Olen 25-vuotias, naimisissa ja 9kk pojan äiti. Koko ikäni olen joutunut äitini lannistamaksi. Minulla on isoveli, joka oli kaikessa se suosikki. Veli sai tuomion rattijuopumuksesta ja on muutenkin törttöillyt millon mitenkin ja aina hänen toimiaan katsottiin läpi sormien. Veli pyöritti montaa naista ja sanoin halveksuvani sitä, ni äitini oli sitämieltä että miehet voi niin tehdä, naiset ei.. Äitini vertaa itseään aina minuun. Millon olen lihonnut, millon liian laiha jne. Nykyään aina tavatessamme hän ensimmäisenä ilmoittaa paljonko hän painaa. Hän tietää painavan saman verran kuin minä, mutta ei suhteuta sitä pituuteen. Olen lähes 10cm pidempi kuin hän ja siis olen normaalipainon alarajoilla. Hän ei ole koskaan hyväksynyt poikaystäviäni. Aina surun sattuessa olen tehnyt sen virheen, että olen itkenyt äidille. No hän "lohduttaa" sanoen, että hän on aina tiennyt kuinka paska jätkä se ja se on ja vetaa kuinka paljon parempi joku muu minulle olisi.. Olen ollut aviomieheni kanssa yhdessä 5 vuotta ja naimisissa reilu vuoden. Olisin onnellinen jos äitini jättäisi minut rauhaan. Tai en ehkä olisi, koska koen että minua ei olla hyväksytty tällaisena kun olen.
Veljeni ex-tyttöystävä haki yliopistoon ja äitini hehkutti sitä minulle kuinka hieno asia se on. No, minäkin hain ja pääsin. Sai äiti olla hetken ylpeä. Ala oli kuitenkin itselleni väärä ja lopetin opinnot ykkösen jälkeen. Sen jälkeen sain kuulla, kuinka mieheni minua manipuloi jne jne..
Olen käynyt terapeutilla juttelemassa tästä asiasta, mutta minulle ei ihan ole vielä valjennut, mikä äitini on naisiaan. En vain haluaisi koskaan, että oma poikani joutuisi kokemaan sellaista nöyryytystä omalta äidiltään..
Tässä ihan murto-osa asioista. Päällimmäinen tunne äitiäni ajatellen on kuitenkin se, että mikään ei riitä. Kuulin koko ikäni olleeni lihava vauva. Löysin oman neuvolakorttini n.6kk sitten ja yllätyksekseni huomasin, että olen painanut 2800g syntyessäni ja 9kk ikäisenä ollut 8300g. 9kk poikani on nyt sen kokoinen kun minä olen ollut 1-vuotiaana!! Ja poikani ei todellakaan ole iso. Pitkä ja hoikka, jäntevä lapsi. Ja minä tyhmänä kuunnellut "haukkuja" koko ikäni. Meni äiti vaikeaksi kun kerroin hänelle faktat.
Raskauden jälkeen laihduin suht nopeasti ja pääsin ostamaan uusia vaatteita :) Ostin mielestäni kivan collegepaidan. Äitini piti siitä miltä se näytti ylläni, mutta ei voinut sanoa sitä. Kysyi vain, että mistä paita on ostettu. Ei mennyt kuin pari viikkoa ni hän oli ostanut itselleen samanlaisen.. Ikäeroa meillä on kuitenkin yli 20 vuotta..
Olen ihan neuvoton. Vihaan äitiä ja samalla rakastan häntä. Onhan hän äitini, mutta ei todella ansaitse rakkauttani..
Veljeni ex-tyttöystävä haki yliopistoon ja äitini hehkutti sitä minulle kuinka hieno asia se on. No, minäkin hain ja pääsin. Sai äiti olla hetken ylpeä. Ala oli kuitenkin itselleni väärä ja lopetin opinnot ykkösen jälkeen. Sen jälkeen sain kuulla, kuinka mieheni minua manipuloi jne jne..
Olen käynyt terapeutilla juttelemassa tästä asiasta, mutta minulle ei ihan ole vielä valjennut, mikä äitini on naisiaan. En vain haluaisi koskaan, että oma poikani joutuisi kokemaan sellaista nöyryytystä omalta äidiltään..
