Epätoivoa, vihaa ja surua.

ÄLÄ MATELE -Ei vanhuus itsekkään tunteettoman idiootin kanssa olisi kovin kummoinen kuitenkaan ollut.

Kerää itsesi ja ala elämään omaa elämääsi. Et tarvitse muita.

Sinä selviät! Vaikka siltä ei nyt tunnu. Voit tuntea vihaa ja katkeruutta, mutta älä jää niihin kiinni, ne syövät vain itseäsi. Lakkaa kysymästä MIKSI -koska et kumminkaan saa vastausta kaikkiin kysymyksiin. Huuda ja raivoa jos on tarvis. Puhu ystäville tai ammattiauttajille, soita kriisipuhelimeen, käy asiaa läpi niin pitkään kuin on tarvis. Kirjoita jäähyväiskirje asioille joista joudut luopumaan ja sure ne läpi mutta sitten päästä irti. Pystyt siihen kyllä ajan kanssa kunhan annat itsellesi siihen mahdollisuuden. Kirjoita joka päivä ylös asioita mistä voit olla kiitollinen, synkimpinäkin päivinä niitä asioita elämässäsi on.
Tulevaisuudella ja elämällä on sinulle varattuna vielä paljon ihania asioita.
Älä jää tuskasi kanssa yksin. Älä jää jossittelemaan kuvitellun tulevaisuuden visioita, vaan ala rakentaa omaa tulevaisuuttasi ja tee siitä paras mahdollinen.
Ja muista -sinä selviät!

Tuskin olisit sen onnellisempi, jos kumppani jäisi vierellesi sinun mieliksesi, kuitenkaan sinua enää rakastamatta...

Ihmisen mieli on omituinen aparaatti ; olet mielestäsi onnellinen ja ajattelet, että parisuhteessasi on kaikki hyvin - mutta samalla vierelläsi oleva ihminen voi kokea aivan vastakkaisia fiiliksiä. Tuudittaudut "happily ever after"-ajatuksiin niin, ettet huomaa toisen pikkuhiljaa siirtyvän kauemmas.
Mikä kirjoituksessasi pisti silmään oli kohta "tukeni ja turvani elämässä"... Toki kumppaniin pitää voida luottaa ja tukeutua hädän hetkellä, mutta kun kyseessä on kahden aikuisen ihmisen välinen liitto, ei se voi jatkuvasti pohjautua siihen, että toinen on tukena ja turvana ja toinen on se, joka tarvitsee tukea ja turvaa. Ajan myötä tuollainen asetelma tulee sille vahvemmalle osapuolelle raskaaksi, vaikkei tukea "ottava" sitä niin mielläkään, vaan pitää "roolitusta" itsestään selvänä. Entäs sitten, jos tukijaosapuolen henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu jokin paha nohtkahdus? Silloinkin hänen pitäisi unohtaa itsensä ja huolehtia toisen jaksamisesta oman kriisinsä kanssa.

Itse olen mieltänyt asian niin, että "tie puoliksi". Elin ensimmäisen pitkän parisuhteeni empatiakyvöttömän ja "avuttoman" miehen kanssa, osan aikaa mietin, olinko hänelle äidinkorvike vai mikä... Minun murheeni, kuten oman äidin kuolema olivat pikkujuttuja siihen verrattuna, että lääkäri suositteli poistamaan luomen hankalasta paikasta... Nyt toisessa liitossani on hieno asia tietää, että kun elämä näyttää nurjinpia puolia, voin painaa pääni mieheni olkapäätä vasten ja antaa itkun tulla. Mutta en tee sitä kuin ääritilanteissa, koska aikuisen ihmisen on ensisijaisesti itse pystyttävä pitämään itsensä "kasassa". Vastuuta omasta onnellisuudestaan tai onnettomuudestaan ei saa kaataa kumppanin niskaan, vaan on pystyttävä seisomaan omilla jaloillaan. Rinnakkain, ei jatkuvasti nojaten.

Itse olen samassa tilanteessa kuin sinä.Meillä yhteisiä vuosia vain vähemmän,5v.Ja tunneryöppy on myös samanlainen kuin sinulla. Metän myös parhaan ystäväni samalla kuin aviomieheni.Mieheni otti ja lähti yllättäen työkaverin matkaan eikä siitä sen kummemmin käyty keskustelua(mies ei halunnut keskustella.Joka päivä joudun kysymään itseltäni että selviänkö tästä koskaan?Minulle annettiin ymmärtää koko yhdessäolon ajan että meillä on kaikki asiat hyvin ja nyt hän vain syyttää minua kaikesta.Onko tuo sitten hänen tapansa purkaa sitä omaa pahaa oloaan?En tiedä,koska hän ei ole tällä hetkellä edes sama ihminen kenen kanssa elin.Olen joutunut painimaan tämän asian kanssa lähes yksin 2.5kk ja edelleenkin olen samassa pisteessä mitä alussa olin.Minulle on kerran jo tullut se viha rakkauden sijaan mutta se olikin vain väliaikaisnen ilmiö.Itse käyn joka viikko perheneuvolassa keskustelemaas mikä on minulle tällä hetkellä ainoa paikka jossa edes tapaan ketään,täältä en tunne ketään joten vaikeeta senkin suhteen kun ei ole kenelle puhua.Usein mietin vain että miksi minulle?Ja tuohon en saa koskaan vastausta,sen tiedän.Voimahaleja sinulle.

Kiitos Teille lohduttavista ja rohkaisevistakin palautteista! Pitkä parisuhteemme on käynyt läpi monenlaisia kriisejä aina lapsemme kuolemasta lähtien, toisiamme olemme näissä tukeneet. Luonteeltamme olemme kuitenkin niin kovin erilaisia, minä puhun ja annan kaiken tulla ulos, mieheni pitää kaiken sisällään.Tukenut olen häntä olemalla läsnä, lähellä.

Epätoivo alkaa pikkuhiljaa haihtumaan, viha lientyy kyllästymiseen koska valheet vain jatkuvat...kyllä tuo surukin kesää kohden antaa myöden!