaikka suomen ministereiden nimiä - ihan jotain muuta että saan tuon ajatuksen pois mielestä

oon antanut itselleni luvan olla paskamainen enkä tunne syyllisyyttä siitä että mulla on toiveita että uusi suhde "kompastuu kivikkoon" - siihen mulla on oikeus siis ajatukseen, mutta en asian eteen tee mitään, siis heittelisi "kiviä" heidän eteen, kyllä niitä ihan itsekkin saavat siihen "tiputeltua"..

ja se tärkein itselle - en todellakaan jää odottelemaan että jos vaikka ehkä hän ottaisi yhteyttä - vaan vaikka kuinka sattuu jatkan omaa elämää.. sillä hänellä oli kerran mahdollisuus muhun - mutta ei halunut siitä pidempää - ongelmien ratkaisu hänelle oli uuden etsiminen

Rakastuin mieheeni heti eka tapaamisella melko nuorena, vuosien myrskyisän seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen menimme naimisiin ja saimme lapsen. Nyt olemme kuusikymppisiä, edelleenkin rakastan miestäni valtavasti mutta hänen täydellinen välinpitämättömyys minua kohtaan, sekä pettämiset, alkoholi, yms. johti siihen että halusin asumuseron, no mieshän siitä vain ilahtui ja nauttii nyt elämästään.
Olemme asuneet erillämme jo pidempään mutta tuntuu ettei tähän totu koskaan.
Ajattelin ensin etten halua olla yksikseni koska olen hyvin nuorekas, sosiaalinen ja kaipaan miehen kainaloon, melko pian huomasin et on melko turhanpäivästä hommaa koko touhu.
Huomasin et ikäisiäni, fiksuja miehiä, on lähes mahdoton löytää. Monet miehet haluaa VAIN seksiseuraa, vakisuhteessa olevia syrjähyppyjen metsästäjiä todella paljon, ikäiseni miehet kuvittelee löytävänsä nuoren naisen, olen siis liian "vanha", alkoholi määrää todella usean miehen elämää.
Nykyisin olen yhä enemmän yksikseni maalla, käväisen vain pakollisten asioiden takia kaupungilla, etsin voimaa luonnosta, elän melko yksinkertaista elämää ja vaikka rakastankin tällaista, itken kuitenkin melko usein ja suren yksinäisyyttäni. Koska olen pienituloinen (en käy töissä) ei ole varaa liikkua oikein missään, ystäviäkin on erittäin vähän.
Toisaalta haluaisin jakaa elämän onnen mukavan miehen kanssa mutta onko sellaisia olemassakaan ja mistä sellaisen voisin löytää, pienituloisena en voi liikkua oikein missään, mihinkään marttakerhoihin en tunne mitään mielenkiintoa, senssipalstat on nähty ja tuhoon tuomittu.
Onko yksinäisyys ainoa vaihtoehto??

Kuulostaa normi elämältä tässä yli arvostetussa maassa.

Itsellä meni ainakin kaksi vuotta, 13 vuoteen en sitten ole uutta ottanut ihan itseni suojelemiseksi.

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin uskalsi alkaa elämään uudelleen. Meni vaimo ja lapset työpaikka romanssin vuoksi.

Aivan kuten vanhat johtohenkilötkin.-Hmm.-Uusitumalla.

Ekassa sydänsurussa teininä meni 10 vuotta, mutta pahin aika taisi olla muutamia vuosia. Aikuisena 3,5 - 4 vuotta pahin terä ja sitten "pienempää" vaikka tavallaan sydänsurua. Joskus kuoppia. Kunnes tajusi taas mikä pas*a se mies on. Komea mutta henkisesti pas*a. Todella ilkeä mies ja pinnallinen, nuorten naisten suosija. Aikaa siihen tyyppiin kului kokonaisuudessaan varmaan 11 vuotta kun oli tekemisissä ja loppuaika asian käsittelyä. Kaikki meni hukkaan. Alhaisella tasolla jotkut miehet, pitäisi tasoaan korottaa. Ystävällisyys naisia kohtaan ja aitous ei ole paljoa vaadittu.

Minulla elämäni hienoin suhde kesti (vain) kolme vuotta. Toipuminen vei saman ajan.

Työllä juuri selviää ja naisella on helppoa verrattuna mieheen. Uusi ystävyys ja uusi elämä...minä voisin tarjoutua, mutta tiedän ettet halua edes tutustua...jokainen on oman onnensa seppä ja on turha valittaa suruansa, ottajia sinulle varmasti olisi ja unohtuisi väärä valinta.

olen mies puolinen henkilö, itsellenikin tuli ero vähän yli 4 kymppisenä ja täytenä yllätyksenä, jäin tyttären kanssa asumaan kaksin, mulla meni noin vuosi ennen kuin pääsin yli ja olin asian kanssa sinut, oli mulla jotain säätöjä mutta ei ne tuntuneet missään eikä maistunut. No aikaa kului ja voin vain muistella noita aikoja kuinka oli yksinäistä kun heräsi yöllä ja ei ollutkaan ketään vieressä. töissä kuitenkin kävin ja vähitellen alkoi elämä maistua.

Tiedän ystävissäni todella hyviä miehiä, mutta ovat sinkkuja. Naiset eivät halua kuin renttuja...sehän on jo laulussa selvitetty...ainakin suuri osa suomalaisista ns. ohjelmoiduista elämäntavoista nauttivista suomalaisista naisista ovat kuin tietokoneita, eikä niitä mikään toisenlainen, kunnollinen elämä kumma kyllä kiinnosta.

mulla meni 7 vuotta vuodesta 2005 vuoteen 2012
silloinalussa kun lastfm oli ilmainen laittelin suomi24 ksavereille musiikia sitä kautta. sanoivat aika surullista

kevät 2012 se katosi suru.
7 vuotta siis, naisia oli siinä välillä 14 kappaletta , mutta ei se suruun juurikaan auttanut.,nyt yksin ensimmäinen kevät sitten 1997
2013 oli putkiremontti se oli yhtä .---- niin eka kevät moneen vuoteen

Itselläni maailma romahti, makasin 2 viikkoa. Laihduin, koska en syönyt. Kolmantena viikkona oli pakko nousta ylös. Oli kesä, hankin rusketuksen makaamalla rannalla seuraavat kaksi viikkoa. Sitten tuli syksy, en kyennyt vieläkään töihin. Talvi tuli, meni. Kevät vasta antoi voimaa, pääsin töihin jotenkin osa-aikaisena....nyt on mennyt aikaa vuosia.
Todellinen rakkaus, jota ei voi selittää. Tulin ehjäksi vasta, kun hän kokosi minut kasaan.
Hän ei tiennyt, ja itki.
Tarina vain jatkuu, en tiedä miten tässä käy. Olenko loppuikäni onneton, vain onnellinen.
Joskus se ei helpota koskaan.

Jokainen rakkaustarina päättyy aina kyyneliin,tavalla tai toisella..ei siihen mitään poppakonsteja ole...aika tekee tehtävänsä.

onnellinen että erosin.
Uutta puolisoa ei ole, mutta kiva olla yksinkin.
Ja eritoten
ilman sitä entistä helvettiä.

Luikerrelkoot tatuointeineen nyt aivan muualla. .DD

Miksi murehtia suhteen loppua , sehän ei ole ollut tyydyttävä . Suomi on turvoksissa koettuja pakkoliittoja ja pakkosuhteita , olisit iloinen sellaisen lopusta mikä ei ollut rehti .

Suru helpottaa ajan kanssa. Suosittelen omasta kokemuksesta käymään juttelemassa tunteista jonkun ulkopuolisen, esim. työterveyshoitajan kanssa. Liikunta nostaa myös mielialaa. Samoin omien tunteiden kirjoittaminen ylös voi auttaa. Vaikka on tärkeä tehdä surutyötä, täytyisi yrittää myös miettiä hyviä ja positiivisia asioita, vaikka se tuntuu alussa kovin vaikealta. Tärkeää että päätät että sinä selviät ja pääset yli! Sinulla on elämä edessäsi. Tuskan aallot lyhenevät ajan mittaan. Sinä selviät kyllä. Voimia ja tsemppiä kovasti.

