Haluan kemiallisen kastraation eli jonkinsortin lääkityksen, joka estää seksuaaliset haluni, koska en halua hyväksyä enkä aio oppia hyväksymään homouttani, joka on pilannut elämäni. Psykoterapiasta tai lääkkeistä ei ole ollut apua. Psykiatrini kuitenkin epäili, ettei hänen pätevyys riitä määräämään minulle kemiallista kastraatiota homouden vuoksi, koska se ei ole sairaus. Mikä lääkäri on sitten tarpeeksi spesialisti, että voisi minulle sellaisen lääkityksen määrätä vai tarvitaanko useamman ammattilaisen mielipide?
En siedä homouttani enkä kykene kulissisuhteeseen naisen kanssa, koska en halua valehdella eikä kukaan itseään kunnioittava nainen varmaankaan halua suhteeseen tietoisesti homon kanssa. Lääkitys ei tietysti veisi pois läheisyyden ja rakkauden tarvetta, mutta olen ollut valmis jo monta kertaa uhraamaan koko elämän yrittäessäni itsemurhaa, joten rakkaus on pieni uhraus, jotta kykenisin edes elämään. En halua kuulla lässytystä itsensä hyväksymisestä ym. roskasta joka EI TOIMI minun kohdallani, koska en halua edes oppia hyväksymään suuntautumistani vaan teen kaikkeni estääkseni sen. Homouteni hyväksyminen on poissuljettu vaihtoehto. Vihaan homoutta niin paljon, että olen yrittänyt tuskallisilla keinoilla päättää elämäni onnistumatta siinä. Olen niin surkea mies etten kykene edes tappamaan itseäni. Yhtäkään yritystä en kadu eikä minusta tule sellaista ihmistä joka myöhemmin kertoo miten kiitollinen ja onnellinen on ettei onnistunut itsemurhassa. Kadun sitä, etten kuollut.
Enkä todellakaan tuudittaudu siihen ajatukseen, että ehkä joskus kun ikää tulee lisää niin pystyn hyväksymään itseni. Asialle on tehtävä jotain NYT eikä kymmenen vuoden päästä, koska muuten vaivun vain entistä vaikeampaan masennukseen. Homoudessa ei ole mitään ihanaa eikä todellakaan mitään ylpeilyn aihetta, vaikka kuinka minulle on yritetty selittää, että MIKÄ VAPAUS JA RIKKAUS HOMOUS ON. P*skat. Minulle on aivan sama kuinka vapauttavaksi joku tuntee itsensä irtosuhteiden ym. parissa. Minä en homoutta elämääni pyytänyt, enkä todellakaan aio toteuttaa seksuaalisuuttani enää koskaan. En käy edes homobaareissa enkä todellakaan ota osaa mihinkään SETA:n toimintaan, hinttipippaloihin gayprideen yms.
Kyse ei ole siitä mitä muu maailma ajattelee homoudesta eikä minua ole kukaan syrjinyt. Enkä kuvittele heteroelämän olevan automaattisesti helpompaa vaan olen täysin tietoinen siitä, että heteronakin joutuu kokemaan vastoinkäymisiä. Jos haluaisin homouttani toteuttaa niin toteuttaisin välittämättä muista. Homouden vihaaminen vaikuttaa elämässäni siihen miten toimin esimerkiksi hetero-onnea puhkuvien sukujuhlien kohdalla. En ole mennyt kutsuista huolimatta häihin enkä ristiäisiin. En mennyt edes oman veljeni esikoisen ristiäisiin katkeruuden vuoksi. Näen niissä vain sen mitä itse en voi kokea koskaan, sillä en halua mitään sateenkaariperhettä tai homohäitä. Toki onnittelen muita häistä ja lapsien syntymisestä, mutta en todellisuudessa ole oikeasti onnellinen heidän puolestaan. Otan etäisyyttä sitä mukaa kun viimeisetkin läheiset ihmiset ovat avioliitoissa ja perustaneet perheitä. En usko, että heistä suurinkaan osa haluaisi juhlistaa jos minä kertoisin rekisteröineeni parisuhteen miehen kanssa, mutta en tietenkään halua minkäänlaista suhdetta enää miehen kanssa. Miehiä on nähty jo ihan tarpeeksi ja kaikki homot saavat pysyä poissa elämästäni.
