Olen nuori nainen, reilu parikymppinen. Olen vakaasti sitä mieltä, että en halua koskaan lapsia. Mielestäni tämä päätös on yhtä arvostettava kuin se että haluaisi, se ei tarkoita yhtään, että ihminen olisi itsekäs tms. Syitä tähän on monia, en halua esimerkiksi tänne pahaan maailmaan synnyttää ihmistä kärsimään, muutenkin täällä on jo liikaa ihmisiä. En halua, että joku on minusta 24/7 riippuvainen ja väh. seuraavat 20 vuotta saman katon alla, en halua pilata kehoani ja ulkomuotoani raskauden ja lapsen takia. Ajatus raskaudesta ja synnytyksestä tuntuvat todella utopistisilta. Valvotut yöt ja vaipanvaihdot, koko ajan stressi ja huoli jos pienellä kävisi jotain, ei kiitos. Eräs julkkisäiti totesikin taannoin hyvin lehdessä, että jos olisi tiennyt miten paljon lapsi tuo huolta yms. elämään, olisi voinut valita toisin, eli että voisi olla hyvin myös lapseton. En ole ikinä kokenut mitään "ahaa"- elämystä lastenvaatteita/leluja katsellessa, eivät ne minulle tuo mitään "onpa söpö"- fliisistä. Lähinnä kauhistuttaa rahojen tuhlaus kaikkeen, mitä pitää vähän väliä olla vaihtamassa ja hankkimassa, kun lapsi kasvaa yms. Minulla menee hermot myös lasten kiukuttelusta ja huutamisesta, jos esim. bussissa lapset marisevat tai kyselevät koko ajan vanhemmiltaan jotain, ajattelen, että "on siitä kestämistä", toivottavasti itse en koskaan ole samassa tilanteessa.
Haluan olla vapaa ja elää parisuhteessa, jossa on vain kaksi aikuista ja yhteistä aikaa, pitää kumppanista huolta ja pitää häntä hyvänä ilman rajoitteita, ilman että sitä pilaa joku lapsi, mennä ja matkustaa yhdessä yms. Se riittää minulle mainiosti "purkaa hoivaviettiä". Nyt on turha kenenkään sitten sanoa, että "mieli muuttuu" yms., itsestäni kun tiedän, että asiassa kuin asiassa jos olen ollut jotain mieltä jo kauan, se myös pitää.
Onko muita samalla aaltopituudella olevia ihmisiä, asiallisia ajatuksia lukisin mielelläni. :)
Haluan olla vapaa ja elää parisuhteessa, jossa on vain kaksi aikuista ja yhteistä aikaa, pitää kumppanista huolta ja pitää häntä hyvänä ilman rajoitteita, ilman että sitä pilaa joku lapsi, mennä ja matkustaa yhdessä yms. Se riittää minulle mainiosti "purkaa hoivaviettiä". Nyt on turha kenenkään sitten sanoa, että "mieli muuttuu" yms., itsestäni kun tiedän, että asiassa kuin asiassa jos olen ollut jotain mieltä jo kauan, se myös pitää.
Onko muita samalla aaltopituudella olevia ihmisiä, asiallisia ajatuksia lukisin mielelläni. :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
En ole samalla aaltopituudella mutta vastaanpa silti.
Olet vielä nuori joten elä elämääsi! Ei niitä lapsia tarvi miettiä vielä! Itse vietin hurjan nuoruuden ja nyt olen "asettunut aloilleni" ja lapsi on ruvennut hiipimään mieleeni. Ja tämä ei nyt sitten tarkota sitä että sinulle käy niin. Mutta pointtini siis on että älä stressaa asiasta. Jos päätät pysyä vapaaehtoisesti lapsettomana niin nostan hattua. Niin moni lapsi kärsii rakkauden puutteesta, ihminen joka tiedostaa ettei hänestä ole vanhemmaksi ja jää lapsettomaksi tekee paremmin kun toinen joka hankkii lapsen ja lyö sen laimin. Suomi24-keskustelupalstoilta näitä tarinoita voi lukea, jokainen sellainen tarina on liikaa.