Kaikki on vain väliaikaista, kuten joku kirjoitti tällä palstalla.
Suhde kesti aikansa ja hiipui pois. Tekohengittämällä et saa mennyttä, pohjaan palanutta takaisin. Joskus jo muistat hyvätkin asiat menneestä...
Elämä menee eteenpäin omalla painollaan. Sure asia pois, jos se sitä vaatii. Ole yksin, sillä voidakseen olla toisen kanssa, niin pitää kyetä kohtaamaan arki ensin "omin avuin". Ei kannata rynnätä suoraan toiseen suhteeseen.
Kerää voimia luonnosta, ui tai juokse. Sauno, käy kampaajalla, hierojalla, kauneushoitolassa, mitä ikinä keksitkin.
Lue, kirjota, kuuntele musiikkia.
Hanki lemmikki, joka pyyteettömästi osoittaa kiintymyksensä.

silloin pitää hankkia pullo pari pöytäviinaa ja juoda ne pois samana päivänä ja jatkaa samalla lääkityksellä viikon ajan jos ei surut vielä lähde niin ottaa seuraavalla viikolla kolmea pulloa paivän =)

Olen 50v mies ja vaimo lähti n. 10v sitten. Se kesti n. 3 vuotta ennen kuin alkoi pikkuhiljaa selvitä.

Oli suhteita sen jälkeen monta ja tälläkin hetkellä menossa. En silti ole tuntenut yhtään mitään sen vertaista mitä sillloin koin se 5v yhdessäolon aikana.

Viinalinjaa en suosittele kokeiltu on heräilee kummista paikoista ja morkkis kasvaa.
ITse vedin vain raakasti jälkikäteen paperille hyvät ja huonopuolet ja vertasin 1 1 enemmän hyviä puolia sinkkuna kun paskassa suhteessa.
Ja aamuisin ei vituta jne jne

Niin ja uudestaan ketettiin vuosien kuluessa 3 kertaa. EIhän siitä mitään tullut kun se ei vaan toimi vaikka haluaisi.

Mun suhteessa mentiin poliisilaitoksia myöten. Joten ei todellakaan kaduta että suhde loppui.

Kokemuksesta voin sanoa että ensimmäiset 6 vuotta on sydänsuruissa pahimmat.

About vuoden se ottaa, sit helpottaa... sori.

Ei se kokonaan helpota ikinä. Ensimmäiset kymmenen vuotta on pahinta. Sitten olet vain turtunut,väsynyt ja elämääsi kyllästynyt....

5 Vuotta meni minulla rämpiessäni avioerosta kohtuulliseen elämään kolmenkymmenenkahden avioliittovuoden jälkeen.
Nyt siitä on jo 12 vuotta,mutta ei ole vieläkään mikään yhdentekeväasia,
kyllä se koskee jos alkaa sitä miettimään.
Nyt kuitenkin pystyn olemaan sitä miettimättä niin, että kai olen kutakuinkin siitä selvinnyt.

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä miten voit valittaa elämänkumppanin jättäessä sinut. Itse en jaksa asiaa ymmärtää. Itse olen menettänyt ainoan lapseni, kun hän oli 21 vuotiass vuonna 2011. Tästä asiasta ei pääse yli

Mies lähtee risteilylle eka kerran työkavereiden kanssa vaimon rohkaisemana. MIes tulee kotiin löytänyt uuden ihmisen viikonlopun aikana, suomalaisen naisen. Pakkaa vielä samana iltana vaatteita ja lähtee. Minulle jäi 6kk ikäinen poika joka oli lapsettomuushoidolla aikaansaatu 3v hoitojen jälkeen. Aviossa n 10v. Onneksi oli äitiyslomalla en olisi kyennyt töihin. Ystävät ja vanhemmat hoitivat poikaa olin ihan sekaisin. Meni 4kk mies ei ottanut mitään yhteyttä minuun eikä poikaan. Soittipa sitten eräänä sunnuntai iltapäivällä että voisi oikeastaan tulla takaisin kun akka onkin ihan mahdoton ja ilkeä jne. Sanoin että en ole valmis nyt enkä enää koskaan sellaiseen tuskaan. Vaikka en ollut edes toipunut lähdöstä. Mies rukoili takaisin ja osteli lahjoja yms että olisin ottanut takaisin. Tapahtumasta on kulunut jo 8 vuotta ja ihanan miehen kanssa asun mutta vieläkin kaipaan entistä miestäni meillä oli aina niin hauskaa. Olemme nyt hyvissä väkeissä ja poikakin tykkää isästään ja miehen uusi vaimokin vaikuttaa mukavalta.. Elämä heittelee välillä kun mies tulee hakemaa poikaa niin kun katseet kohtaa niin välillämme on jotakin. Mutta niin koville otti että en halua enää. Jokaisen jätetyn tulee oikeasti miettiä miksi mies lähti ja onko se todellakkin sen väärti.

niin kun naiset tekee hyppäämällä uuteen suhteeseen samantien.

Homman juju on siinä että jätetty kärsii jopa vuosia mutta jättäjä pääsee asiassa parissa päivässä eteenpäin mahd uusine kumppaneineen jne toimineen.
Minut nainen jätti puolitoista vuotta sitten ja edelleen se sattuu. Se haittaa töitäni, harrastustani, elämääni edelleen. On turha puhua että "hommaa kavereita tai harrastuksia niin se unohtuu" Mulla on useampia kavereita ja on tosi kivoja harrastuksia mutta ei ne tunteet mihinkään kuole ainakaan nopeaan.
Olen harrastanut useita yhden tai kahdenkin illan juttuja tuon jälkeen mutta ei se seksikään saa unohtamaan sitä ainoaa henkilöä ja niitä yhteisiä hetkiä ja sitä liekkiä mikä välillä oli.
Uni ongelmat alkoi heti erosta. Melatoniinia kovempia aineita en syö ja tuonkin 3 mg resepti loppui hetki sitten mutta otin tai en sitä herään useasti yössä. Kahdeksan tunnin nukkumisesta saan oikeasti ehkä nukuttua puolet siitä. Loppu menee pätkä heräilyyn. Unilääkkeitä en halua syödä sillä niihin koukuttuu. Ennemmin vaikka kuolen tähän unettomuuten jos ei muuta. Kai se elimistö joskus tarvii lepoakin mutta tosiaan puoleentoista vuoteen en ole nukkunut kunnon yöunia lainkaan. Paitsi pari kertaa vetämällä kunnon p..seet olalle. Alkoholi on tuonut ainoastaan unen jolloin en öisin ole heräillyt.
Tällaista ne sydänsurut vaan aikaan saa.

Muutama vuosi sitten koin elämäni rakkauden. Olimme miehen kanssa yli 40-kymppisiä ja molemmat eronneet. Molemilla kokemusta pettetyksi tulemisesta. Kaiken käytiin läpi tutustumisvaiheessa millaista suhdetta olimme molemmat etsimässä. Kaikki tuntui menevän kuin sadussa ja tuntui jotta kaikki olisi hyvin ja rakastuin lopulta sinisilmäisesti. Muutimme yhteenkin ja luulin toisenkin olevan rakastunut samalla tavalla. Mies pettikin minua jo muutaman kuukauden yhdessäasumisen jälkeen ja lähti noin vain edes puhumatta sanakaan. Hävisi vain elämästäni. Tuli muutamia kertoja takaisinkin ja rakastuneena olin valmis kokeilemaan uudelleen ja antamaan anteeksi. Luottamaan ja uskomaan kaiken menevän hyvin. Koin monta eron tuskaista hetkeä sillä jokaisen yrityksen jälkeen mies jätti samalla tavalla.

Vaikea on ollut selvitä kaikesta. Tunnen tuskaa melkein päivittäin. Elämässä ei tunnu olevan mitään iloa. Jostain luin jotta silloin suru häviäisi kokonaan kun rakastuu samalla tavalla johonkin toiseen. Joka vie sydämestä sen toisen jättämän tyhjyydenpaikan. Nyt vain tunne että mihinkä luottaa enään. Miksi joku voi satuttaa rakkaudella toista niin pahasti.

Mulla kestää edelleen, ollaan erossa oltu nyt 17 vuotta, ja aina vaan rasittaa. Kyllä siinä 20 vuotta menee helposti. Aina vaan surettaa, ja jokaiselle sanoo että ydhessä ollaan eikä kenellekkään kehtaa sanoo että ollaan erottu.

Mul aedelleen osrmus enkä ota pois, ettei kukaan huomaa että ollaan erottu.

Uskon että vielä 20 v menee ennenkuin pääsen tästä irti.

Yleensä lähtijällä tai pettäjällä on sellainen käsitys itsestään että pääsee kiljuen takaisin. Minunkin mies kärähti työkaverin kanssa suhteessa pari vuotta sitten. Ei olisi lähtenyt, pyysin tai sanoin että hän lähtee tai minä. Ukko lähti. Ei kuitenkaan työkaverin kanssa. Muutti työpaikkaa ja luuli että asia on sillä sitten selvä ja hän tulee sitten kotiin takaisin meidän kanssa. Oli kuulemma vain hassu romanssi. Aviota kesti 14 vuotta ja lapsia 2. En huoli yhtää äijjää nurkkiin. Mitäs muuten tarkoitat naiset hyppää uuteen suhteeseen, mitä hittoa se enää pettäjälle kuuluu. pitäisikö odotella ja antaa anteeksi.

