erota vaiko ei...

kirjoitat että asutte korvessa ilman autoa, onko ihan mahdotonta perheenä muuttaa lähemmäs keskustaa, jolloin pääsisit lapsen kanssa tapaamaan muita? Esim kerhot, puistot, kahvilat.. Ja jos sulla on kortti, niin onko se auton osto täysi poissuljettu asia? Ei ero ole varmaan kelleen helppo, mut se voi silti olla helpotus ja ainoa ratkaisu. Lapsi kyllä vaistoaa teen kireät välit ja joutuu kuuntelee riidat.

Näin rehellisesti sanottuna,ei teidän perhe-elämä poikkea monista muista perhe-elämistä.

Näinhän se vähän menee että äiti on se suurin hahmo lapsen elämässä. Isä hoitaa ulkopuoliset työt yms.

Ennemmin ihmettelen kuinka helposti annetaan periksi. Kun joku ei miellytä,ollaan lyömässä hanskoja tiskiin.

Pienen lapsen kanssa eläminen ei ainaole luksusta ja voi tuntua että sosiaaliset puutteet ovat suuret. Mutta lapsion hetken pieni vaan ja on vähän omasta asenteesta kiinni kuinka sen ajan käyttää ja jaksaa.

En kirjoituksestasi näe mitään suuria puutteita tai asioita. Ennemmin sitä oman asenteen tarkastusta.

Mies kuitenkin pitää teistä huolta. On lapsen kanssa sen 1 h illasta. Moni isä ei ole edes tuotakaan aikaa. Teillä kuitenkin käy porukkaa. Nauti niistä hetkistä ja ime itseesi energiaa.

En tiedä minkä ikäinen olet,mutta jollain tapaa kirjoituksestasi heijastuu nuoruus sekä elämän kokemattomuus.

Miksi riitelet miehesi kanssa? Hän tulee iltaisin teidän luokse ja on teidän kanssa.

Kirjoituksesi on kuin minun elämästäni. En kuitenkaan näe siinä mitään vaetta tai riitele siitä mieheni kanssa. Nautin kun hän tulee kotiin ja on oman "luppo aikansa" meidän kanssa. Perheenä. MInun hengähdystauot ovat kaupassa käynti sekä suihku iltaisin. Mies ei ole valvonut lapsen kanssa yhtäkään yötä. Joskus se on rasittanut mutta ei enää.

"Omat bisnekset". Ne on pakko tehdä jos on yksityisyrittäjä. Aikuisen ihmisen pitäisi se ymmärtää.

Joskus itsekin olen miettinyt olenko vain taloudenhoitaja-lapsenvahti-kokki. Mutta on kuitenkin se rakastava mies siinä joka ei ryyppää eikä rellestele vieraiden naisten kanssa.

MInä sanoisin että tarkiste oma asenteesi. Jollet ole tälläiseen elämään tyytyväinen,mitä voisit tehdä toisin tai alkaa tehdä toisin että olisit tyytyväinen. Miehessäsi en näe liiemmin mitään vikaa. Narsistinen hän ei tunnu olevan kirjoituksesi mukaan. Vaan tavallinen mies.

Minusta tuntuu, ettet ole tyytymätön mieheesi, vaan kokonaisvaltaisesti elämäntilanteeseesi. Olet tyytymätön siihen, että olet täysin eristetty kaikesta sosiaalisesta meiningistä ja joudut kökkimään lapsen kanssa jossain keskellä korpea vuositolkulla.

Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olen nyt kotona n. vuoden ikäisen lapsen kanssa.

Luulen, että eroaminen lapsen isästä ei ole ratkaisu tilanteeseen, jos ongelma onkin vain se, että olet aivan tuhottoman turhautunut. Uskon, että kun lapsi kasvaa ja pääset taas hengittämään vähän happea ja ehkä töihin, olosi paranee. Nyt miehesi on ainoa sosiaalinen kontaktisi, eikä se riitä, ei tod. riitä.

Onko sinulla mahdollisuutta päästä johonkin koulutukseen, yms. juttuun, jossa saisit elämääsi muutakin, kuin kotiäitiyden? Onko sinulla suunnitelma, mitä teet, kun lapsi on mielestäsi sopivan ikäinen hoitoon? Onko sinulla töitä?