Olkaa heterot vaan onnellisia siitä, että olette normaaleja. Pitäkää toisistanne ja perheistänne huolta, hoitakaa lapsenne hyvin ja silloin kun elämä potkii päähän, muistakaa, että olette sentään heteroita, joten joku asia on edes oikein.
En siedä homouttani enkä kykene kulissisuhteeseen naisen kanssa, koska en halua valehdella eikä kukaan itseään kunnioittava nainen varmaankaan halua suhteeseen tietoisesti homon kanssa. Lääkitys ei tietysti veisi pois läheisyyden ja rakkauden tarvetta, mutta olen ollut valmis jo monta kertaa uhraamaan koko elämän yrittäessäni itsemurhaa, joten rakkaus on pieni uhraus, jotta kykenisin edes elämään. En halua kuulla lässytystä itsensä hyväksymisestä ym. roskasta joka EI TOIMI minun kohdallani, koska en halua edes oppia hyväksymään suuntautumistani vaan teen kaikkeni estääkseni sen. Homouteni hyväksyminen on poissuljettu vaihtoehto. Vihaan homoutta niin paljon, että olen yrittänyt tuskallisilla keinoilla päättää elämäni onnistumatta siinä. Olen niin surkea mies etten kykene edes tappamaan itseäni. Yhtäkään yritystä en kadu eikä minusta tule sellaista ihmistä joka myöhemmin kertoo miten kiitollinen ja onnellinen on ettei onnistunut itsemurhassa. Kadun sitä, etten kuollut.
Enkä todellakaan tuudittaudu siihen ajatukseen, että ehkä joskus kun ikää tulee lisää niin pystyn hyväksymään itseni. Asialle on tehtävä jotain NYT eikä kymmenen vuoden päästä, koska muuten vaivun vain entistä vaikeampaan masennukseen. Homoudessa ei ole mitään ihanaa eikä todellakaan mitään ylpeilyn aihetta, vaikka kuinka minulle on yritetty selittää, että MIKÄ VAPAUS JA RIKKAUS HOMOUS ON. P*skat. Minulle on aivan sama kuinka vapauttavaksi joku tuntee itsensä irtosuhteiden ym. parissa. Minä en homoutta elämääni pyytänyt, enkä todellakaan aio toteuttaa seksuaalisuuttani enää koskaan. En käy edes homobaareissa enkä todellakaan ota osaa mihinkään SETA:n toimintaan, hinttipippaloihin gayprideen yms.
Kyse ei ole siitä mitä muu maailma ajattelee homoudesta eikä minua ole kukaan syrjinyt. Enkä kuvittele heteroelämän olevan automaattisesti helpompaa vaan olen täysin tietoinen siitä, että heteronakin joutuu kokemaan vastoinkäymisiä. Jos haluaisin homouttani toteuttaa niin toteuttaisin välittämättä muista. Homouden vihaaminen vaikuttaa elämässäni siihen miten toimin esimerkiksi hetero-onnea puhkuvien sukujuhlien kohdalla. En ole mennyt kutsuista huolimatta häihin enkä ristiäisiin. En mennyt edes oman veljeni esikoisen ristiäisiin katkeruuden vuoksi. Näen niissä vain sen mitä itse en voi kokea koskaan, sillä en halua mitään sateenkaariperhettä tai homohäitä. Toki onnittelen muita häistä ja lapsien syntymisestä, mutta en todellisuudessa ole oikeasti onnellinen heidän puolestaan. Otan etäisyyttä sitä mukaa kun viimeisetkin läheiset ihmiset ovat avioliitoissa ja perustaneet perheitä. En usko, että heistä suurinkaan osa haluaisi juhlistaa jos minä kertoisin rekisteröineeni parisuhteen miehen kanssa, mutta en tietenkään halua minkäänlaista suhdetta enää miehen kanssa. Miehiä on nähty jo ihan tarpeeksi ja kaikki homot saavat pysyä poissa elämästäni.