Olo paranee ajan kanssa, vaikka et sitä nyt usko ollenkaan. Eka vuosi voi mennä humussa ja sumussa, mutta toka vuosi alkaa helpottaa. Älä vain liiku missään, missä voit törmätä häneen, koskapa aika menee niin sanotusti takapakkia. Pikku hiljaa vaan ulos, tapahtumiin jne..pidä itsesi kiireisenä.

Aika parantaa haavat - sanotaan Ja kyllä siinä sanonnassa perääkin on. Aseta pikkuhiljaa tavoitteita itsellesi ja tietynlaisia ns. mantroja tai hokemisia. Hyviä sellaisia joita toistat ajatuksissasi ammui illoin, päivälläkin. Muistilaput auttaa vaikkapa aamukahvipöydässä. Hae seuraa älä jää yksin ihmettelemään tilannetta. Meitä on paljon samassa tilanteessa olevaa ja ollutta ja tulevaakin... Tsemppiä, kyllä siitä selviää:)

Itse selvisin 10v suhteesta ajan kanssa, eipä tässä kai teksteistänne päätellen voi kuin tehdä yhden johtopäätöksen, kaikki eivät ole henkisesti vahvoja.

Miten ihmeessä te, joilla on lapsia, kestätte sen kivun jota etenkin pienen lapsen viattomuus herättää erotilanteessa? Minulla ei ole lapsia, mutta tunnen jo yhteisten koiriemme hämmennyksestä kamalaa tuskaa. Mies hylkäsi myös koirat, joista toinen oli mieheen äärimmäisen kiintynyt ja edelleen kahden vuoden jälkeen tämä koira odottaa eksääni kotiin ja etsii häntä lenkillä.

Tuntuu ihan järkyttävältä lukea pienten lasten äideistä, joiden mies on ottanut ja lähtenyt - tukehtuisin varmaan siihen tuskaan, minkä lapsen katsominen saisi aikaan tuollaisessa tilanteessa.

Toivottavasti kaikilla on läheisiä, jotka ovat tukena ja avuksi lasten kanssa.

Minulla tulee erosta nyt keväällä 5 vuotta. Olen rakastanut samaa ihmistä jo ihan teini-ikäisestä lähtien. Välillä olimme naimisissa kumpikin tahoillamme 20 vuotta ja sitten löysimme toisemme uudelleen. Elimme avoliitossa 17 vuotta. Rakastimme toisiamme. Luotin häneen täysin. En edes osannut kuvitella, että joskus eroaisimme. Sitten kerran, ollessani9 sukuloimassa, soitin hänelle illalla toivottaakseni hyvää yötä, teimme niin aina, kun toiinen oli jossain matkalla. Hänen puhelimeensa vastasi vieras nainen. Se oli sellainen isku, etten voinut kuvitellakaan jatkavani, vaan juteltuamme kotiin palattuani, tulimme siihen tulokseen, että minä lähden. Viikon päästä asuin jo itsekseni. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi häntä ikävöinyt. Joskus tapaamme ja olemme yhteydessä. Hänellä on tällä hetkellä toinen nainen, se silloinen jäi aika nopeasti. Yritin itsekin suhdetta toisen miehen kanssa jonkin aikaa, mutta ei siitä mitään tullut, en pystynyt sitoutumaan häneen, niinkuin hän olisi halunnut. Totesin, että minun kannattaa jatkaa yksin. Välillä on vaikeaa, välillä hieman helpompaa. Rakkaus häneen ei kuole koskaan.

olen kohta nelikymmpinen. itselläni loppui sen ensimmäisen rakkauden kanssa ollut parisuhde n. 1.5 vuotta sitten. tuo loppuminen oli mulle kamala paikka. sairastuin keskivaikeaan masennukseen.olen sen jälkeen ollut poissa töissä pisimpään yli 5 kk. käyn edelleen terapiassa ja psyykenlääkkeet ovat välttämättömyys edelleen. itse parhaimman avun olen saanut niiltä kolmelta kaverilta jotka sairastumisestani tietää. ilman psykiatrin luona käyntejä, lääkkeitä ja niitä kahta kertaa psyk. hoidossa en olisi selvinnyt. en tiedä mikä sun tilanne on, mut suosittelen keskustelua psykologin tai vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. pääset käymään läpi elämänmuutokseen liittyviä asioita ja saat hyvän avun.
voimia sulle elämään!

terve.tommosesta sydän surusta ei välttämättä selvii koskaan ihan täysin.sekin riippuu niin henkilöstä.tosta nyt ei vaan selvii kauan olitte yhdessä?

Aikanaan,kauan sitten päättyi pitkä avioliitto yks kaks. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa,kun rämpiä jotenkin läpi.
Tein paljon ajatustyötä eli kävin mielessäni jokaisen "polun" läpi. Lisäksi kuljin koirien kans metsässä ja itkin itkuni niille. Aikansa tunnekuohu kesti,mutta vähitellen antoi periksi.
Toki on ammattiapua saatavilla,mm. erokoulu.
Tekstin alottajalle sanoisin, että vaatii päättäväisyyttä sinulta. Voimia.

Jos sinut on jätetty, ajattele siten, että se ei ollut sinulle tarkoitettu, kyllä siitä selviää, maailmassa on paljon hyvää a kun aika tulee sinä taas rakastut ja entinen ero vain voimistaa sinua henkisesti.

Vastaus on: elämä, elämä, elämä. Tee tietoisesti tilaa jollekin muulle asialle elämässäsi äläkä jää rypemään vanhaan. Totta kai pettymys koskee hirveästi, mutta teet itsellesi karhunpalveluksen jos et aktiivisesti pyri pois pahasta olosta. Maailma on täynnä asioita, jotka odottavat ja tarvitsevat huomiotasi. Sure surusi perusteellisesti, itke ja huuda, ja sitten - hautaa menneet. Älä jää vihaamaan, älä avaa ovea katkeruudelle. Olet sen velkaa itsellesi, sinun on huolehdittava itsestäsi ja rakastettava itseäsi niin paljon että hoidat itsesi pettymyksen yli. Pyri hyvään elämään jota vanhat surut eivät pilaa. Tie voi olla kivikkoinen mutta lopussa kiitos seisoo - olet selvinnyt voittajana ja kiitos on kokonaan sinun. Mennyt rakkaus on vain kaunis muisto, ja voit olla kiitollinen että sait kokea rakkautta, edes sen verran.

Sydänsuruista selviää olemalla läheisriippumaton, eli kypsä ihminen hehkisesti että fyysisesti. Näin helppoa se on, suosittelen lämpimästi ;)

"Sydämeni särkyi - milloin helpottaa?"

Vasta luopumisen kautta voi saada uutta iloa elämään. Elämässä pitää osata myös menettää.

Ainoa mikä auttaa on aika, ystävien ja perheen tuki. Ja se että viettää aikaa ystävien ja tekemisen parissa. Tietenkin jossain vaiheessa pikku hiljaa täytyy käsitellä tunteitaan ja ajatuksiaan ja hyväksyä totuudet vaikka ne onkin elämässä vaikeinta hyväksyä. Itsellä kipu ja suru kesti puolitoista vuotta ja ekan kerran vähän helpotti reilun puolen vuoden jälkeen. Vuoden verran meni että kaikki tunteet ja asiat sai käsiteltyä. Sen jälkeen alkoi itsensä uudelleen rakentaminen ja siitä kun selviää nii löytää taas positiivisuuden ja iloisuuden ja elämän ilon ja itsensä uudelleen. Sen jälkeen kun huomaat taas olevasi sinut itsesi ja tunteittesi jälkeen huomaat myös olevasi jossain vaiheessa valmis uuteen rakkauteen ja pystyt antamaan itsestäsi taas kaiken sen mitä haluat. Mutta olet myös viisaampi että tiedät myös paremmin mitä haluat toiselta ja parisuhteelta. Mutta siinnä mielessä olet onnellisessa asemassa että oikeasti tunnet ja tiedät mitä aito rakkaus on, koska uskon että tulet kokemaan sen vielä uudestaan jos et kyynisty liikaa. Tutkimusten mukaan 60% ihmisistä ei rakastu koskaan elämässään koska ovat nii pinnallisia ja vain ulkonäkö merkitsee. Sen huomaa kun yrittää näille ihmisille kertoa siitä suuresta tunteesta nii ei ne ymmärrä. Itse oon ainakin tyytyväinen itseeni että olen tunteva ja tunteellinen ihminen, vaikka tietenkin siinnä on aina se riski et satutat ittees. Toivon et selviät ajan myötä surusta ja tuskastasi yli ja löydät vielä joku päivä uuden rakkauden.

