Olen 21 vuotias nuori nainen..
Kaikki alkoi kun isäni kuoli. Siitä on jo vuosia, mutta alamäki todella alkoi siitä.
Ensin ala-aste meni aivan toisin kuin olisi pitänyt. Olin normaali lapsi, siihen asti kun olin "orpo". Lapset ovat kamalia eivätkä ajattele mitä sanovat. Aloin lintsaamaan ja oksentelin, sitten tuli ylä-aste, jolloin olin jo erilainen kuin muut, vanhemman oloinen ja muutenkin kypsempi, ymmärsin asioita mitä ikäiseni ei olisi tarvinnut ja voin todella pahoin, jonka vuoksi ilmeisesti kiusaaminen jatkui, aloin taas lintsata, kunnes MINUT siirrettiin erityisluokalle. Siellä sain olla rauhassa.. Eikä ne muutkaan luokkatoverit "erityisiä" olleet, eivät vain viihtyneet koulussa.
Vihdoin aloin tykätä koulusta! Lempiaineet olivat yhteiskuntaoppi, kuvaamataito ja historia. Ja tietenkin se kioskilla kahvittelu!
Sitten tuli taas uusia vastoinkäymisiä ja kävinkin 8 ja 9 luokkaa päällekkäin, jouduin lopulta vuoden ylimääräisesti opiskelemaan kotona. Olin tuohon aikaan erittäin masentunut ja itsetuhoinen. Ja todella surullinen yksityiselämäni tapahtumista. Muut toverit olivat jo vuoden opiskelleet amiksessa/lukiossa ja ne viisaat menneet töihin.. Minä se olin tietämättäni matkalla psykiatriseen sairaalaan, itsetuhoisuuteni vuoksi. Pois päästyäni olin maksimiajan sairaslomalla...Kuntoutustuella.. ja ties millä.
Minulla todettiin Vaikea/Keskivaikea/Toistuva masennukset ja vaikein asia itselleni, sosiaalistentilanteiden pelko, joka ilmenee päivittäisessä elämässi niin, etten voi mennä esim, kauppaan aina yksin, viedä roskia jos pihalla parveilee ihmisiä tai muuta ihan naurettavaa.
Nykypäivänä olo on helpottunut huomattavasti. Asun siistissä kaksioissa koirani kanssa, olen aina hoitanut talouteni itse hyvin, niinkuin normaalit ihmiset. Edelleen käyn kerran viikossa terapiassa keksimässä terveellisiä keinoja purkaa mieltään. Olin jo työkkärin avustuksella töissä, kunnes työsuhde kaatui siihen että painoin (mielelläni) yksin kaikki työt ja ylimääräisetkin, ja aina ne isokenkäisemmät tulivat sortamaan työpaikalleni minua.. Tietenkin koska olin "nuori ja osaamaton". Lopetin koska loppupeleissä tuntui pahalta olla se ainoa joka työt hoitaa ja saada p*skaa niskaan kokoajan.
Sen jälkeen hain muita tavallisia töitä mutta olen niin pelokas ettei mikään tunnu sopivan. Tai sitten se pelottaa.
Olen siis elänyt jo vuoden "sossupummina" 460e/kk koska olen käyttänyt sairaslomani, enkä halua työkkäristä karensseja peräjälkeen. Ja ulosottoon on mennyt kaikki laskut mitä sossu ei maksa, maksoin niin kauan kun jaksoin yrittää. Mutta viikon syömättömyys ei nappaa enää.
Mietin että mitä ihmettä teen. Haluan elää normaalia elämää, käydä töissä, lyhentää ulosottovelkoja, korjauttaa romuautoni, ja ehkä joskus saada ne luottotiedot takaisin tai ostaa edes kerran kuukaudessa uudet sukat! Haluaisin vielä nousta tästä suosta ja yrittää!
