Miksi se on pakollista?

Miksi ihmiset tappelee rahasta, entisistä, olemasta olostaan, lapsista, omaisuudesta? Miksi?
Kömmähdin jälleen samaan ansaan, rakkauteen. En saanut onnellista loppua tässäkään avioliitossa. Kolmatta kertaa ei koskaan enää tule. Minä ennemmin vaellan täällä loputtomiin yksin, kun tahdon enää kuulla samat asiat uudestaan ja uudestaan.
Vannoin kyllä aikoinani, etten enää sen eka liiton päätyttyä mene naimisiin. Mikä voima se saa meidät niin uskomaan elämään uudestaan ja uudestaan. Eikä tuo ole jo nähty, ettei meistä kaikista ole onnistumaan.
Rakastan miestäni kyllä......ei enää vaan huvita kuunnella miten en riitä,miten olen velaillinen, entiseni uhri...mieheni tiesi ennen naimisiin meno tilanteeni ja vaikeuteni, silti halusi tätä. Nyt pettyneenä laahustaa, raukka sai itsensä uskomaan omaan haluunsa. Minä tiesin jo, ei kukaan pysty köyhänä elämään. Rakkaudella ei siinä ole mitään sijaa, se ei anna yhteistä unelmaa. Rakkaudesta tulee rumaa kun rahaa ei ole. Olen valmis maksamaan siitä, että annoin tämän tapahtua. Mies vaan tuntuu enemmän suuttuvan, kun tarjoudun maksamaan hänelle minun elättämisen takaisin näiltä kuukausilta. Mikään ei riitä, mikään ei enää kelpaa. Virheistä pitkää kuitenkin maksaa?
Kosto....? Sitä meillä jauhetaan myös. Minun entinen elämä tuntuu olevan liian iso rasite ihmiselle, joka ei ole elänyt sitä päiväkään. Minä haluaisin mennä eteen päin ja unohtaa. Parantua kerrankin kokonaan. Miten se on mahdollista, kun toinen viiltää yhtä syvää haavaa minuun käytöksellään kuin entinenkin. Ihmiset pelottavat minua jälleen, e pysty luottamaan kenenkään sanaan, en näe enää mitään hyvää tässä.....
Lapsi, tai paremminkin syntyvä lapsi. Sen mies haluaa adoptioon. Minä en ole tarpeeksi hyvä pitämään huolta lapsesta. Minä en osaa olla,ajatella, järkeillä, minulla viiraa päässä....kertakaan en ole miestäni haukkunut, enkä aloita nytkään. Ihmettelen vain, miksi tässäkään asiassa hän ei sitten itse halua lastaan. Mieluummin maailmalle, kun vanhemmalleen?!
Jokin tässä minusta vaan mättää vai onko se niin että minä en todellakaan osaa olla vai onko se se raha, jota minulla ei saisi olla, mutta sitä pitäisi olla. Joka tapauksessa, minä rakastan itsenä liikaa, jotta jaksaisin kuunnella tätä minulle niin vierasta käytöstä. Sopimalla sai vaan isomman sopan ja nyt kun sitä toinen jää hämmentää yksin, niin se ei taida olla minun vika. Lapseni pidän, rakastan sitä, vaikka pelottaahan se kasvattaa jälleen lapsi yksin. Pelottaa miten toinen osaa hankaloittaa elämääni valmiiksi ja sen jälkeen kun kaikki on virallista. Miksi pitää olla niin hankalaa, jotta sitten kun toinen haluaa mennä pitää sen olla vielä hankalempaa?