Miksi avioidutte liian nopeasti

Satuhäät ohjelmas nuo kaks on tuntenut vuoden ja menevät nyt naimisiin. Aika nopeeta tosiaan.

Ja todella moni tekee lapsia puolen vuoden tuttavuuden jälkeen, sitten ihmetellään miksi parisuhde lopahti ja ollaankin yksinhuoltajia. Jokaisen vastaantulijan kanssa EI tarvitse lisääntyä.

Itse menin kihloihin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Noin 10 vuotta myöhemmin sitten naimisiin. Ajatus oli jo kihlautuessa olla yhdessä loppuelämä joten ei kai se papin aamenkaan olisi tilannetta muuttanut mihinkään suuntaan vaikka kihlaus olisi ollutkin lyhyempi. Se oma suhtautuminenhan siinä ratkaisee eikä paperinpala? Eroon pääsee kyllä toisesta seurustelusuhteessa, kihlauksessa, avoliitossa, avioliitossa, etäsuhteessa ja ihan missä vaan järjestelyssä ihan yhtä helposti jos aikoo lyödä hanskat tiskiin vaikeuksien koittaessa. Jos tilastoista aletaan puhua niin veikkaan kyllä että vähemmistönä nuo sinun kuvailemasi erot ovat. Ennen mentiin naimisiin kun menkat oli myöhässä vaikka olisi ollut se ensimmäinen hengailusuhde joka vaan eteen sattui eikä muuten sitten myöskän erottu ihan vähällä vaikka kuinka olisi potuttanut. Nyttemmin monet heistä tunnetaan jonkinsortin jalometallihääpareina.

Toki en kehota naikkariin jos ei siltä tunnu. Kunhan nyt sanon että ei se mikään automaatio ole sen paremmin onnistumiselle tai epäonnistumisellekaan. Itse se pari haluaa jatkaa tai erota ja luo edellytykset jatkamiselle tai eroamiselle suhteen virallisuusasteesta riippumatta.

Yksinhuoltajia on aikas paljon. Niitä näkee aamuisin lapsensa kanssa prismassa ostamassa safkaa

Jos vielä viisaampi olet, niin et edes mieti naimisiinmenemistä. Miehelle ei ole mitään etua naimisiinmenosta. Naisille kylläkin on.

Menin naimisiin ja kun tuli ero niin sain exäni omaisuudesta puolet. En edes tiennyt että sillä on sellanen omaisuus. Sain sievoisen summan rahaa jolla elelee mukavasti.

Kääk. Minulle kävi juuri noin. Miksi ihmeessä avioiduin liian nopeasti? Rakkaudesta? Tunteesta? Kolahduksesta ja tiedosta, että tämä on "se"?

apasimme alkuvuodesta -90, kihlauduimme juhannuksena -90 ja avoiduimme heinäkuusssa -90. Eli kaikki meni siis liian nopeasti. Esikoinen syntyi syksyllä -91 ja kolme seuraavaa runsaan vuoden välein.

Siis olemme tehneet virheen. Kun mies tulee saunasta pitää sanoa sille, että nyt on tehty virhe ja viimeiste 23 vuotta on menneet huomaamattamme virheellisessä järjestyksessä.

4-5 vuoden odottaminen on pelkkää ajan hukkaa, varsinkin jos ei tutustu muihin ihmisiin ilman seksiä. Parhaiten ihmisen oppii tuntemaan ennen seurustelua, jos ei n.6kk pysty kavereina olemaan niin silloin on liian nopeaa toimintaa.

Ongelma mielestäni on se että ihmiset aloittavat seurustelun liian nopeasti, koska silloin ei huomaa miten toinen käyttäytyy muiden vastakkaista sukupuolta olevien kanssa. Esim. aloittaako suhteen nopeasti jonkun toisen kanssa,

Toinen juttu on, jos aloittaa seurustelun liian nuorena jolloin ei pääse kokeilemaan sinkkuna olemista tai ihastuu toiseen mutta ei voi olla hänen kanssaan kun ei voi jättää ensimmäistä suhdetta.

Mitä järkeä nuoresta alkaen ensin seurustella 1 kanssa 2vuotta sitten 2 ja vielä 3 kanssa, kun parasta olisi jos odottaisi sinne n.24 vuoden ikään asti, kun on kuitenkin koko loppu elämä aikaa olla yhdessä.