Tulee myös sellanen mieleen, että minulla tuollaiset ajatukset edelsivät paniikkihäiriön puhkeamista. Olisiko sinun mahdollista päästä vaikka jonnekin juttelemaan, jonkun terapeutin kanssa vaikka kerran, pari viikossa? Tuntuu siltä, että olet masentunut. Kirjoitat, että "välillä haluan kuolla". Se on oikeasti masentuneen ihmisen tekstiä. Minä sain pienen päivittäisen annoksen mielialaa kohottavaa lääkettä ja se on auttanut kummasti. Käyn lisäksi kerran viikossa terapiassa.

Neuvoisinkin, että älä tee parisuhteesi suhteen päätöksiä, ennenkuin olet käynyt juttelemassa terapeutille yms. ja ennenkuin elämäntilanteesi on eri. Nyt et pysty erottamaan, mikä johtuu lapsenhoitostressistä ja eristäytymiseestä ja mikä miehestäsi. JOs sitten, kun sinulla on elämässäsi enemmän omaa tilaa, sinusta edelleen tuntuu siltä, ettei yhteiselo miehen kanssa onnistu, eroa sitten vasta. Sitten tiedät, että vika oli miehessä, eikä yleisessä turhautumisessa.

Ja tähän on ihan turha supermammojen tulla aukomaan päätänsä, kuinka onnellinen AP:n pitäisi olla.

Nykymaailman stereotypiä hyvästä äidistä on juuri kaiken uhraava osastaan onnellinen kotiäiti. Valitettavasti näitä superihmisiä on kovin vähän. Me muut joudumme tasapainoilemaan ja kipuilemaan omien toiveidemme ja todellisuuden välissä. Sinä tarvitset sosiaalisia kontakteja ja omaa aikaa kuntoiluun tai muuhun mielekkääseen tekemiseen. Jos miehesi ei halua auttaa tai näe syytä muuttaa asioita, hakeudu töihin mahdollisimman pian vanhempainvapaan jälkeen. Onneton äiti heijastuu lapsiin... Aina ei kuitenkaan tarvitse erota, vaikka mies olisikin itsekäs ääliö.

Komppaan edellisiä mielipiteitä. Oikeastaan heitän kysymyksen: Mitä odotat ja toivot? Minkä pitäisi olla toisin? Pienen lapsen kanssa on monesti yksinäistä, sitä toivoisi puolisolta enemmän aikaa ja hellyyttä, mutta teillä on nyt se lapsi joka menee kaiken edelle. Pääsetkö lapsen kanssa kahdestaan päivisn kerhoon tai kylään?
Suosittelen kyllä puhumaan miehesi kanssa, tarvitset jonkun harrastuksen ja ystäviä, edes kerran viikossa. Tai sitten palaat töihin.

Totuus on kyl se että ei se vaikein aika ole se eka vuosi vaan ne kaksi ekaa vuotta. Tätähän ei viitti ihan toitottaa niille jotka kamppailee kuukauden ikäsen koliikkivauvansa kanssa. Kaksivuotiaana lapsi osaa jo kävellä ja liikkua vaivattomasti, puhua, pukeakin, ehkä käy potalla jo kakatkin tekemässä. Äidin ei tarvitse olla joka minuutti vieressä. Lapsi voi ruuanlaiton ajan leikkiä rauhassa omilla leluillaan tai katsoa pikkukakkosta. Nukkumiset ja syömiset sujuu. Näin ainakin meillä nyt.

Olisko sun ongelma kuitenkin se muiden sosiaalisten suhteiden puuttuminen ja kahdenkeskisen ajan puuttuminen miehesi kanssa? Korvesta poismuuttaminen voisi olla myös hyvä idea, siis ihan yhdessä miehesi kanssa. Voisitteko saada jonkun hoitamaan lastanne esim. kerran kuukaudessa viikonlopuksi? Voisitko alkaa harrastaa jotain pari kolme kertaa viikossa niin että isä hoitaa lasta sen aikaa. Itselläni autto todella paljon kuntosaliharrastuksen aloittaminen. Vaikka kotonakin voisi polkea kuntopyörällä niin kyllä se pari tuntia omaa aikaa muualla kuin kotona ja fyysisen kunnon kohentuminen on virkistänyt mieltä todella paljon. Omaksi ajaksi ei todellakaan voi sanoa sitä että esim. katsoo tv:tä viereisessä huoneessa ja kuulee koko ajan lapsen ja isän touhut. Etenkin jos on taipumusta arvioida sitä isän pärjäämistä lapsenhoidossa ;)

Vuoden ikäisen lapsen kanssa äiti ja lapsi voi jo pikkuhiljaa alkaa harjoitteleen sitä irrallaankin oloa ja äiti voi alkaa taas etsiä sitä muutakin minää kuin äitiminää. Ja isä voi puolestaan ottaa enemmän sitä isänroolia vastaan.

