Hei! Olen 29v. mies ja 7.5 vuotta kestänyt suhteemme kolme vuotta nuoremman avovaimoni kanssa loppui hänen yllättävään eropäätökseensä viime kesänä. Suhteemme oli monella tapaa jotakin todella hienoa, esim. suhteen aikana kehittyneet erikoiset tulevaisuudensuunnitelmat jotka jotenkin kuitenkin olivat olleet meissä molemmissa aina, mutta realisoituivat sen oikean kanssa mieliimme, yhteiset harrastukset ja uskomattoman hienot matkat, arvomaailmojen täydellinen yhteensopiminen mutta kuitenkin persoonatason sopiva erilaisuus niin, että kun katsoimme maailmaa yhdessä näimme parhaimmillaan niin paljon enemmän kuin yksin. Perfect match!
Valitettavasti (tai ehkä kuitenkin onneksi) elämä ei ole prinsessasatu, niin kuin me kaikki joudumme joskus oppimaan. Minä sen tiesin jo ennestään, suhteemme alkuaikoina minussa asui jonkinlainen kyynisyys parisuhteeseen yleensä, joka toki väistyi alkuhuuman ajaksi, mutta palasi myöhemmin kurkkimaan nurkan takaa silloin tällöin. Suhteemme syventyessä en myöskään jotenkin osannut käsitellä sitä syvää läheisyyttä ja rakkautta mitä en ollut ennen kokenut, sulkeuduin ajoittain omiin maailmoihini, hän joutui tavallaan vaatimaan rakkautta, mikä tietenkin johti ikäviin kierteisiin. Toki myös oman (aikuis)identiteetin rakentuminen oli meillä molemmilla vielä kesken, ja tämä koko soppa kasaantui jonkinlaiseksi mustaksi möykyksi välillemme, siihen oli vaikea päästä käsiksi. Elimme kuitenkin hyvää elämää yhdessä, välillä ongelmat unohtuivat kokonaan kuitenkin seuraten aina perässä, ryöpyten toisinaan niskaan jääkylmänä hengityksen salpaavana suihkuna, ajoittain lymyten mielen perukoilla vain kangastuksenomaisena aavistuksena. Luottamus ja turvallisuus välillämme oli kaikesta huolimatta hienoa. Vuosi sitten aloimme olla lähellä joitakin elämämme päämääriä, ehkä sen takia kumpainenkin tahoillamme päädyimme pohtimaan parisuhdettamme. Minut valtasi lopullinen sitoutuminen ja vastuunotto suhteesta, aeimmin olin halunnut saada levitettyä koko mustan möykyn kerralla pöytään, mutta silloin tajusin sen olevan mahdotonta ja parempaan suuntaan menemisen vaativan pitkäjänteistä pienen pienistä asioista lähtevää työtä, jonka pyrin heti aloittamaankin. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, exäni oli tavallaan tehnyt samaa matkaa eri suuntaan, ja yhteisen ajan silloin puuttuessa tilanne pääsi kärjistymään eroksi. Eroon liittyi, ei missään nimessä syynä, vaan jonkinlaisena katalyyttinä, hänen ihastuksensa toiseen mieheen. Ihastus ei kuitenkaan johtanut mihinkään sen kummempaan, vaikka ilmeisesti raju olikin. Romahdin täysin hänen ilmoittaessaan erosta, mutta vähitellen olen saanut itseni kasaan. Saimme todella hyvin käsiteltyä suhteemme ongelmia eron jälkeen, ja suhteemme syveni monilla tavoin aivan uusille tasoille. Se ei kuitenkaan saanut häntä muuttamaan mieltään. Melkein alusta lähtien yhteenpalaamisen mahdollisuus on kuitenkin ollut ilmeistä. Olemme pitäneet muutaman kuukauden sopivasti etäisyyttä, ja hänkin on välillä kaivannut minua todella paljon, mutta mielialat ovat olleet vaihtelevat. Minulle oma aika on tehnyt hyvää, olen vahvistunut ja tutustunut itseeni uudestaan, olen enemmän se mies joka oikeasti olen kuin pitkiin aikoihin. Lähiaikoina minun muuttuvien työ- ja asumiskuvioideni takia joudumme/pääsemme tapaamaan toisiamme erilaisissa yhteyksissä usein. Se tuntuu sekä hyvältä että pelottavalta. Voi olla, että pidempi täydellinen oman ajan jakso olisi hyväksi mahdollista uutta alkua ajatellen, mutta en voi enää lykätä pidempään (olen ollut jonkin aikaa tavallaan syrjässä omasta elämän suunnastani, nyt olen palaamassa sinne, minne koen kuuluvani). Hän vaikuttaa vaihteeksi melko varautuneelta, mutta toivon, että varovasti edeten näemme suuntaa, johon välimme ovat menossa. Epävarmuus on pahinta. Missään tapauksessa en pysty elämään Omaa Elämääni täysillä ja riippumattomana, ennen kuin asiaan on saatu jonkinlainen selvyys. Pelkään, että jäämme roikkumaan välitilaan vuosiksi, mieluummin lopullinen piste kuin se, vaikka rakastankin häntä edelleen mittaamattoman paljon. Nyt näen eromme kuitenkin jo positiivisenä asiana: millään muulla keinolla emme olisi saaneet ongelmia pöydälle kerralla, ja tulevaisuuden suhteen emme ole menettäneet mitään!