Tässä ihan murto-osa asioista. Päällimmäinen tunne äitiäni ajatellen on kuitenkin se, että mikään ei riitä. Kuulin koko ikäni olleeni lihava vauva. Löysin oman neuvolakorttini n.6kk sitten ja yllätyksekseni huomasin, että olen painanut 2800g syntyessäni ja 9kk ikäisenä ollut 8300g. 9kk poikani on nyt sen kokoinen kun minä olen ollut 1-vuotiaana!! Ja poikani ei todellakaan ole iso. Pitkä ja hoikka, jäntevä lapsi. Ja minä tyhmänä kuunnellut "haukkuja" koko ikäni. Meni äiti vaikeaksi kun kerroin hänelle faktat.
Raskauden jälkeen laihduin suht nopeasti ja pääsin ostamaan uusia vaatteita :) Ostin mielestäni kivan collegepaidan. Äitini piti siitä miltä se näytti ylläni, mutta ei voinut sanoa sitä. Kysyi vain, että mistä paita on ostettu. Ei mennyt kuin pari viikkoa ni hän oli ostanut itselleen samanlaisen.. Ikäeroa meillä on kuitenkin yli 20 vuotta..
Olen ihan neuvoton. Vihaan äitiä ja samalla rakastan häntä. Onhan hän äitini, mutta ei todella ansaitse rakkauttani..
Vastaukset 19
Vanhimmat
Hyvä että työstät asiaa terapeutin kanssa.Hän on kuitenkin äitisi ja jos menee ihan tiukille niin pidä välimatkaa ja kirjoita vaikka kirje.Kirjeessä voit kertoa miltä sinusta on tuntunut.Äitisi päättää miten suhtautuu siihen-joko rakentavasti tai sitten ei.Olet ainakin tuonut oman näkökantasi ja jos menee vaikeaksi-anna olla.Elämäsi on arvokasta ja sinä teet niin kuin parhaaksi näet-Et tarvitse siihen aikuisena enää äitisi mielipidettä.Anteeksiantaminen vie myös pitkälle-voit antaa milessäsi anteeksi vaikka et ymmärtäisi äitisi snaoja.tekoja.Olet aikuinen nainen.
Itse en suosittele tuota, mitä nimimerkki Kirveltää kerran suosittelee.
Minusta sinun ei kannata kertoa äidillesi kipeistä tunteistasi ja pohdinnoistasi, koska hän on joka tapauksessa epäempaattinen. Hän saattaa, ja todennäköisesti käyttääkin antamaasi materiaalia aseena sinua vastaan.
"Kirjeessä voit kertoa miltä sinusta on tuntunut.Äitisi päättää miten suhtautuu siihen-..." Itse nimenomaan varoitan tästä sinua!
Sinulla on jo runsaasti kokemusta siitä, miten käy, kun tukeudut äitiisi ja etsitä häneltä lohtua ja myötätuntoa.
"äitisi päättää sitten ..."
Älä anna enää missään tapauksessa äitisi päättää. Päätä sinä, miten suhtaudut äitiisi. Pidä huolta itsestäsi ja terveistä ihmissuhteistasi, Luota omaan arvostelukykyysi.
Tuo anteeksianto -kehotus on minullekin tuttu, kun olen vastaavantyyppisistä kokemuksista yrittänyt avautua. Älä anna vaatimuksen anteeksiantamisesta estää sinua käsittelemästä omia tunteitasi rehellisesti. Koska olet aikuinen nainen, sinä pystyt nyt tähän. Lapsena et vielä ollut yhtä turvassa kuin nyt.
Olen iloinen puolestasi, että sinulla on rakastava mies rinnallasi.
Hyvää toipumista sinulle!
Kasvukipuja!
Olet tulossa aikuiseksi, mutta ikäihmisenä voin kertoa itse oppimani: Ihminen vapautuuu vanhemmistaan vasta tuolla 40 ikävuoden korvilla. Siihen asti on ikään kuin luonnollista ottaa kaikessa huomioon vanhempien mielipiteet. Ihminen ilmeisesti oppii luottamaan omiin voimiinsa melko myöhäisellä iällä.
Silmäilepäs äitiäsi sillä silmällä. Miten hän suhtautui omaan äitiinsä tai anoppiin?