Olkaa heterot vaan onnellisia siitä, että olette normaaleja. Pitäkää toisistanne ja perheistänne huolta, hoitakaa lapsenne hyvin ja silloin kun elämä potkii päähän, muistakaa, että olette sentään heteroita, joten joku asia on edes oikein.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aslan hoitaa asian nopeasti ja tehokkaasti, oliskohan ollut www.aslan.fi
Apua kannattaa kysyä myös sisäministeri Räsäseltä, hänellä voi olla hyviä vinkkejä niin siviiliammattinsa (lääkäri), kuin nykyisen virka-asemansakin puitteissa!
"Kyse ei ole siitä mitä muu maailma ajattelee homoudesta "
ettei olisi niin että vihaat homoutta koska maailma vihaa homoutta
eipä sillä kärsin itekkin joskus samankaltaisesta ongelmasta. en pystynyt hyväksymään transsukupuolisuuttani. vihasin itteeni koska en halunnut olla mikään 'sukupuolihirviö'. mietin että vaikka hammasta purren vien asian salaisuutena hautaan ja etten ikinä lähtis mihinkään hormooni hoitoihin tai leikkauksiin.
sitten kyllästyin olemaan masentunut ja inhoamaan itseäni. päätin että kerta en halua hirttää itteeni vaatekaappiin on aika lopettaa se saatanan kitinä, tarttua härkää sarvista ja tehdä asialle jotain eli kohdata tosi asiat ja hyväksyä se että tilanne on nyt tämä.
en mä nytkään erityisen ylpeä ole asiasta. olisin iloisempi jos mun ei tartteis käyttää loppuikääni hormooneja ja niin edes päin mutta tällaistä se elämä nyt vaan vittu on. nykyisin olen onnellisempi ja rauhassa itseni kanssa. olishan se mukavaa olla tavantallaaja mutta ei mahda mitään.
mä haluan kuitenkin tehdä vielä monta juttua elämän aikana joten en suostu kuolemaan tai tappamaan itteeni ja en jaksa tuskailla väärän kehon kanssa eli täältä tullaan elämä olin sitten millanen friikki tahansa.
onnea, oli sitten sun ratkaisus mikä tahansa toivottavasti säkin löydät jonkinlaisen rauhan.
Ei ole kyse siitä, että suurin osa maailmasta vihaa homoutta, vaan siitä että itse vihaan sitä. Ihmiset aina ensimmäisenä luulee, että välitän siitä mitä muut ajattelevat tai pelkään ettei minua hyväksytä. Olen saanut hyväksyntää enemmän kuin tarpeen ja minulle se on aivan sama. Tämä on minulle vähän kuin se, että joku raaja olisi amputoitu ja sit pitäs tulla vaan toimeen kun ei oo kaikki nallekarkit menny tasan.
Tosin jos oikeasti nyt joutuisin onnettomuuteen ja yksi tai useampi raaja jouduttaisiin amputoimaan niin se olisi minulle vielä painavampi syy itsemurhaan, koska en todellakaan näe että sen jälkeen elämässä olisi enää mitään hyvää kun tätä helvettiä on riittänyt jo niin monta vuotta. Vammaisuus homoseksuaalina olisi vihoviimeinen asia jonka jälkeen liukuisin vaikka pyörätuolissa auton alle. Siinä vaiheessa olisi turha optimismipaskaa tulla enää selittämään. Asiat voisivat olla siis huonommin mutta niin ne voivat olla AINA tilanteesta ja paikasta rippumatta. Elämä vaan ei ole elämisen arvoista homoseksuaalina ja puhun nyt itsestäni. En peilaa näitä asioita muihin, joten jos joku löytää onnen homona, invalidina tai torso-homona niin hyvä juttu, mutta itselleni tämä on tarpeeksi hirveä asia.
hei oletko ajatellut ikinä että olet varmasti paljon muutakin kuin homo? eihän kukaan heterokaan luokittele itseänsä että olen hyvä esim. rakentamaan asioita, hyvä kuuntelemaan toisten murheita, olen hieman äkkipikainen ja olen hetero. Miksi et voi keskittyä niihin asioihin elämässäsi jotka ovat hyvin ja joissa olet hyvä? Älä määrittele itseäsi pelkkänä homona, ole hauska ja ystävällinen ihminen joka toivottavasti jonainpäivänä osaa olla myös iloinen toistenpuolesta, se ei ole sinulta pois.
