Hei! Olen paljon tätä palstaa lukenut viime aikoina ja saanut apua ja helpotusta omiin tunteisiin täältä. Nyt kysynkin teiltä minkälaisia kokemuksia teillä on asumuserosta? Meillä tilanne että ero on päätetty, asunto haettu minulle (nainen), 10 vuotta takana suhdetta ja pari lasta. Eron taustalla vaikeita asioita mutta ei mitään todella rajuja juttuja, esim. pettämistä, väkivaltaa, liiallista alkon käyttöä ei ole ollut. Naimisiin piti mennä nyt keväällä, häät peruttiin muutama kk sitten. Taustalla luonteiden erilaisuudet, erilaiset tulevaisuuden toiveet/haaveet, käytännön asiat yms... Tällä hetkellä välit ihan ok, mitään läheisyyttä tai hellyyttä ei tosin enää ole, arkiset asiat hoidetaan yhdessä. Seksiä ei enää pariin kuukauteen, eri huoneissa nukutaan. Tilanne on tulehtunut, onneksi pahoja riitoja ei (enää) ole. Odotellaan milloin saan asunnon.
Nyt ollaan mietitty, että kun muutan niin jos en aluksi laittaisikaan omaan asuntoon paljon rahaa, kaikki tarpeellinen tietysti minulle ja lapsille ja nätiksihän voi laittaa edullisestikin. Samoin ettei vielä tehtäisi virallisia juttuja, kuten lainan siirtämistä hänen nimiinsä, kaikkien yhteisten asioiden (kuten vakuutukset, yhteinen auto jne..) annettaisiin vielä olla niinkuin ne ovat ja katsotaan miltä erillään asuminen tuntuu, sitten vasta aivan lopullinen päätös ja kaikki asiat erilleen. Lapset hoidetaan varmasti yhteistuumin jatkossakin.
Mutta kysyn, onko teillä kokemuksia tällaisesta ja miten se on toiminut, jos on toiminut? Eli jos olette sopineet asumuserosta, miten käytännön asiat, esim. kaikki tavaroiden hankkimiset? Oletteko laittaneet kaikki uusiksi ja entä jos onkin tullut yhteenpaluu, mitäs sitten kaikille tavaroille yms? Entäs toinen asia, oletteko sopineet olevanne asumuseron aikana ns. sinkkuja, eli muitakin ihmisiä voi olla mukana vai toisille kuitenkin uskollisia? Nämähän on tietysti sellaisia juttuja ja päätöksiä mitkä jokainen tekee itse omalla kohdallaan mutta olisi mukava pohtia näitä juttuja niitä kokeneiden kanssa.
Itse olen kaikista tunteistani huolimatta melko järki-ihminen varsinkin raha-asioissa ja siksi pohdin myös näitä käytännön asioita. Meillä voisi olla se mahdollisuus että erillään olo pelastaa meidät kun mitään suurempaa ongelmaa ei ole ja tunteitakin vielä jossain syövereissä varmasti on. Asumusero voisi tuoda ne piilossa olevat tunteet esiin? TAI sitten huomataan, että niin on paljon parempi, aika näyttää.
Nyt ollaan mietitty, että kun muutan niin jos en aluksi laittaisikaan omaan asuntoon paljon rahaa, kaikki tarpeellinen tietysti minulle ja lapsille ja nätiksihän voi laittaa edullisestikin. Samoin ettei vielä tehtäisi virallisia juttuja, kuten lainan siirtämistä hänen nimiinsä, kaikkien yhteisten asioiden (kuten vakuutukset, yhteinen auto jne..) annettaisiin vielä olla niinkuin ne ovat ja katsotaan miltä erillään asuminen tuntuu, sitten vasta aivan lopullinen päätös ja kaikki asiat erilleen. Lapset hoidetaan varmasti yhteistuumin jatkossakin.
Mutta kysyn, onko teillä kokemuksia tällaisesta ja miten se on toiminut, jos on toiminut? Eli jos olette sopineet asumuserosta, miten käytännön asiat, esim. kaikki tavaroiden hankkimiset? Oletteko laittaneet kaikki uusiksi ja entä jos onkin tullut yhteenpaluu, mitäs sitten kaikille tavaroille yms? Entäs toinen asia, oletteko sopineet olevanne asumuseron aikana ns. sinkkuja, eli muitakin ihmisiä voi olla mukana vai toisille kuitenkin uskollisia? Nämähän on tietysti sellaisia juttuja ja päätöksiä mitkä jokainen tekee itse omalla kohdallaan mutta olisi mukava pohtia näitä juttuja niitä kokeneiden kanssa.
Itse olen kaikista tunteistani huolimatta melko järki-ihminen varsinkin raha-asioissa ja siksi pohdin myös näitä käytännön asioita. Meillä voisi olla se mahdollisuus että erillään olo pelastaa meidät kun mitään suurempaa ongelmaa ei ole ja tunteitakin vielä jossain syövereissä varmasti on. Asumusero voisi tuoda ne piilossa olevat tunteet esiin? TAI sitten huomataan, että niin on paljon parempi, aika näyttää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä kaipaisin tähän myös kommentteja, aika lailla samanlaisessa tilanteessa elän ja jotain on tehtävä kun tätä huonoa vaihetta suhteessa on jatkunut jo kolme vuotta. Seksiä on harrastettu viimeisen kahden vuoden aikana kaksi kertaa :/
Ajattelen että jos näin yhdessä emme saa suhdetta paranemaan, ehkä asumusero avaisi silmiä ja antaisi meille tilaa miettiä mitä toisiltamme ja itseltämme sekä elämältämme halutaan.
Meillä päin oli kesän aikana prokkiksena, että asustellaan pari kuukautta erillään ja katsotaan, miltä maailma vaikuttaa niiltä kantimilta. Mitään suurta ei ollut taustalla, vaan ideana oli vain avartaa molempien katsomusta. Eräänlainen projekti, siis. Nyt tällä hetkellä seurustelemme molemmat tahoillamme. Että silleen. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen ollut niihin "pariin" kuukauteen. Kannattaa kokeilla, jos lopputulos ei pelota.
Minä en usko että asumuserossa meistä kumpikaan hakeutuisi toisiin suhteisiin, enkä näe sitä riskinä. Enemmän riskinä pelottaa se että huomammekin että emme ikävöi toisiamme ollenkaan ja se on avioliiton loppu.
Hei...
Täysin samassa tilanteessa. Jo toistamiseen. Ensimmäisellä kerralla olimme erossa n. 2 kk mutta tapasimm aika paljon toisamme, usean kerran viikossa. Sitten palasimme yhteen. Suhde toimi hyvin 2 vuotta ja nyt sama tilanne taas.
Hyviä ystäviä, ei riitoja, mutta se jokin puuttuu. Mutta onko se syy erota?
Se,että kipinää ei enää lähes 20 vuoden yhdessäolon jälkeen ole?
Seksi ei toimi lainkaan?
Ihan vaan heitän pallon ilmaan.. mies on jo siis muuttamassa pois, mutta kamppailemme n'äiden asioiden kanssa, kun halailua, hellyyttä ja naurua on, vain se kipinä ja seksi puuttuu.
Mielipiteitä, mitä n. 35 vuotiaat ihmiset joilla on jo teini-ikäisiä lapsia voi parisuhteelta odottaa? Mitä sen pitäisi olla?