Olen myös kokemuksen kautta oppinut ymmärtämään, että suhteita ei juuri paranneta puhumalla asiat halki, sillä asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Usein asianosaiset eivät käsitä toisen kokemaa. Jokaisella on oma totuutensa.
Tulee ajatelleeksi, että ne jotka suosittelevat anteeksiantamista, eivät ole itse vaikeita asioita eläneetkään. Ei anteeksiantaminen mitään auta, vaan irti pääseminen, eteenpäin katsominen ja taakse jättäminen. Itsekseen voi yrittää ymmärtää, mutta ei mitkään syvälliset keskustelut äidin kanssa onnistu.
Äiti on niin eri asia kuin kukaan muu.
Äitiys sitoo myös äitiä. Hänen on ehkä täysin mahdotonta myöntää, että olisi suhtautunut lapseensa väärin tai rakkaudettomasti. Jokainen äiti vannoo, että on rakastanut lastaan tulisesti ja pyyteettömästi aina, ja lapsi vain ei ole asiaa ymmärtänyt. Ei äiti voi myöntää itselleen, että olisi äidin osassaan epäonnistunut.
Äidin velvollisuus on olla äiti, joka rakastaa lastaan. Se tieto sovittaa aina kaiken.
Yhdyn täysin edelliseen vastaajaan.
Älä kirjoita kirjettä tunteistasi. Älä ainakaan anna äitisi sitä lukea.
Itsellä on epäempaattinen äiti ja menin tietämättäni kirjoittamaan (huoma!kauniin!) kirjeen hänelle mitä tunsin. Ja takaisin tuli todella törkeä haukkuma kirje missä hän oli kääntänyt asian niin että olin haukkunut häntä huonoksi äidiksi. Nimenomaan olin miettinyt kauan kirjettä kirjoittaessani että laitan oikeat sanat jotka eivät kuulosta syyttelyltä vaan kerron omista tunteistani jotta hän tietää mitä tunnen sisimmässäni.
Hän haukkui mieheni,lapseni,minut... ja vain sen takia että kauniisti pyysin hänen olemaan hieman empaattinen minua kohtaan. Edes joskus ja edes hieman.
Tuo painolla leikittely on tuttua. Aina olen ollut äidilleni lihava. Vaikka normi rajoissa olen aina mennyt. Joka kerta nähdessään ilmoitti kuinka olen lihonut. mutta saman tien kävi ostamassa sipsipussin koska "voihan sitä vähän silti syödä".
Juttele mieluummin terapeutin kanssa,mutta älä paljasta äidillesi sisintäsi.
MEillä kävi niin että emme ole tekemisissä toistemme kanssa.
Pidä etäisyyttä äitiisi. On surullista, että äiti ei pysty omasta puolestaan hyvään vuorovaikutussuhteeseen kanssasi. Sure tätä tosiasiaa ihan kunnolla. Se on yksi elämäsi ikävistä asioista. Katselepa ihan rauhassa, mitä hyviä asioita elämässäsi on. Kiinnitä huomiotasi niihin. Satsaa elämäsi hyviin asioihin. Äiti ei ole se, johon kannattaa satsata ajatuksia ja energiaa ja aikaa.
Ole sitten Aikuinen, jolla sattuu olemaan tylsä äiti. Joillakin on tylsä isä. (Minulla oli.) Älä anne sen asian äläkä hänen pilata sitä hyvää mikä sinulla on.
Iloitse pojastasi!
Eikö äitisuhteen eteen kiannattaisi hieman työstää? Vai miten ihmeessä voit neuvvoa toista jättämään äitinsä?
No johan kuulostaa tutulta :-) Normaalisti kirjeiden kirjoittelu toimiikin, mutta ei tämänkaltaisten ihmisten kanssa. Myös minä kirjoitin hartaudella ja huolella äidilleni, todella mietin mitä sanon ja miten sanon. Miten kurjalta se tuntuu kun oma äiti kohtelee kurjasti. Vastauksena tuli aina kirje missä äiti jotenkin päätyi valittamaan omista asioistaan tai kielsi mitään koskaan edes tapahtuneen. Lopulta hän kertoi tarinaa kuinka tyttärensä lähettelee uhkailu- ja vihakirjeitä hänelle jotka hän 'aikoo vielä viedä poliisille.' Että se siitä..