Ja kysynpähän vielä koska kun luin tekstisi minulle tuli ensimmäisenä mieleen että et ehkä ole homo vaikka niin luulet, olisiko mahdollista että et oikesti ole homo vaan sinulla on perus pakkoajatuksia ja pelkäät olevasi homo? No mutta jos homo olet niin en halua hämmentää mieltäsi sillä kyllä sinä sen tiedät. Mutta minun mielestäni voisit alkaa keskittyä elämässäsi niihin muihin asioihin jotka määrittelevät sinut, ei homouden tarvitse sinua määritellä, ei kaikki heterotkaan koskaan elä parisuhteessa tai harrasta seksiä tai saa lapsia, ei kaikki edes halua sitä niin miksi sinunkaan tarvitsisi. Mutta jos sinä haluat lapsia tai haluat elää jonkun miehen tai naisen kanssa niin älä hyvä ihminen ole toteuttamatta unelmiasi. Kukaan läheisesi ei sinua lakkaa rakastamasta vaikka heille ilmoittaisit että olet ehkä homo, he voivat ihmetellä tms hetken mutta usko minua perheesi rakastaa sinua sellaisena kun olet!
Kerrot että vihaat homoja, tiedäthän että et varmasti ole ensimmäinen etkä viimeinen homo joka tuollaisia tunteita käy läpi. Veikkaan että olet nuori ehkä alle 21 vuotias, veikkaan että kun tarpeeksi kauan elät ja koet alat huomaamaan että monet ihmiset ympärilläsi pohtivat omassa elämässään samanlaisia ajatuksiaan. Eivät he pakosti ole homoja tahtomattaan, mutta meillä kaikilla on oma taakka kannettavanamme ja usko minua, kukaan ei saa sellaista taakkaa itselleen jota ei jaksaisi kantaa.
Muutama kysymys, jos veljesi kertoisi sinulle että hän on homo vihaisitko häntä koska hän olisi homo vai vihaatko vaan sitä että itse olet homo? Ei homona oleminen tarkoita että sinun olisi käytävä homobaareissa tms voit olla juuri sellainen kun olet. Olisikohan sinun hyvä keskustella jonkun aikuisen homoseksuaalin kanssa, sellaisen joka on kanssa samojen asioiden kanssa paininut?
Kirjoituksestasi ei juurikaan tullut mitään sellaista esille, jota en olisi jo aikaisemmin kuullut. Vihaan omaa homouttani, en ihmisiä, joten jos veljeni, joka on niin umpihetero kuin olla ja voi, ilmoittaisi kuitenkin olevansa homo, en häntä vihaisi. Enkä vihaa kaikkia tuntemiani homojakaan.
Olen paininut tämän asian kanssa yli seitsemän vuotta ja keskustellut kymmenien homojen, heteroiden ja ammattilaisten kanssa. Vanhempi olen kuin 21-vuotias. Olen ollut parisuhteissa ja "avoliitossa" toisen miehen kanssa, joten olen nähnyt senkin puolen, mutta voin varmuudella sanoa olevani homoseksuaali sillä en tunne mitään vetovoimaa naisia kohtaan vaikka haluaisin.