Olen AHKERA, TUNNOLLINEN, ja LUOTETTAVA, ajokortillinen, todella empaattinen ja hyvä ihmisten kanssa. (outoa ehkä ton diagnoosin kanssa, mut asia on enimikseen välttelyä) Parhaiten työskentelen yksin, ilman muita tai maksimissaan parin ihmisen kanssa.
Melkein mitä vaan voisin tehdä kunhan saisin olla rauhassa, silloin olen tietenkin myös tehokkaimmillani kun en mieti toista ihmistä. Olen läheltä pääkaupunkiseutua, mutten ikinä uskaltaisi ajaa helsinkiin tai muuhun "isoon" kaupunkiin. Asiat mitkä mua kiinnostaa on autot, eläimet ja periaatteessa mikä tahansa jos ei oteta ryhmätyöskentelyä laskuihin..
Vinkkejä ja kokemuksia (ja sossupummitteluja jos on pakko) otetaan vastaan.
Kettu kuittaa. :)
Kaikki alkoi kun isäni kuoli. Siitä on jo vuosia, mutta alamäki todella alkoi siitä.
Ensin ala-aste meni aivan toisin kuin olisi pitänyt. Olin normaali lapsi, siihen asti kun olin "orpo". Lapset ovat kamalia eivätkä ajattele mitä sanovat. Aloin lintsaamaan ja oksentelin, sitten tuli ylä-aste, jolloin olin jo erilainen kuin muut, vanhemman oloinen ja muutenkin kypsempi, ymmärsin asioita mitä ikäiseni ei olisi tarvinnut ja voin todella pahoin, jonka vuoksi ilmeisesti kiusaaminen jatkui, aloin taas lintsata, kunnes MINUT siirrettiin erityisluokalle. Siellä sain olla rauhassa.. Eikä ne muutkaan luokkatoverit "erityisiä" olleet, eivät vain viihtyneet koulussa.
Vihdoin aloin tykätä koulusta! Lempiaineet olivat yhteiskuntaoppi, kuvaamataito ja historia. Ja tietenkin se kioskilla kahvittelu!
Sitten tuli taas uusia vastoinkäymisiä ja kävinkin 8 ja 9 luokkaa päällekkäin, jouduin lopulta vuoden ylimääräisesti opiskelemaan kotona. Olin tuohon aikaan erittäin masentunut ja itsetuhoinen. Ja todella surullinen yksityiselämäni tapahtumista. Muut toverit olivat jo vuoden opiskelleet amiksessa/lukiossa ja ne viisaat menneet töihin.. Minä se olin tietämättäni matkalla psykiatriseen sairaalaan, itsetuhoisuuteni vuoksi. Pois päästyäni olin maksimiajan sairaslomalla...Kuntoutustuella.. ja ties millä.
Minulla todettiin Vaikea/Keskivaikea/Toistuva masennukset ja vaikein asia itselleni, sosiaalistentilanteiden pelko, joka ilmenee päivittäisessä elämässi niin, etten voi mennä esim, kauppaan aina yksin, viedä roskia jos pihalla parveilee ihmisiä tai muuta ihan naurettavaa.
Nykypäivänä olo on helpottunut huomattavasti. Asun siistissä kaksioissa koirani kanssa, olen aina hoitanut talouteni itse hyvin, niinkuin normaalit ihmiset. Edelleen käyn kerran viikossa terapiassa keksimässä terveellisiä keinoja purkaa mieltään. Olin jo työkkärin avustuksella töissä, kunnes työsuhde kaatui siihen että painoin (mielelläni) yksin kaikki työt ja ylimääräisetkin, ja aina ne isokenkäisemmät tulivat sortamaan työpaikalleni minua.. Tietenkin koska olin "nuori ja osaamaton". Lopetin koska loppupeleissä tuntui pahalta olla se ainoa joka työt hoitaa ja saada p*skaa niskaan kokoajan.
Sen jälkeen hain muita tavallisia töitä mutta olen niin pelokas ettei mikään tunnu sopivan. Tai sitten se pelottaa.
