Pieniä, myönteisiä asioita.

Aivan ihanaa huomaavaisuutta! Juuri näin hoidetaan suhdetta, että se pysyy läheisenä ja inspiroivana vuosikymmeniä. Meillä suhdetta hoidetaan tekemällä toisillemme pieniä palveluksia pyytämättä ja vaivoja laskematta. Esimerkiksi, mies kyyditsee minua omiin menoihini nurisematta, minä huollan hänen vaatteitaan tai laitan ruokaa, kodin siivoustyöt ovat myös sellaista, millä ilahdutetaan molemminpuolin. Huippuhetkiä voi järjestää tavallisesta poikkeavalla illan vietolla kotona tai ulkona, pienillä yllätyksillä.

Meillä osoitetaan huolehtimista myös niin että ollaan suurpiirteisiä raha-asioissa, ei vertailla kuluja eikä kysellä toistemme rahankäyttöä. Käytännössä puntit menevät tasan, vaikka syntyykin tunne että kumpikin vuorollaan antaa pyytämättä jotain itsestään toisen hyväksi. Asian ydin on pyyteetön ja pyytämättä tapahtuva huomiointi, joka todella palkitsee molemmat osapuolet hyvällä mielellä.

Vaikka mieli tekisi niin en edes kuvittele pystyväni antamaan onnen avaimia palstalla kirjoitteleville heidän ongelmissaan.

Voin vain kertoa omasta elämästäni ja kokemuksistani.
Tuskin siinäkään on mitään apua kenellekään mutta optimistina kuvittelen, että joku saattaisi siltä pohjalta ajatella syitä, seurauksia ja vaihtoehtoista asennoitumista?

Hoidan tavallisesti keittiön kokonaisuudessaan, siivouksesta puolet, lattioiden, vessojen, ikkunoiden ja suihkutilojen pesut täysin. Omistamani kattohuoneisto jonka kaikki kulut maksan, kuten myös 90% ruokalaskusta ja vaimon autonkin bensalaskut. Silitän paitani ja ajoittain pesen "varmat pyykit" eli ne omat pyykit, joita ei voi pesussa pilata. Lasten kanssa olen läsnä aina kun on siihen tilaisuus, monesti lähdetään isi-tytöt retkelle puoleksi päiväksi pois "äitin silmistä ja jaloista".

Miksi?

Kun noi nyt menee "siinä ohessa". Siksi kun olen parempi ja etenkin nopeampi kuin vaimoni keittiössä tai joissain siivoushommissa. Siksi että haluan huomioida häntä. Siksi, että hänellekin jäisi omaa aikaa ja tilaa tehdä omia juttujaan, harrastaa. Siksi että hän voisi levätä rauhassa, jotta voin illalla vietellä hänet.

Silti ehdin itse harrastaa tasan mitä haluan, hissukseen paljastuva sixpäkki kertoo edistyksestä.

Kun on tarpeeksi energiaa, mikään tuosta ei tunnu erityisesti yrittämiseltä.Tuo nyt vain on ihan tavallista elämää eikä siinä mitään erityistä ole.

Aikuiset on kuin lapsia. On paljon tärkeämpää tehdä asioita heille ja heidän kanssaan kuin ostaa heille tavaroita. Toki kaikki työmatkani menee miinuksella, kun tuliaiset maksaa kolme kertaa enemmän kuin matkarahat.

Siivoan kodin, laitan hyvää ruokaa ja ulkoitulan lemmikin, kun puoliso on viikonloppuisin harrastamassa. Ostan pieni yllätyslahjoja silloin tällöin. Leivon tai kokkaan extempore hyvää ruokaa/herkkkuja ja yleensä vien vielä ne puolisolle lempi paikalleen.

Siian kodin ja kokkaan hyvää ruokaa odottamaan matkalta palaavaa.

Siinä ne yleisimmät.

Puolisoni ei ole hellittevää tyyppiä. Ei kuulemma osaa. Eli yksipuoleista meillä.