Annahhan ajan kulua. Kyllä sinä selviät, niin olemme me muutkin "kohtalotoverit" selvinneet, välilä menee vähän huononommi, välillä paremmin. Pitää vain luottaa ja uskoa itseensä. MInulla ohjenuorana ihan simppeli, vielä se aurinko paistaa risukassaanki ja nän on ollut, todeksi käynyt. MInulla ei ollut tukiverkostoja, enkä kertonut edes läheisilleni "ahdinkostani", muutaman kerran kävin psykoterapeutilla, jolla oli ajatuksiani selventäviä ajatuksia. Kyllä sinä selviät, ole rohkea, ole selviytyjä. Sulla on kulunu aikaa kuukausia ja monet nois viesteissä sanovat, vähintään vuosi menee, ja se on aika lailla pitäv' aika, suruun. Voimia sinulle.

Jos eläisi lopunelämänsä yksin!

Parempi olla yksin,kun huonon kumpparin kanssa.Minä pääsin eroon helposti.

Miun vaimo kuoli jo talvisoas ja siitä asti olen ollut yksikseni. Ihan helppoa tää on olluna. Työ nuoret ootte kahtonu ihan liikaa romanttisia hollywoodi elokuvii ja halluutte samanlaisen elämän kun niissäkin. Ei elämä oikeesti ole sellasta kun niissä roskaleffoissa. Ootte ihan lapsellisia hupsuja!

Rakastakaa itteänne, niin osaatte rakastaa muitakin. Elkää roikkuko toisessa ihmisessä. Vasta sitten kun olette ensin kunnolla tutustuneet itseenne ja tiedätte mitä elämältä haluutte, olette valmiit parisuhteeseen. Olkaa vaikka 5 vuotta yksin ja kehittäkää ihmisluonteenne terveelle pohjalle!

Elämä on kova koulu ja mikään arvokas ei tule helpolla! Saamarin höpönassut!

Mene elämään !! Tanssikurssille, deittipalstalle, kohta golfaamaan, baariin karaokeiltaan, tanssilavalle tanssimaan, sydänystävälle kylään, psykologille.

Vain eläminen auttaa, mutta se paska tunne, mustasukkaisuus ym. jäynää niin kauan kunnes löydät uuden tai sitten tajuat asian lopullisesti.

Uusi miesystävä, siis sellainen jonka kanssa natsaa on paras keino unohtaa.

Itsellä on seurustelun loppumisesta kulunut jo 1,5 vuotta ja en ole löytänyt ketään tilalle .. niin ajattelen hän vieläkin silloin tällöin, vaikka tiedän että sen suhteen olikin "kai" loputtava. Enkä ole enään mikään nuori nainen.

Tunteille ei oikein mitään voi, ne vain on. Sinä kestät ne kyllä ja tosiaan aloita elämä niinkuin teen tässä kokoajan itsekkin. Paljon on uusia miehiä tarjolla mutta en ole vielä oikein uskaltanut aloittaa mitään arpienikaan takia. Ehkä odottelen vielä kuitenkin sitä oikeaa ;))

nykysin pettäminen muotia virtuaalimaailmaa,työromansseja,kavereita ym ym,naisilla kovemmat halut vielä kun miehillä ne pettää...

Kai se on henkilökohtaista. Minulla on auttanut toisen henkilön läheisyys varmaan eniten. Ei laastarisuhdetta, mutta tavallaan kaverisuhde, jossa on pieni romanttinen lisä. Saa ajatukset pois siitä edellisestä henkilöstä eikä läheisyydenkaipuussaan ajattele häntä tai lisää pahaa oloa ikävöimällä sitä tunnetta, joka tuli läheisyydestä.

Aloittaja , kyllä siinä kokemukseni mukaan tuppaa ainakin seitsemän vuotta kulumaan ennen kuin asia on kokonaan pois mielstä.
Lausupa ääneen päivittäin :
-rakasta itseäsi ehdottomasti
- hyväksy itsesi sellaisena kuin olet
- Anna itsellesi anteeksi
- pyydä kehoasi parantamaan itsensä
- vapauta itsesi tarpeettomista energioista
- kokoa omat energiasi yhteen
- totea: " minä voitan , minä olen olemassa, minä olen joka minä olen"
- Vapauta itsesi oman voimasi ilmentämisen pelosta, ja lähetä sama toivotus myös maanpäällisille ja- alaisille asukkaille.

Itse en ole selvinnyt. Ahdistus, kipu, viha ja henkinen kärsimys ovat johtaneet siihen, että sairastuin syöpään 30-vuotiaana.

Ryyppäämään.

alotuksentekijälle:

" aika parantaa " vanha sanonta on totta ,
nyt tuntuu pahalta, vain aika haavat parantaa,
on omakohtaista kokemusta,
oikein pahasti kun kävi, ajattelen että jos jaksan huomiseen, sitten ajattelin jos jaksan viikon, viiko meni sitten ajattelin jos jaksa kuukauden, no kuukausi meni, sitten ajattelin jos jaksan vuoden kyllä se sitten helpottaa, no kuinka kävikään pikkuhiljaa tukska alkoi lievittää kivut väheni, meni useampi vuosi, mutta hengissä ollaan,
nyt en katso enään taakse, se henkinen tuska ja kipu on siellä , siis menneesä ajassa,
ajattelen vain tätä päivää ja kenties huomista, jos luoja suo,
pahimpaan suruun voi käydä lääkärissä, jotkut lääkkeet lievittää pahinta tuskaa,

Sen haluaisin minäkin tietää.

Itse tutustuin 16 vuotiaana poikaystävääni (tapasimme netissä). Kun näimme ensimmäistä kertaa voin sanoa että se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Hän oli kaikkea mistä saatoin vain unelmoida ja pian aloimme seurustelemaan. Pitkä välimatka tuotti kuitenkin omat ongelmansa ja riitansa ja hän jätti minut vuoden jälkeen vedoten siihen ettei ole valmis sitoutumaan. Sanoin haluavansa matkustella ja kokea elämän ilman rajoituksia.
Olimme molemmat rikki ja ero otti koville. Myöhemmin sain kuulla että hänellä oli loppuajasta ollut säätöä muun tytön kanssa ja raivoa ei pysty kuvailemaan. Laihduin 6kg, itkin viikon kykenemättä tekemään mitään ja olin valmis luovuttamaan. Riitelimme edelleen joka päivä, mutta ei toisesta pysty päästämään irti niin helposti. Yritimme olla ystäviä ja kummallakin oli muita säätöjä, Edelleen rakastimme toisiamme, mutta hän ei halunnut palata yhteen. Pettymykset ja valehtelut satuttivat joka kerta ja vaikka kuinka yritti selvitä arjesta itkin joka ikinen päivä.
Olimme erossa 2kk ja palasimme lopulta yhteen huomattuamme että ei elämisestä tule mitään.
Pelkään joka päivä, että milloin sama tapahtuu uudestaan.. Pelosta ei pääse eroon. Eikä menneisyydestä. Itseäni erossa auttoi perhe ja ystävät, jotka pakottivat jatkamaan eteenpäin. Laastari suhteita ei suosittele kukaan, mutta se saattaa auttaa. Kun huomaa, että kelpaa vielä jätettynäkin jollekkin, se antaa voimaa ja toivoa.

Mielestäni rakastuminen ei ole normaali olotila. Onhan se mukava mutta ei normaali. Kun siitä "selviää" huomaa olevansa vaan tavallinen tallaaja eikä se ihana jonka toisen ihailu sai aikaan ja minut nosti tuohon hulluun pilvilinna-olotilaan.
Olla ei rakastunut eli nyt sinulla on se krapula siitä hullusta huumasta ja kestää tottakai kauan selvitä mutta voit itse ajatella järjellä koko asian ja päättää että sureminen on loppu nyt. Ei se hetkessä käy mutta pienin askelin.
Rakastuminen on taantumista. On valtavaa huomata että joku välittää sinusta niin paljon. Mutta sama asia on tapahtunut myös vastapuolelle, useimmiten.. Palaaminen lapsen asteelle. Sitä se on.
Kaikkihan tietävät kuinka ällöttävää on katsella rakastuneiden lääppimistä. Heidän aivoissaan on joku rele irti ja saa moisen seko-fiiliksen.
Koskaan en ole ollut onnettomampi kuin rakastuneena syystä että olen silloin haavoittuva. Jos sinua petetään se on kuin maailmanloppu.
En enää ikinä suostu rakastuneeksi. Se on tahdon asia, järjen asia.Joka ikäisenä.
Ystävyys parempi, reilumpi. Järkiaviot kunniaan.