Miksi avioliitosta erotessa on 6kk-1vuoden aika päättää palaako yhteen? Tämä pitäisi myös seurustelussa muistaa.

Jotkut eivät osaa olla yksin. Koska kaikki muutkin. Kulttuuri pakottaa (uskonto ei pakota). Seksuaallisuus on voimakasta. Pelko yksin jäämisestä. Pelko menettää heti uusi ihastus.

Niin, se on helppo tehdä harkitsettomia valintoja elämässään jos ei niitä ole jo ehtinyt tehdä aikaisemmin ja oppia virheistään. Kyllä mäkin jo melkein armeija aikana menin naimisiin saman tien harkitsematta erään upean silikonirintaisen Thaimaalaisen stripparin kanssa vaikka hän paremminkin oli vain ystävä ja selvästi selitti alusta lähtien että haluaa sitä vain viisumis vuoksi. No sen jälkeen on takana 3 avoliittoa ja kahdesti oon ollut peräti kihloissa. Onneksi sen verran varovainen oon älynnyt olla etten naimisiin ole mennyt. En tajua miksi olin kihloissa ekan sairaalloisen mustasukkaisen ja väkivaltaisen avovaimoni kanssa. Onneksi se otti sentään tosissaan ja uskoi kun sanoin että jos se raivonpuuskissaan tahalleen menee rikkomaan mun tietokoneeni tai repimään mun muistorikkaat valokuvani esim. joistain eroottisissa ravintoloissa otetuista kuvista stripparien kanssa niin sitä se ei anteeksi tule saamaan ikinä ja saa kadota saman tien. Itse se sitä kihlasormusjuttuakin ehdotti ja jostain syystä menin suostumaan.
Toinen avovaimo oli minulle kuin unelmieni enkeli ja taisi olla vielä joulupäivä kun hänet näin ja oikeastaan ensi kertaa elämässäni uskaltauduin tekemään itse aloitteen naista kohtaan. En halunnut että jälkeenpäin loppuelämäni katuisin etten edes yrittänyt. Se oli hienoa aikaa ja ihan itse vein hänet jossain vaiheessa kihlasormustakin valitsemaan. No nainen oli hyvin suosittu ja pian tuli ero, tosin hyvinä ystävinä pysyttiin. Sit muutin kaupunkia ja 2 viikon sokkotreffeillä tässä uudessa Kuopion kaupungissa käydessäni tuli erään naisen kanssa sovittua muuttamisesta yhteen. Seksiin ei tällä kertaa ihastumiseni liittynyt juuri lainkaan, oli vaan toisissa asioissa niin samanlainen luonne. Hän tykkäsi konsolipeleistä niinkuin minäkin, alkoholi maistui niinkuin maistui minullekin, oli tarkkana kaupassa käydessä ruokien hintojen kanssa ja rehellinen seksiasioissa eikä muutenkaan vaikuttanut ihmiseltä jonka kanssa tarvitsisi taistella mustasukkaisuuden kirouksen takia. Sit hän vielä yhdessä vaiheessa hämmästytti kun tein tieteen kuvalehden älykkyysosamäärätestin saaden 142 pistettä ja hän halusi kokeilla kanssa. Voi hyvänen aika sentään kolmas avovaimoni nappasikin pisteen enemmän saaden 143. No tuokin suhde
on sähellyksieni vuoksi jo loppu mutta hyviä ystäviä ollaan edelleen. Tosi paljon erojen ja asuntojen vaihtojen yhteydessä on päätynyt hyviä tavaroita roskiin. Luojan kiitos en koskaan ole naimisiin mennyt, tiedä vaikka ois lapsi tullut hankittua ja ois nyt kauheat elatusapumaksutkin niskassa.