Mistä löytäisin tollasen miehen?Eks haluais erota ja tulla mulle:)

Itse asiassa, pienistä myönteisistä asioista tulee lopulta suuria myönteisiä tunteita. Kun tuon huomaavaisuuden unohtaa, niin aletaan parisuhteessa menemään alamäkeen. Toisen kunnioitus ja arvostus partnerina ilmenee niissä pikkujutuissa, jotka tulee kuin itsekseen. Pikkuhommat petaa arkeen mahdollisuuksia olla yhdessä ja nauttia toisesta.

Molempien pitäisi huomata, mitä saa toiselta ja millaista helvettiä elämä olisi ilman toista... ei vain tunnepuolella, mutta myös ihan arjen rutiinien suhteen,

Meillä tapahtui pieni ihme viime talvena. Oltiin keskusteltu kotitöiden jakamisesta, oltiin sovittu niistä. Ja silti tuntui, että suurin osa jäi mun tehtäväkseni, että kuljin kaiket päivät muiden jälkiä korjaamassa. Olin nalkuttanut, olin itkenyt, olin huutanut ja olin pyytänyt. Vaikutus oli parhaimmillaankin vain väliaikainen. Ei mies kokonaan toimeton ollut, mutta oli asioita, joita hän ei kerta kaikkiaan nähnyt. Ja jos jostain huomautin, olin kuulemma pikkumainen, kun jaksoin pikkujutuista rutista. Itse ihmettelin, että jos hommat kerran ovat niin pieniä, miksei mies voi tehdä niitä.

Käänsin kaiken mielessäni ympäri. Kuvittelin, mitä tekisin, jos jostain syystä jäisin yksinhuoltajaksi. Haluaisinko ja pystyisinkö vielä asumaan tässä talossa? Jaksaisinko tehdä ansiotöitä, hoitaa lapset ja pyörittää huushollia? Pystyisinkö ottamaan vastuun? Vastaus kaikkiin oli kyllä. Aloin priorisoida kotityöt, aloitin aina välttämättömimmästä. Oikeastaan en tehnyt juuri sen enempää kuin ennenkään, mutta säästin itseltäni energiaa ja vaivaa, kun lakkasin usuttamasta miestä töihin ja murehtimasta, kuinka ikinä ehdin saada kaiken valmiiksi tai kuinka epäreiluksi tilanteen koen. Aloin arvostaa itse sitä työtä, minkä tein: saan tarjota lapsille hyvää ruokaa, saan nukkua puhtaissa lakanoissa, saan löhöillä sohvalla kauniissa kodissa.

Ruokailun jälkeen en esim. jäänyt odottamaan, josko joku muukin osallistuisi pöydän siistimiseen ja tiskaamiseen vaan tein sen itse. Jos huomasin olohuoneen pöydälle unohtuneen (miehen) kahvikupin, nappasin sen mukaani tekemättä asiasta numeroa. Joskus päätin, että jos asia ei häiritse miestä, se ei häiritse muakaan -> annoin olla.

Mitä tapahtui? Mies alkoi ihmetellä, mikä keittiössä aina ruoan jälkeen kestää ja tuli hätiin. Tiskikone alkoi täyttyä "itsestään", likapyykki löysi tiensä pyykkikoriin jne. Kun mies on iltavuorossa, hän käy kaupassa ja saattaa laittaa tekstarin, että ruoka on valmiina mulle ja lapsille. Usein kotona on imuroitu tai vessa pesty, kun tulen kotiin. Keittiö on ainakin siisti. Mä taas mielelläni laitan ruokaa miehelle kymmeneltä illalla enkä enää ajattele, että olisi mies itsekin ehtinyt ja mulla on tässä pyykit ja lapset ja harrastuksiin kuskaukset jajajaja...

En vieläkään tunne selitystä tälle ilmiölle, mutta pääasia, että homma toimii!