Itse olin noin puolen vuoden ajan aivan sekaisin. Aluksi olin tietenkin murheen murtama, kun tyttöystäväni jätti minut. Muutaman viikon märehdittyäni koin tarpeelliseksi viettää enemmän aikaa ystävieni kanssa yöelämässä. Koitin myös pitää itseni kiireisenä ja keksiä paljon tekemistä, jottei minun tarvitsisi kohdata omia tuskallisia ajatuksiani ja tunteitani. Vähitellen myös hieman katkeroiduin exääni kohtaan. Luulen, että myös se helpotti prosessia. Jossain kohtaa sain valtavasti motivaatiota, sillä halusin näyttää, mitä hän oikein menetti. Kun ajattelin, että exäni on vain kusipää, joka ei tajua hyvän päälle, en syyttänyt enää itseäni erostamme yhtä rankasti.
Tunteiden tukahduttaminen ja niiden vääristeleminen itselle osottautui yllättävän toimivaksi ratkaisuksi. Vähitellen elämäni on palautunut lähes entiselleen. Selvittyäni elämäni rankimmasta vuodesta tunnen nyt itseni paljon vahvemmaksi.

Minulla toimivat:
1) Ihan vain asioden miettiminen
2) Ystävien kanssa puhuminen ja oleileminen
3) Liikunta
4) Alkuvaiheessa myös alkoholi

ei pidä ajatella mitään...parempi olla tunteeton.itteesä kiusaaminen on se pahin mitä itelle voi tehdä,joten uutta matoo suolee kun vanha kuolee..

Itse selvisin nuoruudenrakkaudesta ja ensimmäisestä aviomiehestäni (sama mies) vain sillä, että löysin uuden rakkauden.

yks säänto: N 10 T!
elikä: Nussi 10 Toista.... ja sä unohdat mitä oli ennen:)
se on vitsi, mutta jokainen vitsi sisälty suori osa totta, kaikki muut on vitsi:)
anteeksi virheistä!
kunnioittavasti: alex4

kukaan ei puhu siitä,että ihminen nyt vain luonnostaan haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Eron jälkeen tunnetussa yksinäisyydessä kovin ajatus on sittenkin (ei se toinen ihminen pelkästään)vaan tunne siitä että "Kukaan ei rakasta minua".
Ihminen käy läpi kaikki tunteet riittämättömyydestä,kelvottomuuteen....Kukaan ei pidä minua minään!
Ei siinä tilanteessa (kerran koettu ja nykyisessä-eheytyvässä-suhteessa ollut lähellä) välttämättä auta kaverit eikä läheiset,ei liikunta tai harrastukset tuo sinulle sitä intiimiä arvostusta jonka saat suhteessa jossa on rakkautta.
paljon puhutaan itsetunnosta ja siitä,että oma onni ei saisi olla liikaa riippuvainen toisesta-sinänsä viisaita sanoja (ja joillekkin helpommin omaksuttavia)-mutta sittenkin,rakkautta täynnä olevassa suhteessa olet toiselle ainutlaatuinen,tunnet lämpöä ja läheisyyttä,olet jotain mitä toinen on sinulle.....ei ihminen olisi ihminen ellei noiden tunteiden yhtäkkinen katkeaminen aiheuttaisi konkreettista kipua.
Minulle se ainakin aiheutti fyysistä kipua,kun ensimmäinen pitkäaikainen avopuoliso-naiseni minut jätti.Alku oli minulle vaikeampi,lopulta hänen elämänsä lähti pahaan luiskaan ja kaipasi minua rinnalle 1000 ja yksi kertaa.
Itse löysin parin vuoden kuluttua uuden suhteen,käytännön elämältään paljon toimivamman ja "helpomman".Sitä on kestänyt nyt 7 vuotta,5 aviossa.Kriisit on ollut ja pahimmillaan jo yhdessä käytännössä erosta puhuen-mutta nyt kevään aikana taas uusi nousu löytäen.
En usko että kestäisin tämän loppumista-todennäköisesti eläisin pitkään sumussa,kuvainnollisessa että kemiallisessa.Etsisin laastareita ja olisin epätoivoinen ja miettisin että eikö "kukaan" huoli minua vaikka todellisuudessa se "kukaan" tarkoittaisi tätä meidän arkea,sitä jonka on mieltänyt omaksi elämäksi vuosien ajan.
Kyllä tämä on aihe joka käsittelee yhtä ihmisen elämän raskainta asiaa.

No voi voi,eikö osaa ottaa vastaan,ei aina vaan anneta! Kyllä se kumppani löytyy joskus.:)

varmaan kaikille löytyy uusi puoliso kunhan vain nollaa kaikki menneen talven lumet sitten vasta voi katsoa eteen päin uutta tulevaa.

Eroon voi suhtautua myös positiivisesti. Ainakin itselle erominen olikin hyvä juttu koska pääsin irti miehestä joka oli turha korvaan kuiskuttelija "ikuisesta rakkaudesta" vaikka oli valmis uusiin suhteisiin aina kun joku hyvän näköinen naaras ilmestyi näkökenttään. Ei tälläistä kannattanut jäädä suremaan, ei vaikka se vaikeutti jokapäiväistä arkeani talousasioiden kiristymisen vuoksi. Menkööt ja juoskoon niiden toisten narttujen perässä, ei tarvi tulla takaisin kerjäämään anteeksiantoa. Suruaikana erosta tuli varsin lyhyeksi ja nyt elämä taas sujuu loistavasti ilman tuollaista valehtelevaa naaraiden perässä juoksijaa.

Olen kokenut hylkäämisen muutama vuosi sitten. Mies jätti, hylkäsi yks kaks yllättäen, kertomatta edes syytä miksi?? Tuntui etten koskaan, ikinä selviä siitä surusta ja tuskasta,,sydän särkyi todella pahasti..Aika kuitenkin tekee tehtävänsä, parantaa pikkuhiljaa haavat,,jäljelle jää arvet sydämeen.
Voimia ja jaksamista sinulle.

se että toisellä voi olla toinen kielii huonosta itse tunnosta näin ainakin meillä kävi kun tulee naisten kanssa hyvin toimeen ilman sen kummenpaa vispila kauppaa mutta kun toinen sanoi tapailevansa toista oli se juttu kaveri ja 2 vuoden jälkeen jo vauhakin tulossa ja uusi oli kuulenma myös herrasmies oli kiva kuulla 20 vuoden suhteen jälkeen.

vähän reilu neljäkymmentä tuli täyteen jokunen aika sitten, sydän särkyneenä. viiteen kuukauteen ei olla nähty, kolmeen kuukauteen ei olla oltu ollenkaan yhteyksissä. viime yönä taas ajelin unissani ympäri kaupunkia ja etsin häntä..

ainoa millä jaksan on usko & toivo siihen että kyllä tämä tästä, joku päivä..

eniten pelottaa, että jos joskus vielä tutustun mieheen, johon voisin ihastua mahdollisesti rakastua, uskallanko? jääkö nämä jälki seuraukset, kipu, suru ja ikävä, liian syvälle mieleen enkä uskalla enään "antaa mennä ja ottaa riskiä" 8/

Muista vain hyvät hetket ja ajattele että sait rakastaa....vaikkapa vain hetken.Maailmassa on ihmisiä jotka eivät ole kohdanneet rakautta KOSKAAN.Sydänsurut ovat elämää, niistä voi ammentaa vaikkapa taiteessa!Siis asiahan on niin että aika parantaa haavat ja se aika voi olla pitkä.Minut on hyljätty ja itse olen myös ollut hylkääjä.Ketään EI kukaan Omista! Nauti keväästä katso luontoa ja anna ihmisille mahdollisuus olla edes ystävä....nimittäin se on hieno lahja sekin...YSTÄVYYS ja jos joskus rakkaus on tullakseen anna sen tulla,,,nauti yksinkertaisesti vaan elämästä!

Mitä sellainen rakkaus muka on, josta seuraa ero ja surut hah ei yhtään mitään.

RAKKAUS on seillasita että vielä yheksänkymppisenä antaa henkensä toisenpuolesta.

Tämän ajan "rakkaus" on 99% kohdostunut housuihin, eikä ole minkään arvoista.

Aika parantaa, tosin vie vuoden...vuosia. Täältä netistä ei kannata lohtua etsiä, rikkoo itsensä enemmän.
Tekemistä kannatta etsiä, ja yrittää olla ajattelematta mennyttä, sitä kun ei paremmaksi saa, tekee pahaa" vain itselleen.

Nimim. käynyt saman läpi itsekin

"Miesmurheisiin auttaa vain uusi mies", sanottiin me ystävykset aina kakskymppisinäkin ja kyllä se sama resepti tehoaa edelleenkin. On ajateltava, että elämä jatkuu jokatapauksessa. Kun tuntuu, että tuho on käynyt elämässä, eikä jättänyt mitään jälkeensä, niin silloin taas aloitettava vuodesta nolla. Suruaika olla pitää, mutta kun toinen ei sentään kuollut, niin älä sure kuin hetken. Nyt vain rohkeasti uuteen. Ei ole terveellistä jäädä suruunsa piehtaroimaan. Hyvänen aika! Jos menetät koirasi, niin silloinkin auttaa, kun hankkii uuden mahdollisimman pian.