Homous ei ole koko elämä sen tiedostan, mutta niin kauan kuin olen homo, en elämässä mitään hyvää näe enkä suostukaan näkemään. Toki tiedostan itsessäni vahvuuteni ja heikkouteni, mutta koen homouden olevan liian iso asia, koska se vaikuttaa niin moneen asiaan mm. millaisen parisuhteen ja perheen voin saada. Mitään sateenkaariperheviritelmiä ym. muumimukijutuilla aikaansaatuja juttuja en halua. Elämäni on ollut yhtä helvettiä jo syntymästä lähtien vaikka en niitä alkuaikoja muista, mutta tiedän sen mitä on kerrottu. Joka vuosi sattuu tai tapahtuu jotain ikävää, joka vaurioittaa minua niin paljon, että masennun aina vain enemmän ja enemmän. En jaksa kuulla optimistien puheita siitä kuinka se helvetin aurinko vielä paistaa risupuskaan, koska se ei ole totta. Minä en ole aurinkoa nähnyt vuosiin vaikka kuinka olen yrittänyt tehdä kaikkeni parantaakseni elämääni ja ottanut apua vastaan. Siksi en jaksa nähdä mitään hyvää muutenkaan, mutta homous on viimeinen pisara.
Tiedän sen, että aiheutan itselleni tämän pahan olon, koska mikään ei estä minua saamasta onnellista elämää homona, mutta ajatuskin raivostuttaa siitä että olisin onnellinen homo, joka toteuttaa homouttaan ja on parisuhteessa miehen kanssa. Sellaista en halua. Terapiakin olisi varmaan toiminut paremmin jos olisin ongelman myöntämisen lisäksi halunnut oikeasti työskennellä sen asian kanssa, mutta ei alkoholistikaan saa apua ellei halua oikeasti lopettaa juomistaan. Minä en halua lopettaa homouden vihaamista tai pyrkiä onnelliseen elämään homona joten en tietenkään voi saada apua. Tämä on noidankehä jossa ei ole kuin yksi taistelija ja se olen minä itse, vaikkakin olen jakanut itseni homoksi ja ihmiseksi jotka taistelevat siitä kumpi saa olla onnellinen. Ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: joko antaudun itselleni tai annan itseni tuhoutua. Itsemurhaa olen jo yrittänyt tarpeeksi eikä nyt ole uskallusta siihen, koska pelkään kipua ja kuolemista kituamalla mikä on ollut jo monesti lähellä.
Minä en jää odottamaan sitä hetkeä kunnes voin hyväksyä itseni vaikka kuinka moni minua paljon vanhempi homo on selittänyt, että helpottaa ajan myötä. Kaikenlisäksi sen olen myöntänyt itsellenikin, että haluan estää homouteni hyväksymisen. En halua nähdä itseäni onnellisena homona tai antaa tämän kehon "saastua" homoudella enää yhtään enempää. Haluan hyökätä vihaamaani seksuaalisuuttani kohtaan tavalla tai toisella nyt eikä odotella sitä autuasta elämää koitippa se sitten 10 tai 20 vuoden kuluttua. Kemiallinen kastraatio on se keino jolla rauhoitan itseni, koska silloin pidän kurissa vihaamani seksuaalisuuden, vaikka tarpeeni olla rakastettu ei mihinkään häviä, mutta haluan pyrkiä elämään yksin selibaatissa. Jos yksi vuosi yritin itsemurhaa kolmen kuukauden välein niin nyt sentään yritän edes pysyä hengissä, vaikkakin menetelmällä johon en saa hyväksyntää edes psykiatrilta tai terapeuteilta.
Vihaan homoa itsessäni niin paljon, että minun on pakko saada rangaista jotakin tästä asiasta ja koska en voi syyttää homoudesta ketään tai mitään, niin kemiallinen kastraatio aseena sitä vastaan helpottaisi minun oloani. Olen tehnyt homoudesta itsessäni objektin: Se on kuin syöpäkasvain tai iso ruma luomi tai muu epämuodostuma johon haluan hoitoa / tuhokeinon. En suostu näkemään homoutta minkään sortin positiivisessa valossa tai voimavarana. Enkä suostu antamaan elämälleni arvoa homouden vuoksi. Minulla on kuitenkin selkeä tavoite eli elämä yksin selibaatissa, vaikka se olisi tuskallista. Mutta tavoitteellisuus on positiivista kuten myös sekin, että yritän edes elää jatkuvan itsetuhoisuuden sijaan. Jos elämä käy sitten liian tuskalliseksi niin kyllä hätä keinot keksii, joiden avulla pääsee pois elävien kirjoista.
