Yritän saada jonkinlaista selkeyttä avioliittoomme tilanteeseen myös tältäkin keskusteluosiolta. Tilanteemme on vaikea: olemme olleet naimisissa 27 vuotta ja kuusi ihanaa lasta saaneet. Molemmilla omat ammatit; mies yrittäjä ja minä töissä hallintopuolella, kunnes jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle keväällä pitkäaikaisen sairauden vuoksi.
Avioliittomme on ollut vuoristorata; mies väliaikoina väkivaltainen, työhön uppoutuva kokonaan. Lomia meillä ei olla pidetty. Elämä on mennyt enemmälti miehen työn ja vapaa-aika myös hänen halujensa mukaan.
Olen koti-ihminen luonteeltani ja myös aikoinaan työstäni tykkäsin. Ystäviä minulla on ja sukulaisia lähellä tukena.
Viime kesänä mies teki 14 tunnin työ/harrastepäiviä. Harrastuksena kotipiirissä rakentelu. Syksyllä myöhään selvisi, että hänellä oli ollut työpäivien lomassa suhde toiseen, häntä vanhempaan naiseen. Nainen on meidän molempien tuttu. Suhde oli alkanut naisen antamasta empatiasta "vaikealle" perhetilanteellemme; hän tietää sairastumiseni.
Suhteesta mies ei juurikaan muista mitään; sen, että seksiä oli yritetty hän muistaa. Tämä ei kuitenkaan molempien osapuolien kertoman mukaan ollut onnistunut. Senverran kuitenkin oli kosketusta ollut, että sain sitkeän infektion (sairauteni vuoksi olen infektioherkkä) ja en ole parantunut vieläkään lääkityksistä huolimatta. Mies vaipui tuon vauhtikauden jälkeen masennukseen ja oli sairaslomalla pari kuukautta. Hän itkeskeli ja katui tekoaan. Itseinho oli hänellä valtava.
Nyt hän on palannut töihin mutta minä...Kärsin unettomuudesta, olen itkuinen ja muutenkin herkkä kaikelle. Oma gynekologini suositteli käymistä psykiatrilla, yhdessä miehen kanssa. Mies on kuitenkin alusta lähtien ollut kielteinen psykiatriseen hoitosuhteeseen: hän ei halua leimautua ns. hulluksi. Hän uskoo tilanteensa pysyvän ns. aisoissa nyt, kun hän tiedostaa riskin mitä burn out tuo tullessaan hänelle.
Nyt pelkään tulevaisuutta: mitä jos tuo toistuu...jos hän ei hallitse itseään ja tekee tuon saman vielä uudelleen?? Miten voin enää luottaa häneen tapahtuneen jälkeen. Sairasloman hän tapahtumiin liittyen sai yleislääkäriltä, joka ei ollut ohjannut psykiatriseen hoitosuhteeseen, vaikkakin oli sanonut, ettei tapahtumat ole hänen mielestään miehen luonteelle tyypillistä käytöstä.
Olen kirjoittanut tästä uskottomuuspalstalle, jossa kehoitetaan heittämään mies pihalle. Edellämainittu on mielestäni raaka teko, sillä käsittääkseni tässä oli taustalla burn out ja sen myötä maaninen jakso. Siinähän ihminen ei todella hallitse tekojaan, vaan usein sotkee ihmissuhteensa.
Tapahtuma on vaikuttanut meillä rankasti koko perheeseen. Asumme pienellä paikkakunnalla, jossa asiat tahtovat olla kaikkien tiedossa...
Onko teillä kokemuksia vastaavista tilanteista ja mikä on auttanut niissä. Itse ajattelin käydä psykiatrin juttusilla vaikka yksin, jotta saisin selkeyden edes omaan tilanteeseeni. Miestähän en voi sinne pakottaa.
Toivoisin, että vain asiallisia vastauksia annettaisiin...En jaksaisi syyttelyä/syyllistämistä, sillä tiedän, ettei sellainen tässä tilanteessa auta. Mies on muuttunut jonkin verran: hän osallistuu perheemme arkeen enemmän ja tekee lyhyempiä työpäiviä. Suhde toiseen naiseen oli jo käytännössä katkennut sen tultua julki. Myös toisen naisen aviomies/perhe tietää tapahtuneesta.