Elä elämääsi, pidä hauskaa, matkustele jne! Se on sitä 20-elämää!
Itse ajattelin aivan samoin muutama vuosi sitten, kun olin juuri tuon 20. En halunut lapsia, sillä pelkäsin, että heitä vastassaan olisi samanlaista koulukiusaamista ja kurjuutta lapsuudessa, kuin minullakin oli. En halunut lapsia tähän pahaan mailmaan kärsimään, missä heitä todennäköisesti joskus sattuisi.
Rakastuin kuitenkin itseäni vanhempaan mieheen, jolla on jo lapsia. Olen tässä muutaman vuoden ajan katsonut heidän elämäänsä niin sanotusti sivusta. Omat ystäväni saavat lapsia ja iloitsevat niistä, minäkin. Mietin kuitenkin joka päivä omaa elämääni, kohtaloani ja ajattelen, ettei minulla ole ketään, kun vanhenen. Olen yksin.
Miehini ei enää halua lapsia, kun hänelle on jo. Oma ajattelumaailmani on kuitenkin kokoajan muuttunut ja olen todennet, että kyllä minäkin niitä lapsia haluan, eikä ajatukselle voi mitään.
Nyt olen pahassa jamassa. Puun ja kuoren välissä... Yhteinen asunto ja elämä... Minä haluan lapsia, hän ei... Jos mieheni kuolee, perivät hänen lapsensa asunnon puoliskon, joihin eivät ole osallistuneet... Tappelisin näiden kanssa omasta oikeudestani... Tämän kiperän asian takia, olen monesti miettinyt, että lähden etsimään onnea muualta... Vaikeaa!
Mielestäni lapsia ei kannata hankkia vain "vanhuuden turvaksi". Tarkoitukseni ei siis ole mitenkään pilkkua viilata. Sukuuni kuuluu miehiä ja naisia joilla on biologisia lapsia, he ovat kuitenkin sellaisia riivinrautoja ettei heitä jaksa kukaan. Vastaavasti lapseton tätini välillä uupuu kun sukulaisia, ystäviä ja tuttuja lappaa sisään. Hän on vain niin ihana ihminen jonka seura on ilo, on ollut niin kauan kun itse muistan. Kyllä se oma persoonallisuus ja luonne ratkaisee onko yksin vanhuudessa. Jos olet mukava ihminen niin et tule olemaan yksin :)
Mutta tilanteesi on kyllä vaikea. Enne kuin teet mahdollisesti "lopullisen pesäeron" niin oletko käynyt hedelmällisyys tutkimuksissa? Lapsia ei kuitenkaan hankita vaan saadaan. Ettei vaan käy niin että otat eron mutta et saakkaan lasta. Mahdollisuus tähän on pieni, mutta tiedän näin käyneen ja tilanne oli aivan helvetillinen kun hedelmättömyys kävi ilmi...
Jaa-a, en tiedä sainko ajatuksiani puettua ymmärrettäviksi sanoiksi. Toivottavasti. Tsemppiä miettimiseen!
Saamistasi vastauksista tulet huomaamaan, että sinua ei uskota eikä luultavasti oteta todesta, kuin vasta hedelmällisen iän jälkeen. Mutta älä välitä, tunne siitä, että saa elää elämänsä vapaasti on huikaiseva, vatsassa kutittelee.
Koskaan en ole haaveillut lapsista, ja iän myötä päätös on vain vahvistunut. En ole koskaan oikeastaan syvemmin pohdiskellut syitä, miksi en halua lapsia, ei ole ollut tarvetta.
Olen siis 33, naimisissa ja miehen kanssa yhteistä taivalta takana 14 vuotta. Elämä on aika lailla juuri sellaista, kuin tulevaisuudeltasi toivot. Tavallista mukavaa arkea, omaa aikaa ja yhteiseloa miehen kanssa. Lisäksi paljon mahtavia hetkiä ystävien seurassa. Kaveripiirissäni kukaan ei ole lisääntynyt, joten aikaa yhteisille tekemisillekin on.