Oltiin aikoinaan oltu kimpassa vain kolme kuukautta kun mieheni tinkaamalla tinkasi,että kihloihin pitäisi mennä.No,samapa tuo,mentiin sitten,mutta esitin ehdon,että naimisiin ei mennä,koska olin päättänyt jo nuorena,etten mene koskaan naimisiin.Hän lupasi,ettei naimisiinmenosta puhuta.
Kului muutama kuukausi ja hän alkoi hiillostamaan ja jankuttamalla jankutti naimisiin menosta.Minua oikein huvitti.No,samapa tuo,mennään sitten ja niin mentiin naimisiin vuosi siitä kun oltiin tavattu.Olimme jo 34- ja 36 -vuotiaita,joten "ihan aikuisia",kai.
Näin jälkikäteen ajateltuna oli ehkä hyväkin kun mentiin naimisiin,minä rauhoituin hieman ja aloin ottamaan tosissaan tätä elämää ja sitouduin vakavasti,mitä en ollut aiemmin tehnyt.Olin aina halunnut pitää takaportin auki,että olisi helpompi lähteä jos sukset menisivät ristiin,että olisi helpompaa jos ei olisi naimisissa.
Olemme nyt olleet 10 vuotta naimisissa ja liittomme on oikein hyvä.
Mikäpä tässä ollessa :) .

Riippuu motiiveista. Jos haluaa naimisiin vain siksi, että on kiva leikkiä kotia tai että se vain on tapana, ennuste ei ehkä ole kovin hyvä. Tai jos odottaa, että avioliiton solmiminen jotenkin muuttaa jotakin parisuhteessa. Itse en näe avioeroa epäonnistumisena, mutta onhan avioliiton solmimisessa ja sen purkamisessa oma vaivansa. En siis näe tarvetta hätäilläkään.

Mä päätin 17-vuotiaana, että poikaystäväni on tuleva puolisoni. Olimme tunteneet vuoden. Seurustelimme, muutimme parin vuoden kuluttua yhteen ja noin 10 vuoden kuluttua ensitapaamisesta menimme naimisiin. Jos olisimme menneet naimisiin aikaisemmin, se tuskin olisi muuttanut suhdetta suuntaan tai toiseen. Enemmän on merkitystä sitoutumisella. Meille oli selvää jo ennen yhteen muuttoa, että olemme pari. Jos lähtee sillä asenteella, että katsotaan nyt, tuleeko tästä mitään, suhteella ei ole niin hyvät mahikset kestää kuin jos on jo tehnyt päätöksensä.

Mutta me ollaan niin erilaisia. Joillekin sopii tuumailu ja jahkailu ja perinpohjainen harkinta, mulle taas asia oli ennemminkin päätös, valinta. En koe, että olisin menettänyt mitään, vaikka sitouduin nuorena.

Tosi perinteisin menoin menin naimisiin. Oltiin tunnettu puoli vuotta. Vahinkoraskaus jota ei tahdottu keskeyttää. Melkein hetihän siinä sitten naimisiin mentiin. 7 vuotta rakennettiin illuusiota että suhde olisi muka toimiva. Lopulta tajuttiin erota. Naimisiin mennessä olin 26 vuotias. Ex-vaimoni 24.

Varnasti voi liitto onnistua nopeankin aikataulun avioitumisen tapauksessa, kovin hyviä todennäköisyyksiä en silti antaisi.

Minä tienasin 80 tonnia kun muija halusi eron. itsellä ei paljoo mitään omaisuutta ollut.

Kaverini on nyt menossa naimisiin reilun kuukauden seurustelun jälkeen. Kesäkuun alussa alkoivat olla yhdessä ja toukokuun puolella haikaili vielä yhden toisen tyypin perään. Kaverini on 34 ja sulho abaut 15-20 vuotta vanhempi, joten mistään teinimeinigistä ei ole kyse. Sain kutsun juhliin, mutta en ihan suoraan sanottuna osaa sanoa, että mitä tuosta nyt pitäisi ajatella?

Tutustuttiin tammikuussa 2016. Muutettiin yhteiseen kotiin jo puolenvuoden tuntemisen jälkeen. Ensimmäinen lapsi syntyi jo 1,7 vuoden päästä! Erottiin seitsemän vuoden jälkeen!
Olin jo alusta asti varpaillani, mutta halusin lapsia, mutta jo silloin kumppani tuntui väärältä! Kielsin sen vain itseltäni. Ei seksiä, ei arvostusta, ei hellyyttä, eikä keskusteluita mistään!
Nyt oon onnellinen kun se on vihdoin ohi! Lapsiani nään onneks usein

Sitten on nämä jotka koettaa piristää pahoin väljähtynyttä suhdettaan lapsia tekemällä.