Myös minä olen ollut jopa häpeäksi äidille; hän oikein häpesi niin lihavaa tytärtään. Ja etenkin sitä äiti muisteli hymy huulilla monesti kuinka lihava vauva minä olin. (Aivan kuin vauva voisi edes lihava olla :-)) Omaa uumaansa mittaili jatkuvasti nauhalla ja peilistä. Kerran äiti halusi verrata kumman lantio on oikeasti leveämpi ja mittaustulos kääntyi äidin tappioksi. Myrsky välttyi juuri ja juuri nousemasta isän ehättäessä kiiruusti kehumaan äitiä kuinka ihana, kaunis ja ennen kaikkea hyvä äiti (??!!) äiti on. En kyllä ikinä unohda sitä venähtänyttä naamaa äidiltä :-D
Minä olen se hullu, valheita keksivä mielisairas tytär joka piinaa vanhempia perättömillä syytöksillä. Vanhempani jopa kävivät psyykkisesti sairaiden omaisille tarkoitetussa ryhmässä kertomassa kuinka sairas lapsi heillä on. Omasta alkoholismistaan he eivät puhu koska mitään ongelmaahan ei ole, puhumattakaan äitini psyykenlääkkeiden väärinkäytöstä. Nekin kaikki ovat vaan minun mielikuvitustani..
Nykyisin välimme äidin kanssa ovat hyvät kun niitä ei ole ollenkaan. En voi kuin suositella lämpimästi. Tästä tosin olen maksanut kalliin hinnan, mutta paremmin en olisi voinut rahojani sijoittaa :-)
Voi, tämä oli kuin minun elämästä. Hankalinta tässä on se, että on tosi vaikeaa ymmärtää sitä, miksi omat vanhemmat yleensä käyttääntyvät näin? Koska tämä "matka" kestää kuitenkin läpi elämän.
Itse olen tehnyt sen ratkaisun, että tapaamisia on erittäin vähän. Tiedän, että leskeksi jäänyt vanhempani on hyvin yksinäinen. Ja tarvitsisi luutavasti kotitalous- ja siivousapua. Mutta hän omalla mahdottomalla käyttääntymisellä tehnyt sen aikoinaan niin vaikeaksi, että se oli minun pakko lopettaa. Kyllä hän alussa syyllisti minua siitä, miten kiittämätön lapsi olen. Mutta silloin muistutan aina itselleni sen tilanteen, jossa hän näytti minulle paljasta takapuolta ja haukkui minut mielisairaaksi ja tyhmäksi akaksi. Jota kukaan ei ole koskaan rakastanut. Äitinikin kuulema eläessään vihasi minua kuin ruttoa.
Joskus mietin sitä, kenen lapsi minä olen? Ja miksi minua kohdeltiin kaltoin koko elämä. Tämän lapsuuden seurauksena minusta on tullut selviytyjä. Avulias ja (liian) kiltti olen edelleen.
Ymmärrän hyvin! Mutta sinun on itse omat rajat vedettävä ja ne selväksi tehtävä!
Omalla kohdallani välit omaa äitiini meni jo 5 vuotta sitten, ei auttanut puhe, ei auttanut mikään. Joten kihisköön sitten omissa liemissään ja minä elän eteenpäin. Rajat ne on minullakin
Kokemukseni noista huolella ja tarkoin kirjoitetuista kirjeistä läheisille ongelmatilanteissa on huono. Se on ihan yleisesti tunnistettu tosiasia, että vaikka kuinka tarkoitat sanomasi ystävälliseksi niin vastaanottaja voi tulkita sen toisin. Ja siinä on ihan turha käydä kiistelemään kumpi on oikeassa. Molempien kokemus kun on ihan yhtä arvokas.
Olen itsekin saanut kirjeitä sukulaisiltani. Tarkoitus on ollut varmaan selvittää aikaansaatua ihmisuhdesotkua mutta kun se sotku on jo päällä niin tuollaiset kirjeet vain pahentavat asiaa. Eräs sukulaiseni aiheutti megariidan, veti siihen mukaan puolet sukua. Nostin jo alkuvaiheessa kädet ylös ja toivoin että luottamuksellista kahden kesken käytyä keskustelua ei olisi alettu riepotella muiden kanssa. Hän jatkoi sitä ja alkoi paikkailla mokaansa kirjeillä. Siinä vaiheessa sen olisi jo voinut jättää tekemättä.