Jumalassa ja Jeesuksen nimessä saadaan lähestyä ja kiittää kannattaa ja selkeästi apuaan anoa ja kun tahtoo elämäänsä pysyvää hyvää vanhurskautta niin Raamatun kautta opitaan Jeesuksen opetukset meidän kaikkien ihmisten elämään ja Herran opetuksia noudattamalla alkaa tuntemaan totuutta ihmisen elämän merkityksestä ja voi hyvää hedelmää rakkaudellisesti myös kantaa tekemällä Mestarin opetuksien mukaan ja rakkaus lähimmäisiä kohtaan Jumalan tahdon mukaan on sitä hyvää vanhurskautta ja näin voi edistää myös lähimmäisten parasta elämässään ja tärkeä ja hyvä osa on silloin ihmisellä Jumalassa ja Jeesuksen armo ja totuus riittää elämässä ja myös kuoleman jälkeen on hyvä osa ihmisellä.

Kenenkään ei kannata koskaan pitää Raamatun ilmoitusta ja Jeesuksen ristin sovitusta halpa-arvoisena tai turhana, sillä Jeesuksen elävät sanat annetaan Isän Jumalan oikealta puolelta valtaistuimelta sitä anovalle ja janoavalle, ja tarkoittaa hyvää parannuksen tekemistä meille ihmisille. Jumala ei soimaa vaan iloitsee siitä kun ihminen tahtoo uudistua hyvään elämään Jeesuksen yhteydessä, tässä on hyvä tie meille jokaiselle, varmuudella!

Miksi täällä puhutaan,miten avioero satuttaa? Siis kyllähän se satuttaa,joo,mutta kyllä se sydän särkyy,jos seurustelukumppani jättää.Kokemusta on.Olin erään tytön kanssa melkein vuoden ja sitten yhtäkkiä,ilman mitään syytä hän ilmottaa,että meidän pitää erota.Kyllä se mursi sydämmeni pitkäksi aikaa,mutta aika parantaa haavat,sanotaan.Anna itsellesi aikaa eheytyä,niin kyllä se elämä voittaa vielä.

olen kyllä kirjailia tommi helsteenin kanssa samaa mieltä siina että nykyään sana rakkaus on viihteellistetty. julkis mailman tuote suuri rakkaus alkoi ja puolen vuoden jälkeen erotaan ajan puuteen ja syrjä hyppyjen kera.

Selviää siitä. Mutta aikaa se vie, helposti vuodenkin verran. Tosin vaikka joka päivä on helpompi, niin hitaalta se tuntuu. Paras kuitenkin kestää. Nuorempana lähdin usein maailmaa kiertelemään tuollaisen tärskyn jälkeen, jolloin olo parani huomattavasti nopeammin. enää en pääse maailmalle, kun olen pienen pojan yhteishuoltaja. Rakkauden teettämät krapulat ovat olleet sen verran karmeita, että tyydyn nykyään vain seksiä sisältäviin ystävyyssuhteisiin. Pysyn paremmin kasassa.

Tähän nyt vaan on pakko kommentoida, kun pisti silmään. Ei todellakaan auta uuden lemmikin hankkiminen edellisen unohtamiseen. Eläimet on yksilöitä ja omia persoonallisuuksiaan siinä kuin ihmisetkin. Jokaista kaipaa omalla tavallaan aina.

Sydänsurut kesti eron jälkeen noin viikon, kunnes hoksasin,sinkkuna oleminen avasi paljon uusia ja hienoja mahdollisuuksia.

Riippuu yksilöstä.

Eli voi kestää päivästä vuosiin. Miehillä pätee jokseenkin sellainen sääntö, että sydän kärsii puolet siitä ajasta mitä liitto kesti.

Koskaan en liittoon enää mene ja täten tiedän kuolevani nuorempana.

munan puutetta

Kiitos teille, jotka olette vastanneet asiallisesti. Olen kiitollinen, että voin edes tänne kirjoittaa, miten huonosti asiani ovat. En ole pystynyt kertomaan vanhemmillenikaan erosta, en haluaisi tuottaa heille surua. Kun he näkevät minut, huomaavat heti, että en ole kunnossa. Se pelottaa minua.
Olen olen kuihtunut muutamassa päivässä, mutta sillä ei ole väliä.

Lohtua on tuonut yksi laulu, joka on kuin minulle tehty. Jannan biisi, jossa lauletaan, että anna minun tulla viereesi ja lohduttaa, hullu sä et ole, vaikka juuri nyt on vaikeaa. Mua itkettää niin kovasti
koko ajan. Mistä näitä kyyneleitä riittää?

Auttaisko sydänsurussa se, että ajattelee asiaa jättäjän näkökulmalta? Jättäjällä on syy suhteen lopettamiseen. Minä en olisi suhteessa, joka ei antaisi jotakin hyvää itselleni. Näin oletan toisenkin ajattelevan minun suhteen. Minua helpottaa tällainen ajattelu.

Moi
Olen yksi 38-v nainen ja kokenut saman jo ainakin 20 kertaa......edellinen on vielä tuoreessa muistissa, hän asuu Tampereella ja mä Oulun lähellä. Tapasimme täällä treffit-osiossa joku 5-v sitten.....voi olla kauemminkin.....olimme tavanneet kasvotus-tenkin pari-kolme kertaa, hän tuli tänne aina, onneksi.......nyt hän asuu toisen muijan kans yhes. Töissä olivat kuulemma tavanneet, ja se muija on takuulla joku parikymp -pinen muijanretale......joku hullujen huoneelta karannu sekopää.....aika törkeää vain sanoo yhtäkkii, et mä oon muuttanu yhen kans yhteen, ja rakastan sitä.......en usko sanaakaan ! Ja se vielä oli ostanu mulle myöhäsen synttärilahjan, jonka se lähetti mulle kotiin asti, ja se oli suht. kallis rannekello......lempivärini violetti.....ja sen kans voi uidakin......nyt en enää käytä sitä, oon allerginen sille rannekkeelle, mitä silikonia se sit onkaan.........ei kai mukaan osta tollasta lahjaa, jos ei olisi oikeesti rakastunut kyseiseen ihmiseen....? Ja vaivaudu vielä lähettämään sitä.....kun se kuulemma uno -htui silloin, kun viimeksi tapasimme viime kesänä.....ja menimme vieläpä elokuviin, päivänäytökseen, se oli se Hulluna Saraan. Oli se aika hyvä leffa, mä kun en raski yksinäni mennä sinne....ja se vielä maksoi liput ja kävimme sitä ennen syömässä.... Se maksoi kaiken ! Edelliisillä kerroilla se oli yötä Edenin huoneessa, kävimme vielä -pä uimassa, se maksoi kummatkin yöt meistä kahdesta, vaikken yöpynyt kertaakaa -n siellä......ja viimeisellä kerralla se yöpyi mun vanhempien luona, ne ei olleet onne-ksi kotona, eivät tieneet koko asiasta mitään.........onneksi......ja se kehtasi soittaa sil -le muijalleen, et se on löytäny yöpaikan.....meni vieläpä kauemmaksi musta, et sai soitettua puhelunsa......mä luulin, et se soittaa siskolleen saman viestin......se nukkui onneksi lattialla, mä sängyssäni siellä......
Pitäisköhän tehä sama, mitä se Silja Salin teki Salkkareissa joku 10-v sitten, että kun ae sai selville sen, joka otti jotakin kuvia siitä, ja se rakastui siihen mieheen jne...... Ja sitten se keksi soittaa johonkin pizzeriaan, jossa on kotiin kuljetus, jotakin, että tila -isin 10 isoa perhepizzaa kaikilla mausteilla tohon osoitteeseen yms.......ja mitä haus -kaa siitä sitten tulikaan.......sai nauraa ihan kippurassa.....jos vain tietäisin niiden o-soitteen........tekisin niin heti.......
En ole cieläkään toipunut siitä, aion vielä kostaa heille, se mies täytti just 39-v, mutta käyttäytyy, kuin teini !! Ei mitään rajaa.......eikä ymmärtäny, et se loukkas mua !!! Jos nämä läpimädät hullut itse lukee tätä, ei haittaa, sen ku lukee kapatit !!

Ei näissä asioissa voi yleistää, ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia kokemuksia. Toki voit pyrkiä tutustumaan mahdollisimman moniin uusiin ihmisiin, niin saat muutakin ajateltavaa ja parhaassa tapauksessa löydät jonkun toisen, joka syrjäyttää nykyisen rakkaudenkohteesi. Sitten täytyy vain toivoa, että tunne on molemminpuolinen, ettei suru korvaudu uudella surulla.