Kirjoitin tämän lähinnä päiväkirjamaiseksi oman pään selvennykseksi, mutta kommentit ja vinkit vastaavissa tilanteissa olleilta ja kaikilta muiltakin ovat tervetulleita!
Valitettavasti (tai ehkä kuitenkin onneksi) elämä ei ole prinsessasatu, niin kuin me kaikki joudumme joskus oppimaan. Minä sen tiesin jo ennestään, suhteemme alkuaikoina minussa asui jonkinlainen kyynisyys parisuhteeseen yleensä, joka toki väistyi alkuhuuman ajaksi, mutta palasi myöhemmin kurkkimaan nurkan takaa silloin tällöin. Suhteemme syventyessä en myöskään jotenkin osannut käsitellä sitä syvää läheisyyttä ja rakkautta mitä en ollut ennen kokenut, sulkeuduin ajoittain omiin maailmoihini, hän joutui tavallaan vaatimaan rakkautta, mikä tietenkin johti ikäviin kierteisiin. Toki myös oman (aikuis)identiteetin rakentuminen oli meillä molemmilla vielä kesken, ja tämä koko soppa kasaantui jonkinlaiseksi mustaksi möykyksi välillemme, siihen oli vaikea päästä käsiksi. Elimme kuitenkin hyvää elämää yhdessä, välillä ongelmat unohtuivat kokonaan kuitenkin seuraten aina perässä, ryöpyten toisinaan niskaan jääkylmänä hengityksen salpaavana suihkuna, ajoittain lymyten mielen perukoilla vain kangastuksenomaisena aavistuksena. Luottamus ja turvallisuus välillämme oli kaikesta huolimatta hienoa. Vuosi sitten aloimme olla lähellä joitakin elämämme päämääriä, ehkä sen takia kumpainenkin tahoillamme päädyimme pohtimaan parisuhdettamme. Minut valtasi lopullinen sitoutuminen ja vastuunotto suhteesta, aeimmin olin halunnut saada levitettyä koko mustan möykyn kerralla pöytään, mutta silloin tajusin sen olevan mahdotonta ja parempaan suuntaan menemisen vaativan pitkäjänteistä pienen pienistä asioista lähtevää työtä, jonka pyrin heti aloittamaankin. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, exäni oli tavallaan tehnyt samaa matkaa eri suuntaan, ja yhteisen ajan silloin puuttuessa tilanne pääsi kärjistymään eroksi. Eroon liittyi, ei missään nimessä syynä, vaan jonkinlaisena katalyyttinä, hänen ihastuksensa toiseen mieheen. Ihastus ei kuitenkaan johtanut mihinkään sen kummempaan, vaikka ilmeisesti raju olikin. Romahdin täysin hänen ilmoittaessaan erosta, mutta vähitellen olen saanut itseni kasaan. Saimme todella hyvin käsiteltyä suhteemme ongelmia eron jälkeen, ja suhteemme syveni monilla tavoin aivan uusille tasoille. Se ei kuitenkaan saanut häntä muuttamaan mieltään. Melkein alusta lähtien yhteenpalaamisen mahdollisuus on kuitenkin ollut ilmeistä. Olemme pitäneet muutaman kuukauden sopivasti etäisyyttä, ja hänkin on välillä kaivannut minua todella paljon, mutta mielialat ovat olleet vaihtelevat. Minulle oma aika on tehnyt hyvää, olen vahvistunut ja tutustunut itseeni uudestaan, olen enemmän se mies joka oikeasti olen kuin pitkiin aikoihin. Lähiaikoina minun muuttuvien työ- ja asumiskuvioideni takia joudumme/pääsemme tapaamaan toisiamme erilaisissa yhteyksissä usein. Se tuntuu sekä hyvältä että pelottavalta. Voi olla, että pidempi täydellinen oman ajan jakso olisi hyväksi mahdollista uutta alkua ajatellen, mutta en voi enää lykätä pidempään (olen ollut jonkin aikaa tavallaan syrjässä omasta elämän suunnastani, nyt olen palaamassa sinne, minne koen kuuluvani). Hän vaikuttaa vaihteeksi melko varautuneelta, mutta toivon, että varovasti edeten näemme suuntaa, johon välimme ovat menossa. Epävarmuus on pahinta. Missään tapauksessa en pysty elämään Omaa Elämääni täysillä ja riippumattomana, ennen kuin asiaan on saatu jonkinlainen selvyys. Pelkään, että jäämme roikkumaan välitilaan vuosiksi, mieluummin lopullinen piste kuin se, vaikka rakastankin häntä edelleen mittaamattoman paljon. Nyt näen eromme kuitenkin jo positiivisenä asiana: millään muulla keinolla emme olisi saaneet ongelmia pöydälle kerralla, ja tulevaisuuden suhteen emme ole menettäneet mitään!
Kirjoitin tämän lähinnä päiväkirjamaiseksi oman pään selvennykseksi, mutta kommentit ja vinkit vastaavissa tilanteissa olleilta ja kaikilta muiltakin ovat tervetulleita!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.