Olen siis elänyt jo vuoden "sossupummina" 460e/kk koska olen käyttänyt sairaslomani, enkä halua työkkäristä karensseja peräjälkeen. Ja ulosottoon on mennyt kaikki laskut mitä sossu ei maksa, maksoin niin kauan kun jaksoin yrittää. Mutta viikon syömättömyys ei nappaa enää.
Mietin että mitä ihmettä teen. Haluan elää normaalia elämää, käydä töissä, lyhentää ulosottovelkoja, korjauttaa romuautoni, ja ehkä joskus saada ne luottotiedot takaisin tai ostaa edes kerran kuukaudessa uudet sukat! Haluaisin vielä nousta tästä suosta ja yrittää!
Olen AHKERA, TUNNOLLINEN, ja LUOTETTAVA, ajokortillinen, todella empaattinen ja hyvä ihmisten kanssa. (outoa ehkä ton diagnoosin kanssa, mut asia on enimikseen välttelyä) Parhaiten työskentelen yksin, ilman muita tai maksimissaan parin ihmisen kanssa.
Melkein mitä vaan voisin tehdä kunhan saisin olla rauhassa, silloin olen tietenkin myös tehokkaimmillani kun en mieti toista ihmistä. Olen läheltä pääkaupunkiseutua, mutten ikinä uskaltaisi ajaa helsinkiin tai muuhun "isoon" kaupunkiin. Asiat mitkä mua kiinnostaa on autot, eläimet ja periaatteessa mikä tahansa jos ei oteta ryhmätyöskentelyä laskuihin..
Vinkkejä ja kokemuksia (ja sossupummitteluja jos on pakko) otetaan vastaan.
Kettu kuittaa. :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla itselläni on myös koulukiusaamista taustalla ja siihen ei auta muu kuin yrittäminen, vaikka muiden ihmisten kustannuksella. Ei kannata välittää muista ihmisistä niin paljon, vaan keskittyä omaan tekemiseen.
Mene esimerkiksi asiakaspalvelutehtäviin, jossa saat kokemusta ihmisten kanssa olemisesta. Itse olen tehnyt noin kymmenen vuotta asiakaspalvelutöitä ihan vain sen takia, että saisin psyykkeeni kuntoon. Kun aloitin työt, olin todella tunneherkkä ja toisinaan podin kotona todella paljon pahaa oloani.
Voisin sanoa, että 25-vuotiaana olen todella sujut monien asioiden kanssa ja ajatus siitä tunneherkästä surkimuksesta on kaukana. Tunneherkkyys on ominaisuus, joka ainakin minulla katosi, kun aloin vain tehdä asioita. Keskustelin erilaisten ihmisten kanssa ja opin ihmisistä todella paljon.
Minusta luonteessasi on ongelmallista, että mietit toisis ihmisiä. Itse nimittäin podin aikoinaan todella paljon muita ihmisiä, kunnes pääsin siitäkin yli. Tajusin nimittäin oman hyvyyteni. Minä olen aina ollut se empaattinen ja tunnollinen ihminen, joka osaa nykyään kaikkea. Olen panostanut todella paljon omaan hyvinvointiini ja itseni kehittämiseen, minkä takia koen suurimman osan ihmisten seurasta nykyään tylsänä. Olen nykyään todella ylpeä itsestäni ja ei varmaan saisi ääneen sanoa, mutta pidän itseäni parempana ihmisenä kuin koulukiusaajat.
Älä siis missään nimessä jää tuleen makaamaan, vaan ponnista sieltä ylös. Yksi vinkki: Jos joku on joskus loukannut sinua, pura pahaolosi hänelle. Minä nimittäin itse aloin tehdä niin ja tajusin kuinka energiaa antava tunne se on.
Ajattele niinpäin, että ne sinun koulukiusaajat aistivat sinun olevan heitä jotenkin sinua parempi, minkä takia he yrittivät polkea sinut maanrakoon.
"Minusta luonteessasi on ongelmallista, että mietit toisis ihmisiä."