Avioliittomme on ollut vuoristorata; mies väliaikoina väkivaltainen, työhön uppoutuva kokonaan. Lomia meillä ei olla pidetty. Elämä on mennyt enemmälti miehen työn ja vapaa-aika myös hänen halujensa mukaan.
Olen koti-ihminen luonteeltani ja myös aikoinaan työstäni tykkäsin. Ystäviä minulla on ja sukulaisia lähellä tukena.
Viime kesänä mies teki 14 tunnin työ/harrastepäiviä. Harrastuksena kotipiirissä rakentelu. Syksyllä myöhään selvisi, että hänellä oli ollut työpäivien lomassa suhde toiseen, häntä vanhempaan naiseen. Nainen on meidän molempien tuttu. Suhde oli alkanut naisen antamasta empatiasta "vaikealle" perhetilanteellemme; hän tietää sairastumiseni.
Suhteesta mies ei juurikaan muista mitään; sen, että seksiä oli yritetty hän muistaa. Tämä ei kuitenkaan molempien osapuolien kertoman mukaan ollut onnistunut. Senverran kuitenkin oli kosketusta ollut, että sain sitkeän infektion (sairauteni vuoksi olen infektioherkkä) ja en ole parantunut vieläkään lääkityksistä huolimatta. Mies vaipui tuon vauhtikauden jälkeen masennukseen ja oli sairaslomalla pari kuukautta. Hän itkeskeli ja katui tekoaan. Itseinho oli hänellä valtava.
Nyt hän on palannut töihin mutta minä...Kärsin unettomuudesta, olen itkuinen ja muutenkin herkkä kaikelle. Oma gynekologini suositteli käymistä psykiatrilla, yhdessä miehen kanssa. Mies on kuitenkin alusta lähtien ollut kielteinen psykiatriseen hoitosuhteeseen: hän ei halua leimautua ns. hulluksi. Hän uskoo tilanteensa pysyvän ns. aisoissa nyt, kun hän tiedostaa riskin mitä burn out tuo tullessaan hänelle.
Nyt pelkään tulevaisuutta: mitä jos tuo toistuu...jos hän ei hallitse itseään ja tekee tuon saman vielä uudelleen?? Miten voin enää luottaa häneen tapahtuneen jälkeen. Sairasloman hän tapahtumiin liittyen sai yleislääkäriltä, joka ei ollut ohjannut psykiatriseen hoitosuhteeseen, vaikkakin oli sanonut, ettei tapahtumat ole hänen mielestään miehen luonteelle tyypillistä käytöstä.
Olen kirjoittanut tästä uskottomuuspalstalle, jossa kehoitetaan heittämään mies pihalle. Edellämainittu on mielestäni raaka teko, sillä käsittääkseni tässä oli taustalla burn out ja sen myötä maaninen jakso. Siinähän ihminen ei todella hallitse tekojaan, vaan usein sotkee ihmissuhteensa.
Tapahtuma on vaikuttanut meillä rankasti koko perheeseen. Asumme pienellä paikkakunnalla, jossa asiat tahtovat olla kaikkien tiedossa...
Onko teillä kokemuksia vastaavista tilanteista ja mikä on auttanut niissä. Itse ajattelin käydä psykiatrin juttusilla vaikka yksin, jotta saisin selkeyden edes omaan tilanteeseeni. Miestähän en voi sinne pakottaa.
Toivoisin, että vain asiallisia vastauksia annettaisiin...En jaksaisi syyttelyä/syyllistämistä, sillä tiedän, ettei sellainen tässä tilanteessa auta. Mies on muuttunut jonkin verran: hän osallistuu perheemme arkeen enemmän ja tekee lyhyempiä työpäiviä. Suhde toiseen naiseen oli jo käytännössä katkennut sen tultua julki. Myös toisen naisen aviomies/perhe tietää tapahtuneesta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voi sinua hyväntahtoinen introvertti. Olet antanut kaikkesi miehellesi ja sitten kun tarvitsisit tukea mieheltäsi niin hän palkitsee sen menemällä toisien kelkkaan omia narsistisia mietteitä silittyttämään ja kehtaa sitten paljastuttua ruveta marttyyriksi. Mene ihmeessä juttelemaan mielenterveystoimistoon yksin, sillä miehesi ei sinne tule koska ehkä häpeää tai sitten ei myönnä omia virheitään. Tuskin olet itsekään virheetön, mutta kannattaisi jutella ja saada perspektiiviä tapahtuneeseen. Jos miehesi tahtoo sitoutua perheeseen ja sinuun, niin eihän sitä avioliittoa kannate tuhota, mutta luottamusta ei niin vain korjata.