Kyllä jos tyttäreni lähettäisi nätin kirjeen missä kertoisi jollain tapaa pahoittaneensa hänen mielensä,pelästyisin ja olisin pahoillani!
En ikinä maailmassa lähettäisi haukkumakirjettä takaisin hänelle. Sen verran rakas ihminen minulle on.
Tälläiseen asiaan on turha ihmisen sanoa mitään joka ei ole kokenut äidiltää vääryyttä. Helppo sanoa että molempien kokemus on yhtä arvokas. Jaa sen ihmisen joka haukkuu ja lyttää toisen ihmisen? Sekö on arvokasta?
Kyllä itsekin tiedät ettei ole.
Jokaisella ihmisellä ona rvonsa. Myös niillä lyttyyn lyödyillä. Ja heillä on oikeus sanoa että ei enää. EIkä kiusatulla ihmisellä ole arvoa tai oikeutta nousta vastaan?
Tälläisestä asiasta on turha edes kommentoida jollei ole itse tätä kokenut.
Mutta siinä olet oikeassa: kirjettä on turha lähettää. Kiusaaja saa vaan puhtia kun huomaa kiusatun heikkouden.
No olen valitettavasti kokenut vääryyttä sekä samalta että edelliseltä sukulaissukupolvelta;-( (isät pystyvät siihen ihan siinä missä äiditkin). Joten tiedän kyllä kuinka masentavaa se on.
Ja mielestäni tulkitsit kirjoittamaani väärin. En kirjoittanut niin että ihmisen haukkuminen ja lyttääminen on arvokasta. Sanoin että vaikka kirjoittaisit mielestäsi kuinka ystävällisesti toiselle hän voi sen tulkita toisin. Sillä me ihmiset olemme erilaisia ja tulkintaan vaikuttaa niin moni asia.
Sen olen valitettavasti oppinut että me ihmiset näemme samankin todellisuuden erilailla. Tämä viestiketju on todellista elämää ja erinomainen esimerkki siitä miten kirjoitettua tekstiä voi tosiaan tulkita monella tavalla. Ja siitä voi vetää erilaisia johtopäätöksiä yksilöstä riippuen.
"Kiusaaja saa vaan puhtia kun huomaa kiusatun heikkouden."
- Olen aivan samaa mieltä.
" Molempien kokemus kun on ihan yhtä arvokas. "
Tästä olen niin erimieltä,eikä tästä voi ymmärtää väärin.
Monesti elämä on mennyt vain yhden ihmisen ehdoilla. Hän ei ole ollut kiinnostunut toisen tunteista tai satuttamisesta.
Tällöin hänen kokemuksensa ei voi olla yhtä arvokas kuin satutetun ihmisen. Ei sinne päinkään.
En arvosta äitini kokemuksia. Hän ei arvostanut minun yritystäni kertoa hänelle kuinka on satuttanut minua ja minun mittani tuli täyteen. Koko elämäni tein niin kuin hän halusi. Yhden kerran pyysin huomioimaan minua. Ja haukut tuli. Joten mielestäni tällöin toisen kokemus ei ole arvokasta jos tarkoitus on vain oma itsensä.
Minä:
"Äiti,minä toivoisin että olisit ylpeä minusta."
Äiti:
"Olet minulle riippakivi jota pitää vetää perässä."
Yhtä arvokas kokemus? Tuskin. Voisinko kiistellä kumpi on oikeassa? Voisin.
Olen suorittanut kaikki kouluni kunnialla. Hankkinut ammatin,elättänyt itseni sekä perustanut perheen. En koskaan ole ollut hunningolla tai aiheuttanut murhetta tekemisilläni vanhemmille.
Mutta edelleen olen siitä asiasta samaa mieltä että kirjeen kirjoittaminen on turhaa. Tosin itse tajusin sen vasta kirjeen jälkeen.
Huoh:(. Haluat jäädä vänkäämään tuota yhtä lausetta. Irroitat sen kontekstista ja laiitat omaan tarinaasi.