Kyllä. Minä purkasin vihaa itseeni vuosikausia, mutta toisaalta pidin sitä voimallisena siinä mielessä, että se piti minut koko ajan liikenteessä. Kaikkein ensimmäiseksi kannattaa miettiä omia hyviä puoliaan. Minä löysin itseni uudestaan miettimällä millainen olin lapsena.
On olemassa sellainen kuin SVOT-analyysi, jossa voi miettiä omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Lisäksi siinä käydään läpi mahdolliset uhat ja mahdollisuudet. Itse tein sen aikoinaan ja lopputuloksena oli se, että minulla on ollut ja on edelleen ongelmallinen isäsuhde. Oma isäni on narsisti, joka pitää naisia yleisesti ottaen tyhminä. Itse olen aina halunnut kehittää rationaalista puoltani tavalla tai toisella, minkä takia olen hakeutunut aina paikkoihin, jossa voin kehittää itseäni. Tämän takia minulla on takana yksi maisterin tutkinto ja lukuisia erilaisia työpaikkoja.
Oma vahvuuteni on varmaan se, että osaan kääntää kielteiset asiat positiivisiksi. Kun joku sanoo minulle, etten pysty, näytän hänelle kuinka hyvin pystyn.
Oikeasti minun neuvoni on sinulle, että hakeudu tilanteisiin, jossa joudut menemään oman mukavuusalueesi ulkopuolelle. Tällaisissa tilanteissa yleinsä ihminen kasvaa.
Kaiken kaikkiaan näen sinut vahvana ihmisenä, joka pystyy, jos vain haluaa. Hassua, että ajattelen tuosta kiusaamisesta samoin. Miksi en vain aikaisemmin saanut sanottua? Mutta hei, jos lohduttaa, haukuin erään miehen puhelimessa vuosien jälkeen. Hän oli tehnyt todella törkeitä temppuja. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Minä nimittäin uskon energian häviämättömyyteen. Jos joku tekee sinulle rumasti, anna hänelle samalla mitalla takaisin. Jos joku puolestaan tekee sinulle hyvää, muista häntä samalla mitalla.
Elämä on loppujen lopuksi taistelu, jossa vain vahvat selviävät. Minulle kuitenkin tärkeintä on säilyttää oma rehellisyys. Eteenpäin pyrkiminen on minusta edes turha mainita, koska minulta sellainen asia on tullut ja tulee luonnostaan.
Mun tekis nyt mieli kirjottaa tästä tän hetken tilanteesta, (ja oikeastaan parin vuoden takasistakin) aika traagisistakin tapahtumista. Mutta tarina on niin erikoinen että pelkään tuttujen tunnistavan.. :) Mutta tohon narsismi juttuun sanon vain että tuttu juttu!
Missähän ihmeessä ton analyysin voi tehdä?
Ja toi neuvokin on niin totta. Ja parhaani mukaan sitä nytkin toteutan.
Olen ehkä menettänyt niin paljon että olen tullut todella läheisriippuvaiseksi, ja todella miellyttämisen haluiseksi. Eikä se tule väkisin. (välttämättä ei hyvä juttu mutta koitan käyttää sen oikein) En tahtoisi riidellä läheisteni kanssa koska tiedän että jokainen päivä voi olla viimeinen ja et välttämättä kerkeä pyytämään anteeksi ja kertoa miten välität. Oon myös (vaikka itsesanonkin), niin aika hyvä ihmistuntija, ja niinkun tossa tekstissäkin lukee että empaattinen. Kun vaan uskaltais näitä mennä käyttämään ;)
Tänään tuli taas aika huonoja uutisia mutta ne kun ei enää tunnu miltään. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Mut tosiaan. Nyt on keksittävä et mitä lähtee edes yrittämään. Koska se että joudun keskeyttämään työt tekee lisää hallaa aika paljon tähän mun sekasotkuun.
Kiitos että kirjotit.. Paljon asiaa! :)