Kovan sydänsurun kokeneille

Kun yks' jättää, niin toinen ottaa.
Tässä maailmassa on miehiä ja naisia vaikka kuinka ja nyt etenkin, kun niitä raijattaan joka maasta lisää.
Saa vain ihonvärinkin valita vapaasti, oman mieltymyksensä mukaan.

Valittavaa piisaa, ei muutakuin jahtaamaan/ metsästämään vain :)

Rakkautta ei ole!
On vain ääretöntä itsekkyyttä ja valheita :(
Tästä ei toivu koskaan, EI KOSKAAN!
Tuska ja ikävä tappaa vähitellen...

mä tiedän mikä auttaa sydänsuruihin. Itselläni päättyi 3v suhde 5 viikkoa sitten, kun naiseni jätti yllättäen. Olen 32v mies ja voin sanoa että oli elämäni ensimmäinen oikea rakkaus ja olin kuulemma myös hänen (kuten sukunsakin on sanonut).

Mutta se miten itselläni on lähtenyt helpottamaan, niin ensimmäiset 3-4 viikkoa tulin puhuneeksi vain lähimpien kavereiden kans erosta lähes päivittäin. Niin ja esimmäiset 2 viikkoa en pystynyt vielä tekemään mitään, muutako töissä kävin. Siellä esitin kaiken olevan hyvin. Tosin heti kun muut lähti, itku tuli ja olin valmis hajottamaan kaiken mitä käteeni saan. En tehnyt niin koska näyttelin kaiken olevan hyvin.

Tästä "näyttelystä" tulikin pikkuhiljaa toinen rooli itselle ja olen nyt panostanut siihen ja jostain syystä varsinkin viimeisen viikon aikana en ole miettinyt syviä tuntemuksia häntä kohtaan. Ehkä sekin vaikuttaa kun viikko sitten muutin pois, sekä eron alussa poistin kaiken yhteystiedon hänestä. Poissa kuviosta, poissa mielestä. Toki puhun edelleen exästäni, mut enää hyvin vähän vain kysyttäessä. Toinen rooli ottanut vallan. Harrastuksiin ja kesän suunnitelmiin olen nykyään ajatukseni siirtänyt. Itkuakaan ei ole tullut kertaakaan yli viikkoon. Ehkä tämä on vain väliaikaista, mut kuitenkin oloni on nyt usein neutraali. Niin ja olen pannut paria naista. Lämmitellyt 8:aa. Ennen olin pelimies ja halu kasvaa takas siihen. Se oli roolia jokaisen kohdalla koko ajan. Kokeilkaa samaa, alkaa helpottaan ainaki toistaseks :)

Toki siis mietin välillä mitä jos hän tulee katuma päälle, mut kerran jätetty, niin olkoon se lopullista, vaikka miten tahtoisin hänet takas.

Vaikea selittää mitä haen takaa, mut omaksukaa uusi roolinne

Tässä viestiketjussa on jo niin paljon viestejä että en ihan läpikotaisin sitä lukenut. Joten jos tulee toistoa johonkin aiempaan, pahoittelen.

Sydänsuruissa vihoviimeinen asia minkä haluaa kuulla on se, että aika auttaa. Koska se ei siinä tunnehorisontissa auta, sen helpotus on niin pitkällä tulevassa että on ihan saman kuin sitä ei olisi tulossakaan.

Mutta kyllä se sitten kuitenkin auttaa. Omassa elämässäni olen kahteen kertaan vellonut noissa samoissa tunteissa niin, että se on vienyt huomion kaikelta muulta elämässä, nukkuminen on kärsinyt, ruoka ei maistu. Mikään ei maistu. Toisessa näistä toivoin kuolevani. En suunnitellut itsemurhaa mutta toivin, että en aamulla heräisi enää.

Aika se lopulta auttoi. Miksi?

Luulen että osittain kyse on siitä, että menetyksen jälkeen sydämessä ja mielessä on valtava tyhjiö. Se aukko siellä kalvaa ja imee positiiviset jutut puoleensa kuin musta-aukko konsanaan. Sydänsurun aiheuttajan, menetyksen, tilalle on saatava muuta. Siksi neuvot tavata ystäviä, perhettä, ehkä jopa ihan ulkopuolista apua auttaa samalla tavalla kuin uudet harrastukset tai vanhatkin. Pikkuhiljaa ne täyttävät sitä aukkoa, sielusta revittyä kipeää aukkoa. Viikot vaihtuvat kuukausiksi ja kuukaudetkin ehkä vuosiksi, sydänsurun kuoppa tasoittuu.

Itse koen että sydänsurun muisto ei koskaan unohdu tai poistu. Mutta se kipu kyllä häviää ja mitä nopeammin sen aukon saa täytettyä sitä nopeammin se häviää. Mutta on huomattava, että ei se katoa sillä että aloitat uuden harrastuksen tai ihmissuhteen, näistä täytyy löytää todellista, uutta sisältöä elämään ja siinäkin kestää aikansa. Taipaleen alku on raskain. Matka ei ole pelkkää nousua vaan aallokkoa.

Jos kieltäytyy jatkamasta eteenpäin, pitää huolen siitä että surun aukko pysyy puhtaana ja mustana saattaa sydänsurun kanssa matka jatkua hautaan saakka.

Voimia kaikille kenelle aihe on ajankohtinen. Hyväksykää muutos, kunnioittakaa kipua mutta jatkakaa matkaa.

Minäkin voin jakaa oman tarinani. Täällä on jo paljon hienoja kirjoituksia aiheesta, mutta lisään omani :)

Täällä on sanottu niin monesti, että aika auttaa ja se on oikeasti ainoa asia, joka loppupeleissä todella auttaa parantamaan haavoja. Kuitenkin itse olen ainakin hyväksynyt, että vaikka aika auttaa haavoja paranemaan ja umpeutumaan, niin arvet jäävät ja niiden myötä myös kaipaus ja ikävä. En usko, että koskaan voin lakata ikävöimästä jollakin tasolla erästä ihmistä, joka teki elämästäni niin hienoa ja elämisen arvoista aikoinaan. Kaikki vain päättyi kuin seinään. Olisi edelleen niin paljon sanottavaa ja kysyttävää, mutta en kerennyt. Täytyy vain hyväksyä se, että hän ei ole enää osa elämääni eikä tule ikinä olemaankaan.
Ei ole siltikään päivääkään, että en miettisi häntä jossain välissä. Muistelen hyvällä. Toivon sydämestäni, että hän on onnellinen ja löytää ihmisen, joka tekee hänet onnelliseksi. Minä en saanut olla se ihminen.

Uskon, että tulen löytämään vielä ihmisen, joka tulee olemaan minulle yhtä hyvä kuin hän oli. Ei kuitenkaan samalla tavalla. Kukaan ei voi korvata ketään eikä ole tarkoituskaan. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen ja omanlaisensa. Se perustuu kahden ihmisen kemiaan, vuorovaikutukseen ja kommunikointiin. Kukaan ei tule ikinä olemaan samanlainen vastapalanen.

Ja tärkeintä on, että ei ikinä pidä luopua toivosta. Elämä jatkuu ja paljon hyviä asioita on vielä edessä. Pitää hyväksyä menetys ja itkeä sen mukanaan tuomat kyyneleet. Jonain päivänä huomaa, että kyyneleitä ei enää tule. Pelkästään haikea hymy, johon sisältyy kaipaus ja lämpimät muistot. Ne voi pitää ikuisesti.
Jokainen kohtaamamme ihminen opettaa meille jotain tärkeää itsestämme ja elämästä. Joten katso avoimin silmin tulevaisuuteen ja ympärillesi ja näe kaikki ne ihmiset, jotka voivat antaa sinulle paljon, kun vain avaat itsesi ja sydämesi kohtaamisille.

Kaikkea hyvää ja kärsivällisyyttä. Anna aikaa.