Paljon on vielä näkemättä ja kokematta ja nimenomaan haluan kokea ne uudet asiat itse (en alkaa opettamaan jo oppimiani asioita uudelleen jollekin toiselle), en jonkun toisen kautta.
Eipä voi muuta kuin onnitella päätöksestäsi ja nautiskele elämästäsi!
Kaikki mitä aattelemme nyt -voi muuttua tulevaisuudessa ! Ei sitä koskaan tiedä.Aika näyttää kohdallasi miten käy.Tule 20v päästä kertomaan.
En halua vähätellä ollenkaan valintaasi ja toisaalta voin uskoakin että pidät pääsi. Mutta,mutta...
Olet vielä nuori ja elämässä ehtii vielä tapahtua vaikka mitä. Ajatuksia tulee lisää,elämänkokemusta yms. Voihan toki olla että nämäkään eivät muuta käsitystäsi.
Mutta sanotaan että sinun iässäsi ajattelen juuri samankaltaisesti. Koskaan en tuntenut AHAA-elämystä nähdessäni pienen vauvan. Tai ajatellut nähdessäni vauvan vaatteita että kuinka söpöä. Ajattelin miten sellainen tulee rajoittamaan elämääni ihan liian paljon. Ja toisten mukulat kävivät hermooni raivotessaan kaupoissa yms. Ei kiitos minulle! Ei koskaan.
Kuinkas kävikään. Tulin raskaaksi ja nyt minulla on yksilapsi. Päivääkään en vaihtaisi pois! Ajatuskin että häntä ei olisikaan saa kyyneleet silmiini. Odotus oli helppo,synnytys oli helppo ja lapsi on ollut vauvasta asti helppo. Ei kauheasti valvottuja öitä ole takana. Toki lapsi on riippuvainen minusta,mutta tätä on jakamassa kanssani lapsen isä joten omiakin menoja on.
Lapsi kiukuttelee ja raastaa hermoja. Mutta se että lapsi näin tekee on kunnianosoitys omille vanhemmilleen. Uskaltaa näyttää tunteensä,joten lapsi luottaa. Oman lapsen kiukuttelu ei tunnu niin kamalalta kuin vieraan lapsen. SInulla on tunneside omaasi.
Minulla ei koko lapsen aikana ole stressiä ollut. Päinvastoin. Olen miettinyt miten tyhjää elämäni olisi jollei tätä lasta siinä olisi.
Mutta niin kuin sanoin,voi olla että sinä pidät vielä seuraavat 20 v. ajatuksesi. Tai sitten ajansaatossa ne muuttuvat. Vielä pari vuotta ennen omaa lasta olin vakaasti sitä mieltä ettei ikinä lapsi. Luonto päätti toisin. Ja hyvä niin.
Oma lapsi on ihan eriasia kuin vieras lapsi.
Itse lähinnä ihmettelen miksi pitää tehdä jotain tuollaisia päätöksiä etukäteen. Miksei voi vaan elää elämäänsä ja tehdä päätöksiä sen mukaan mikä tuntuu hyvältä ja oikealta? Siitä se todellinen vapaus tulee, ettei hirtä itseään mihinkään etukäteen tehtyihin päätöksiin... asiat, tilanteet ja olosuhteet muuttuvat kuitenkin koko ajan...
Minä olen tiennyt ala-asteikäisestä, että lapsia en halua. En ole asiaa mitenkään päättänyt, olen vain tiennyt, että en halua.
Nyt ikää on 28, avioliitossa, mies on steriili, joten ei tarvitse huolehtia vahingoista :) Hoivaviettiä on paljonkin, mutta ne kohdistuvat vain mieheen ja eläimiin, ihmisten lapsiin ei ole minkäänlaista hoivaviettiä. En tunne minkäänlaisia tunteita, kun näen vauvan, mutta kissanpentu taas aiheuttaa lässynlässyn reaktion :D Moni tuore äiti on vähän loukkaantunutkin, kun pyörin kissan ympärillä, kun olisihan paikalla vauvakin...