Tätä tarkoitin. Ihminen kirjoittaa toiselle ihmiselle mielestään ystävällisen kirjeen. Toinen lukee sen ja kokee että siinä mainitut asiat tulevat liikaa hänen yksityisyytensä puolelle, että toinen sotkee asioita liikaa. Kuka sanoo ettei kirjoittajan tarkoitus ollut hyvä ja kuka sanoo ettei vastaanottaja saanut tulkita lukemaansa toisin. Eli kummankin kokemus TÄSSÄ tapauksessa on yhtä arvokas tai oikeutettu. Vai eikö sinun mielestäsi?
Miten sinä koet äitisi ja sinun suhteesi, se onkin sitten aivan toinen tarina ja siitä minä en ole sanonut tai väittänyt mitään.
Oma äitini arvosteli aina koulutusvalintani, parisuhteeni sekä työni. Muut siskot ja veljet olivat aina jostain syystä aina minua edellä ja valinnat paremmin elämäntiensä. Ehkä olin nuoresta jo oman tieni kulkija ja enkä viettänyt kotona aikaani samanlailla kuin muut sisarukseni.
Nyt minulla menee paljon paremmin kuin muilla ja eipä ole hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. En osaa analysoida, koska en ole ottanut asioista selvää mistä tämä käytös johtuu. Voisiko omasta äidistä tulla lapselleen jotenkin kateelliseksi jos huomaa hänen pärjäävänsä elämässä? joku voisi vastata jos vähän samanlaisii tuntemuksia/kokemuksia
Oma äitini oli ilmiselvästi minulle kade, koska mieheni ei ole juoppo vaan meillä on asiat ihan normaalisti. Autokaan ei ole jokin epäluotettava romu vaan lähtee joka kerta käyntiin.
Äiti olisi hyvin voinut erota deekiksellä olevasta miehestään ja etsiä jo nuorempana paremman aviopuolison. Äiti kävi koko ajan töissä joten ei ollut siitäkään kiinni. Hän siis ihan itse valitsi pysyä huonossa avioliitossa. Sitten kun hän vihdoin viimein otti eron (kun nuorin aloitti lukiossa) niin oikeastaan se oli ihan turhaa, koska seuraavatkin miesseuralaiset olivat samanlaisia perässävedettäviä juoppolalleja. Ihan sama vaikka olisi pysynyt siinä ekassa avioliitossaan.
Mutta hän ei siis ole kestänyt sitä että tyttärillä on normaalit aviomiehet, jotka huolehtivat perheestään.
Nyt en ole moneen vuoteen jaksanut olla hänen kanssaan tekemisissä, kävi liian rankaksi.
En tiedä miksi äitisi tekee näin sinulle mutta epäilen että se on opittua käyttäytymistä ja vähän mielisairauden puolta kanssa. Omaa pahaa oloaan joskus äidit tyttärilleen kaataa. Sinuna tietäisin kyllä sen että hän on sinut tehnyt ja jos olet ollut lihava vauva niin kenes syy se oli? Äitis! Jos olet tyhmä niin se on hänen geeneistä! Hän sinut teki! Enpä usko että sinussa on mitään vikaa mutta äidit kun ovat pettyneitä omaan elämäänsä niin se inho pitää johonkin pistää niin valitettavasti sinä olet helppo saalis. Hän näkee sinussa semmoisia piirteitä mitä inhoo itsessään tai omassa luonteessaan. Minulla on iso sisko joka aika pian kun tavataan alkaa arvostella miten pukeudun ja miten mun tukka on jne.
Olen paljon nuorempi kuin hän ja kun kasvoin tarpeeksi vanhaksi aloin vastata takaisin ja nyt asiat on jo paremmin kun se ei enää uskalla hyppiä mun silmille niin kun ennen. Sinuna vaan alkaisin puolustamaan itseäsi ja ainakin tee selväksi että hän ei sinun lastasi ikinä morkkaa tai ei enää nää teitä ketään. Älä anna hänen tehdä sun lapselle mitä tekee sulle äläkä anna sen tehä sitä sullekkaan vaikka on oma äiti. Vanhat koirat osaa kyllä oppia uusille tavoille!! Opeta sille rakille uudet tavat sun seurassa!
http://narskulandia.blogspot.fi/