Vinkkinä tuosta itsemurhasta voin kertoa että jos joskus itsesi tapat niin tuo kaikki paha ole ei todellakaan kuole mukanasi vaan se siirtyy läheisillesi, siitä voit olla aivan varma! Vaikka et sitä ymmärtäisikään niin sen verran olen nähnyt itsemurhan tehneiden omaisia että niin se vaan menee.
Asias on siis hyvin yksinkertainen jos et hyväksy homouttasi et voi olla onnellinen koska et anna itsellesi lupaa olla. Mitä jos tekisit niin että vaan yhden tunnin viikossa antaisit itsellesi luvan olla onnellinen ja homo, et voi menettää mitään jos niin teet, päin vastoin se voi vaikka auttaa. Aloita vaikka vaan minuutilla viikossa. Katso itseäsi peliin ja sano itsellesi niin että uskot (valehtele vaikka) että olen "homo ja mitä sitten" vaikka et halua niin suosittelen sinua edes yrittämään koska mitä jos oikeasti, niinkuin sinulle on kerrottu, se että hyväksyt itsesi on oikeasti se ainoa ratkaisu. Ja mieti nyt vielä sitä kastraatio hommaa, uskon että kun pääset, ja varmasti vielä joskus pääset, yli tuosta vihastasi sinusta voi tulla vaikka isä:) Sinun pitää nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni! Olet se mitä olet ja olet ainoa sinä tässä maailmassa! Seuraavan kerran kun katsot itseäsi peliin hyvmile itsellesi ja anna itsesi olla se kuka olet, et muuten voi olla onnellinen:)
Kemiallisen kastraation vaikutus loppuu sitten kun lääkkeen ottaminen lopetetaan. Muutenhan se olisi ihan sama kuin, että kivekseni poistettaisiin kirurgisesti. Tosin kaikilla ei ole hedelmällisyys palautunut mutta tuskinpa niitä lapsia tulen saamaan kun en mitään sateenkaariperhettä halua. Kaikenlisäksi se on sen ajan murhe, nyt teen kuten parhaaksi näen. Jos joskus kaduttaa oikein pahasti sitten, aina voi kuolla.
Olen sen verran kylmä ihminen, että vähät välitän siitä mitä läheiseni kärsivät jos satun tappamaan itseni. En minä heitä varten elä kuten eivät hekään elä minua varten. Näen heitä muutenkin nykyään enää niin harvoin, että käytännössä ehkä joillekin olen jo etäinen ja lähestulkoon sama kuin kuollut. Joku kärsii siis tilanteessa joka tapauksessa, joko minä tai he. Miksi minun pitäisi kitua sen vuoksi ettei äidille, veljille, siskoille ja ystäville tule paha mieli? Isästä en välitä ollenkaan, koska ei hänkään ole välittänyt minusta.
Kaikenlisäksi jatkuvat itsemurhayritykset ja negatiiviset purkaukseni tuskinpa tekevät kanssakäymisestämme yhtään sen mukavempaa. Heidän tulisi vain ymmärtää kuolemani jälkeen, että niin oli parempi, koska kärsimykseni on päättynyt. Heidän ei tarvitse katsoa enää vierestä kun kärsin ja tuhoan itseäni, joten ajatelkoot siitä positiivisesti sitten. Jos minun pitäisi löytää ilo ja onni homoudesta huolimatta niin se on aivan sama kuin sanoisin heille, että etsiköön voimavaransa kuolemastani huolimatta. Äiti ei todennäköisesti enää pitkään elä muutenkaan, koska koko ajan löytyy uutta vaivaa ja entiset sairaudet pahenevat.