Komppaan monessa edellisiä;
miten voitte asua korvessa ja vain yksi auto? Tarvitsisit enemmän sosiaalisia ympyröitä; meillä kaksi pientä lasta ja korvessa ollaan mutta onneksi on kaksi autoakin niin päästään päiväaikaan kauppoihin, mummolle, perhekerhoon, kyläilemään, kirjastoon... Onhan se rankkaa vielä kahden pienen (1v ja 2v) kanssa, mutta vielä rankempaa olisi kököttää yksin lasten kanssa täällä metsässä.

Miksi asutte siellä missä asutte? Siis sitooko mikään teitä asumaan noin syrjässä, mistä perheellisenä on vaikeampi liikkua ja tulevaisuudessa tulee ehkä työmatkat molemmille, lapsen vienti hoitoon jonnekin kauemmas...vai voisiko miettiä olosuhteet uusiksi?

Kotityöt olen pyrkinyt tekemään aina lasten ollessa hereillä, sen imuroinninkin. Meillä lapset ei ole olleet mitään päiväunien nukkujia eli sen pienen hetken kun olen ne saanut nukkumaan, olen tehnyt itse jotain kivaa" - no joskus kotitöitäkin jos olen saanut inspiraation... Illalla kun lapset menee nukkumaan (yleensä klo 21), teen jotain ihan itselleni parin tunnin ajan. Myös ne hetket ovat henkireikiäni, vaikka univelkaa joskus kartutankin. Nukun sitten muutamana yönä taas pidemmät unet. Voisitko sinäkin ottaa enemmän omaa aikaa lapsen hoidon ohella?Siis kotitöitä yhdessä muksun kanssa, ja ilo irti niistä hetkistä kun lapsesi leikkii jotain jo pienen hetken itsekseen?

Mullekin tuli mieleen että ehkä koko elämäntilanteesi tarvitsee tarkastelua, ei vain parisuhde ja päätökset sen suhteen. Ja niin, mäkin olisin ikionnellinen jos mies olisi lasten kanssa tunnin joka ilta. (Älä muuten jää silloin olemaan osaksi lapsen kanssa, kehitä jotain omaa. Vaikka ulkoilut ym. Meilläkin mies mielellään auttaa lastenhoidossa niin että minä olen kuitenkin paikalla ja hoidan tarv. ikävät tilanteet ----mitäs auttamista se on...)

Et kertonut mitään tuossa mikä viittaisi narsismiin? Lähinnä miten toit esille oli se, että mies ei ole tarpeeksi lapse kanssa ja paiskii liikaa töitä. Narsisti on itsekeskeinen, mutta siihen liittyy paljon muuta.

Jätätkö nyt jotain ongelmistanne kertomatta? Sinulle voi olla myös masennusta, jos jopa on tunteita, että haluat kuolla?

Meillä mies ehtii töiden jälkeen olemaan lapsen kanssa n. 1,5 - 2 h, eli vähän enemmän kuin teillä. Miehen työ on jo pitkään ennen lasta ollut ihan samanlaista, en olettanut, että hän olisi yhtäkkiä enemmän kotona. Kovin paljon hänellä ei siihen ole mahdollista vaikuttaakaan, mutta ehkä hän voisi joskus lähteä aiemmin, muutkin heillä töissä voi lähteä. Ja joskus lähteekin, mutta ei minun tai lapsen takia. Kyllä se on meilläkin se isoin ongelma ollut, että kun tuntuu, että en pääse mihinkään ilman lasta. Tai voi tehdä esim. niitä kotihommia rauhassa. Naapurissakin mies lähtee lapsen kanssa vko:loppuna ulos leikkimään, kun vaimo laittaa ruokaa/siivoaa. Ja viikollakin iltaisin. Heillä tosin miehellä normi työ. Minä olen viikonloppunakin suurimmaksi osaksi lapsen kanssa ja vien lasta harrastuksiin ym. sillä välin miehellä kyllä on omaa aikaa tai vaihtoehtoisesti voi siivota. Ok meillä on se hyvä puoli, että mies siivoaa. Joten ei pitäisi valittaa, mutta joskus minäkin haluaisin siivota. Saisi olla itsekseen välillä ja voisi siivota kunnolla ja vain siihen keskittyen. Voisitko neuvotella miehesi kanssa, jonkun ajan viikosta itsellesi. Oletko puhunut kuinka sinua masentaa? Ero ei välttämättä ole aina ainoa ratkaisu.

Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa on mielestäni rankin, yleensä se alkaa sitten helpottaa.

Osallistuuko mies lainkaan kotitöihin? Miten viikonloput, onko hänellä silloinkin vain 1 h aikaa lapselle töiltä? Entäs onko mitään mahdollisuutta saada sinulle omaa autoa, onko sulla ajokortti? Se jo helpottaisi paljon jos pääsisit vapaammin kulkemaan asioille. Onko pakkakunnalla mitään harrastetoimintaa missä pääsisit käymään lapsen kanssa. Sekin voisi olla vaihtelua vaikka ei omaa aikaa olisikaan, mutta ei tarvitsisi olla aina kotona.

"Mies tulee illalla myöhään, ehtii olla lapsen kanssa n.1h illan aikana jollon minä osaksi olen lapsen kanssa. "

Pitääkö sinun aina olla osaksi lapsen kanssa vai voisitko välillä lähteä vaikka lenkille tms.? Vai estääkö mies? Vai etkö luota mieheen lastenhoitajana, etkä halua jättää häntä lapsen kanssa yksin?

Mitä tarkoitat tuolla "sosiaalisempi ympyrä "? Jos olisit yksinhuoltaja, kävisitkö enemmän ihmisten ilmoilla, asuisit keskustassa vai kävisikö sinulla enemmän vieraita? Mikä estää nyt tuon sosiaalisuuden? Onko mahdotonta, että muuttaisitte yhdessä pois "korvesta"?

Onneksi kuitenkin teillä käy porukkaa ja pääsette kavereiden luoksekin välillä. Meillä käy harvoin ketään,. Kaikilla kavereillani on lapsia ja heilläkin on omat kiireensä, on yksityisyrittäjää jne. Viikonloppu on useissa lapsiperheissä ainoa aika, kun on koko perhe koolla ja käydään yhdessä kaupassa yms.

Mulla menemiset on aika rajalliset, jos en olisi töissä en pääsisi edes hammaslääkäriin tai gynekologille. Palkkatyöstä voi ottaa lomapäivän. Muuten en lomapäivinäni lasta vie päiväkotiin, mutta kerran vuodessa voi olla, että joutuu ottamaan, että saa tietyt "pakolliset" asiat hoidettua.

Sellaista se on, että elämä muuttuu kun lapsen saa, enää ei hengailla kavereiden kanssa samalla tavalla tai käydä harrastuksissa yhtä vapaasti. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta kaikilla se varmaan vaikuttaa jonkin verran. Jos ei sitten ole kumppania, joka elää kuten ennenkin ja antaa toisen hoitaa lapsen!

Jokaisella on varmasti oma mielipiteensä asiaan, ja multakin se löytyy silkan kokemuksen ansiosta, samasta tilanteesta selvinneenä. Neiti oli 8kk kun tilanne oli ollut jo pidemmän aikaa samantyylinen kun teillä, ja sain tarpeekseni. Siitä alkoi elämänlaatu kohenemaan roimasti, ja nykyään miestä ei lapsi kiinnosta senkään vertaa että kävisi edes kuukausittain tai muutaman kuukauden välein katsomassa, niin ehkä parempi että pysyykin kokonaan poissa. Nykyään uusi mies, ja onnellinen elämä. En itse kyllä suosittele jatkamaan, ellei asioita puhumalla voi selvittää, koska ne asiat eivät siitä muuten muutu. Ja se on fakta.

Itsestään asiat ei tosiaan kyllä yhtään korjaannu. Kukaan muu ei sun etuja aja kun sinä itse! Avaat vaan nyt suun ja sanot suoraan asiat: vaikka että nyt mennään ostamaan ajokelpoinen auto. Tai sanot, että ero tai kaupunkiin muutto. Radikaalia toimintaa suosittelen :)