Uskottomuuspalsta ei ole järkevien ihmisten palsta; kommentit ovat aina kirjoittajakohtaiset, kuten saamastasi neuvosta ymmärsitkin.
Teillä on pitkä parisuhde, jossa olette saaneet paljon hyvää aikaiseksi. Miehen syrjähyppy on inhottava mutta sitä ei saa tekemättömäksi. Minä tilanteessasi kääntyisin ammattiauttajan puoleen ja selvittelisin hänen kanssaan omat ajatukseni. En suostuisi kantamaan vastuuta parisuhteestani yksin vaan jos parisuhdeneuvontaa tarvitsette, menette tietenkin molemmat, jos mies ei suostu, ei sitten. Hoida itsesi älä miestäsi.
Minullakin on takanani vuosikymmenien avioliitto, jossa on paljon hyvää ja paljon tunteita. Myös niitä negatiivisia. Mies on myös aika ajoin väkivaltainen ja jos sen kertoisin jollekin, saisin saman kommentin kuin sinäkin "heitä ukko pihalle" mutta kun en heitä koska avioliitossamme on niin paljon kaikkea hyvää ja myös rakkautta. Me ihmiset emme ole kukaan täydellisiä ja on helppoa ja jollekin jopa helpottavaa huomata toisten puutteet ja ne tuomittavat ominaisuudet eli tässä tapauksessa väkivalta ja sivusuhde. Ne eivät välttämättä kerro teidan suhteestanne mitään vaan miehen ongelmista ja rikkinäisyydesta. Sinun ei tarvitse miestäsi parantaa mutta tukena voit olla.
Rakastaminen on vaikeaa joskus...
Taitaa olla sen verran ihana hakkaajamies, kun et oo tajunnut lähteä kävelemään.
Mikä vit-tu siinä on, kun pitää pilata elämä tuollaisten dorkien kanssa?
Onpa hullu ja virkistävä tarina! Kiitos siitä!
Tarinaani ei ole tarkoitettu hulluksi tai virkistäväksi, vaan se on todellinen kertomus elämästämme. Ensimmäiset pari vuotta avioliittoamme sujui todella hyvin. Asuimme tuolloin kaukana mieheni lapsuuden kodista. Kun muutimme takaisin tänne, alkoi alamäki. Perheemme asioihin puututtiin jatkuvasti, tuli enenevästi riitoja ja erimielisyyksiä. Mieheni ei ole koskaan oppinut käsittelemään suuttumustaan: hänen lapsuudenkodissaan ei tunteita ole näytetty. Tavallaan ymmärrän häntä. On hänessä hyvät puolensakkin. En minä muuten olisi jaksanut tätä elämää. Hän on aina ahkera, tunnollinen ja myös rakastavakin, niin halutessaan. Stressi on vienyt vaan häneltä kiinnostuksen perheeseen täysin. Olen kantanut huolen lapsistamme aina. Miehelle työ on ollut aina numero yksi. Tämä myös kodin perintöä. Ihminen voi muuttua, mutta en tiedä, voiko hän enää..Ja omista tunteistani häntä kohtaan olen ihan pihalla. Uskottomuudesta on niin vähän aikaa vielä. On helppo syyllistää vaimon hakkaajaa: todennäköisesti hän on nähnyt väkivaltaa omassa lapsuuden perheessään ja myös kokenut sitä. Tuo malli on siirtynyt häneen. Anoppi on vihjannut apen tuliluontoisuudesta useamman kerran. Heidän suvussaan nainen alistuu ja jos ei, niin vaikeudet ovat sitten naisen vika.
Olisin toivonut enemmän asiallisia kommentteja. Niitäkin on tullut ja kiitos siitä. Epäasialliset kertovat jotain kirjoittajista itsestään...