Tämän asian kanssa on jo kärsitty niin monta vuotta että kaikenmaailman keinot on yritetty.Mutta voi kyllä minä iloja itselleni suon ja siihen ei peilin edessä hourailuja tarvita. Aloitin tupakoinnin uudestaan, vaikka olin polttamatta pitkän aikaa, mutta mietin, että aivan sama koska olen homo joten voin kuolla ilomielin keuhkosyöpään. Viinaa vedän silloin kun on mahdollisuus, vaikka aikaisemmin olin absolutisti, mutta taas koen homouden niin pahaksi asiaksi, että on aivan sama mitä teen. Se on kyllä yksi niistä harvoista keinoista joilla saa hyvän olon pitkäksi aikaa. Olen niitä harvoja ihmisiä joille ei tule moraalista tai fyysistä krapulaa ellei sitten juominen karkaa totaalisesti käsistä mitä ei ole itselleni tapahtunut kuin kerran. Harmi, että ei ole enempää rahaa tai aikaa juomiseen.
Lääkärit tykkäävät myös tunkea minulle "kokeeksi" kaikenlaisia pillereitä kun ei oikein löydy sopivaa lääkitystä kun monesta tulee vakavia sivuvaikutuksia kuten lisääntynyttä itsetuhoisuutta tai ihottumaa. Se vasta huvittavaa onkin kun lääkäri yhden epäonnistuneen lääkekokeilun jälkeen on taas selailemassa sitä Pharmacaa, että mitäs nyt laitetaan tälle vaikealle tapaukselle. Alan tuntea itseni jo ihan koe-eläimeksi kun on monenlaista pilleria tästä kurkusta alas kaadettu. Joistakin pilsuista saa todella kivoja olotiloja, joten kyllä näitä iloja löytyy.
Homouteni hyväksyminen on poissuljettu vaihtoehto ja sellaisena se pysyy. Olen takertunut vihan tunteeseen jo niin monta vuotta, etten edes osaa kuvitella elämää ilman vihaa ja katkeruutta. Ainoastaan taikatemppu voi kaiken muuttaa ja se pitäisi olla sellainen ihme, että muuttaa minut heteroksi. Tai sitten tekee jotain muuta mikä saa minut näkemään asiat toisin. En minä kuitenkaan ihan koko ajan edes jaksa miettiä homouttani eikä se ole mahdollista. Joka päivä kuitenkin. Mutta onnellisuus ja homous ei kulje minun ajatusmaailmassani käsi kädessä.
Nyt yritän vain saada sen kemiallisen kastraation ja jonkun tarpeeksi pään sekaisin pistävän lääkityksen, että voin hukuttaa suruni pillerihuuruihin. Mutta onneksi tämä terveydenhuolto Suomessa on niin mahtavaa kun lääkärit kaikenlaisia pilleripöllereitä määrää ihan mielellään.
Yritin taas pyytää finasteridia seksihalujeni hävittämiseen, jotta voisin elää helpommin yksin selibaatissa, koska se ei tule kuuloonkaan, että hyväksyisin homouteni ja etsisin hinttiseuraa. Haluan joka-aamuisen erektion pois, haluan seksuaalisen himoni pois, haluan ylipäätänsä seksuaalisen kyvykkyyteni pois. Läheisyyden kaipuuta en millään lääkkellä pois saa, mutta seksuaalisen halun on mahdollista saada pois. Siksi se helpottaisi elämääni, jotta voisin elää ilman jokapäiväistä muistutusta siitä mikä olen. Turha selittää sontaa itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta ym. optimistiroskaa. Kaikki on jo kokeiltu terapioista ja mielialalääkkeistä lähtien. Paskanjauhanta ei auta, tarvitaan konkreettista apua ja sitä ei suun soittaminen ole. Haluan pois seksuaaliset ajatukset, jotta homous ei vaivaa joka päivä samassa mittakaavassa kuin nyt. Kai se on pakko napsasta kivekset irti ja mennä parkumaan sairaalan nurkille, että parsivat haavan umpeen. Ehkä itsensä tappaminen olisi se parhain tie päästä eroon tästä tuskasta. En halua mitään hemmetin hinttielämää. En halua hyväksyä homouttani enkä halua apua sen hyväksymiseen.