It takes time but it will go over....

mä törmäsin taas tähän ketjuun. tuolla helmikuun puolessa välissä olen oman viestini laittanutkin. nyt jo vähäsen hymyilyttää, en voi kiittää kun onneani että en löytänyt tätä ketjua viime vuoden marraskuussa kun asia oli pahimmillaan, olisi varmaan kunnon draama viesti mun jäljiltä.

mä kyllä yhdyn mielipiteeseen että kukaan jätetty ei kestä sitä kyllä aika parantaa / auttaa kommenttia. itselläni se sai sapen kiehumaan totaalisesti kun pari kaveria sitä tuputti, silloin ei sitä uskonut - ei todellakaan oli se sen verran maailman lopun tunnelmaa itselläni niinä pahimpina kuukausina, uskoa tulevaan ei pätkääkään. kävin varastolla hakemassa kevät takit ja löysin sieltä pussin jossa oli mun lippu lappuja joita olin tunnelman mukaan kirjoitellut viikko pari hänen lähtönsä jälkeen, en voinut kun huokaista. pystyin ne jo lukemaan ilman parkua, mutta kyyneleet kyllä parahti silmiin kun pussissa oli myös mun hänelle hankkima synttärilahja jota en sitten päässyt antamaan, tuli mieleen se meidän keskustelu hankinko hänelle lahjan vai en.

mäkin uskon että joku päivä kun tämä ikävä on kokonaan selätetty, törmään toiseen, mutta koskaan se ei ole hän enkä koskaan toista saa verrata häneen sillä se ei ole reilua eikä niitä hetkiä saa takaisin toisen kanssa, kopiointi mahdotonta eikä elämä ole kenenkään luoman käsikirjoituksen mukaista. toisen kanssa saa toisenlaisia hetkiä ja toisia juttuja..

aika hänen kanssaan on mennyt, sitä näemmekö koskaan enään ei tiedä kukaan, jos joku tietää niin minä se en ole ainakaan. mutta näillä mennään ja jatketaan elämää, ikävä aina välillä mutta ei enään jatkuvana olotilana, suruakin tunnen mutta en sitäkään enään jatkuvasti. päälinmäisenä hän on ihanana muisto ihmisestä joka tuli mun elämään mutta ei tullut jäädäkseen vaikka niin toivoin...

http://sogoldwhitoutyou.blogspot.fi/ ...

Eikö sitä ihminen koskaan viisastu.Miks nämä tunteet ei jo katkea vaikka pitkän elämän olen rakkaan puolison kanssa elänyt.On suru-aika muutama kk puolisoni kuolemasta ja nyt jo haikailen toista ja olen kai osittain ihastunut. Miten voi kaksi tunnetta palaa yhtä aikaa,Eikö tuo yksi suru olisi jo riittänyt. Onko kellään kokemuksia ja neuvoja?

minäkin rakastuin nelikymppisenä toiseen mieheen.
Omani on alkoholisti ja hänen kanssaan laitoin suhteen poikki olimme kihloissa kolme vuotta.
Sain voimaa purkaa kihlaukseni tämän alkoholistin kanssa kun rakastuin tähän toiseen mieheen joka anto ymmärtää että meidän välille voisi syntyäkin jotakin vaakavampaa ja pysyvämpää.
No nyt olen kuitenkin saanut selville että tällä miehellä on vaimo kja kaksi lasta.
Vaimo on työssä samassa paikassa jossa minä ja tämä mieskin olemme.
Nyt minulla on ongelma tämän sydänsuruni lisäksi joka tuntuu muuten olevan näin nelikymppisenä todella paha paikka paljon pahenpi kuin silloin joskus vähän alle kolmikymppisenä jolloin mulle sattui samanlainen tilanne.
Mutta palatakseni siihen ongelmaan johon haluaisin käytännön neuvoja niin on seuraavanlainen.
Nyt tämä mies on alkanut lähestymään minua ja ihan kuin hän haluaisi minun kanssani jotakin vakavampaa vaikka onkin naimisissa tämän toisen naisen vai pitäisikö sanoa tytön kanssa.
Merkit on ihan sellaiset että hän haluaisi tutustua minuun yhtä paljon kun minä häneen.
Mitä tämä nyt on ja mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella?

Tuo toinen taitaa olla sellainen pelimies, joka hakee etua haavoittuvasta tilanteestasi. Hyvä että sait irroittauduttua alkoholistista kuitenkin. Kannattaa pysyä nyt kaukana tämän hyväksikäyttäjän kauniista puheista. Voit sanoa hänelle, että sitten kun on eronnut ja asunut joitakin kuukausia omassa kämpässään, voi tulla juttelemaan (tätä ei tule tapahtumaan joten älä haaveile).
Itse kannattaa tehdä oma surutyö omien ystävien avulla ja suunnata sitten valoisampaan tulevaisuuteen. Onnea matkallesi!

Mielestäni ei kannata liian nopeasti mennä eteenpäin, ei ainakaan hankkia uutta, tai oikeastaan saada vanhaakaan mielestä. Meditointi auttaa, jos sen tekee oikein. Eli sen sijaan että yrittäisi saada henkilön pois mielestä, on henkilöä rakastettava meditaation aikana. Näin tunteen voi nähdä lopulta itsestään erillisenä ja omistushalu voi lakata. Silloin ihmisen voi nähdä kauniina vaikkei saisikaan häntä. Näin riippuvuus voi parantua. Tiedän, että kyseinen toiminta on todella vaikeaa jos tuntuu että kaikki sisäelimet vuotavat verta, mutta näin tunnetta voi tarkastella ja sen alta saattaa löytyä piilotettuja muistoja. Maailmasta tulee erilainen paikka. Fyysiseen tunteeseen on helppo keskittyä, mutta samalla sen haluaisi tukahduttaa. Myös rakkauden etsiminen tilanteessa, vaikkapa sisältäpäin, on mielestäni huono vaihtoehto. Pitää löytää kipua niin kauan, kuin rakkaus löytää sinut itsestään.

Minulla meni kerran vuosi (kaikki vuodenajat) eron tuottamasta tuskasta. Monet päättyneet suhteet, joissa sydän vereslihalla ja milloin shokkitilanteessa. Kuitenkin niistä yksin yli päässyt. Suru ja ikävä kun tulee niin ITKE.

Mulla on kaikki päin persettä ja olen särkynyt KOKONAAN. Olin 1-2 vuotial kun minulla oli kissa nimeltä piip joo piip on vähän outo nimi mutta silti. Tämä kaikki on luokkakaverini syytä !! Luokkakaverini äiti pelkää kissoja ja kissani meni nuuskimaan rattaita jossa luokkakaverini oli (olimme vielä vauvvoja). Hänen äiti juoksi ja hätisti kissani metsään, ja metsässä kissaani puri kettu jalkaan. Sen illan jälkeen isä ja äiti päättivät että emme voi pitää kissaa. Annoimme kissan maalle jossa hänellä oli ystäviä. Sitten. Olin juuri päässyt 3 luokalle ja oli ensimmäinen päivä, se meni hienosti! Kun pääsin kotiin äitini itki sohvalla ja kertoi että 12 vuotias kissamme on kuollut. Purskahdin itsekkin itkuun sen illan jälkeen olen itkenyt joka ilta. Olen nyt 13 vuotias ja olen 7 luokalla. Olin 2 kuukautta sitten kanssa yhdessä pojan nimeltä jere erosimme 4 päivää sitten ja olen tuplarikki. Koulussa neela ja aino kiusaavat minua koska minulla ei ole hioneimpia kenkiä ja vaatteita siksi olen triplarikki. Mummini eeva kuoli 8 päivää sitten autokolarissa helsinkiin vaarini selvisi mutta hän ei siksi olen hajonnut 😭😭😭😭😭😭 tarvitsen apuanne kertokaa moten päästä yli tästä tilanteesta 🙏🏻🙏🏻

Löysin vanhan keskustelun. Meni 10 vuotta kunnes tuli takapakkia ja vanha sydänsuru tuli päälle jostain kumman syystä.

Vanha ketju, mutta ajankohtainen. Vaikka olen jo yli viisikymppinen ja muitakin suhteita alla, on tämä ero jonka tuskaa käyn läpi ollut ehkä kaikkein kipein. Jouduin repimään itseni irti toisesta ihmisestä vielä rakastumisvaiheessa, ja se tuntui oikeasta siltä, kun raajoja revittäisiin irti. Sydän on täysin palasina ja tiedän jo nyt, että en ole enää sama ihminen, kun tästä joskus toivottavasti olen jaloillani.

Minäkin koin elämäni ekan kovan sydänsurun yli nelikymppisenä. Viisikymppisenä ajattelin, että voi kun olisin vain antanut aikaa ja asioiden mennä ohi omalla painollaan, enkä vellonut asioita niin paljon. Jonkun aikaa siinä kesti, mutta tielle tuli parempaa. Nyt tulin tänne kun ajattelin löytäväni jotain lohtua. Pikkusiskoni kuoli yllättäen liian myöhään löydettyyn sairauteen. Vaihtaisin koska tahansa sydänsuruni takaisin tähän menetyksen tunteeseen. Nyt rämmin tässä suossa ja mietin mistä löydän takaisin elämäniloni ja etsin apua jopa suomi24. Ja kyllä. Kaikki muutkin keinot käytössä: psykologi, kaverit, sukulaiset, puoliso, urheilua (tunti päivässä/lääkärin suositus), lepoa, tarkoituksella asioiden etsimistä, mitkä tuovat lohtua ja surun rajaaminen esim. tuntiin päivässä(psykologin suositus) jne jne.