olenko outo

Mies aloitti vilkuilla muita suhteen hyvin varhaisessa vaiheessa. Olimme aviopari. Totta kai minuun sattui, mutta lakaisin aina ikävät asia maton alle. Koska arki oli hyvää ja elämä rahallisesti turvallista, vapaata aikaa sopivasti, harrastuksia. Seksiä oli ja hyviä hetkiä. Yksi isompi kriisi oli ja siitä selvittiin. Tosin jälkeen päin tajusin että mies ei muuttunut, minä muutuin. Elämäni alkoi luisumaan alamäkeen, vaikka silloin en sitä tajunnut. Käytin kaikki mahdollisuuteni juomiseen ja baareissa notkumiseen. Kyllä rikoin muutaman avioliiton siinä samassa, ilman huonoa omaa tuntoa. Etsin jotain, vaikka vakuuttelin olevani oman elämäni johtaja. Pikku hiljaa aloin miettiä, että hitto en halua elää tällaista elämää ja 50v huomata olevani katkera ihminen. Päätös avioerosta oli vankka ja horjumaton. Mieshän jatkoi koko ajan omia suhdekuvioitaan.
Olen miettinyt paljon mikä meni vikaan? Oma lapsellisuus, itsekkyys???? Olin kuitenkin hyvä vaimo ja äiti, pidin itsestäni huolta, en valittanut tai vaatinut liikoja. Seksiä normaalisti tarjolla.
Luulen, että pettäminen on tapa paeta omaa pahaa oloa, mutta loppuksi se ei enää tyydytä, se vain syö ihmistä.
Olen todella kiitollinen tästä elämänkoulusta, avioliitto meni, sitä toki joskus suren miksi niin kävi? Miksi ei pystyttty enempään ja parempaan, miksi mikään ei riitt'änyt?
Ex:n kanssa ollaan hyvissä väleissä, ihme kyllä.
Uusi perhe ja uusi mies, uudet ongelmat, mutta pettäminen ei ratkaise mitään ongelmaa, se vaan pahentaa. Olen pahoillani omasta itsekkyydestä, olen rikkonut ihmissuhteita. Kannan siitä syyllisyyttä aina.
Petturikin voi parantua, mutta uskon että jossain mielen sopukoissa elää aina se petturi, pettäminen on syvällä persoonassa kuten alkoholi tai huumeet, niitä käyttävälle. Eli ei pidä antaa pirulle pikkusormea, eikä ruokkia sitä himoa mitä on joskus kokenut vaan pysytellä visusti poissa kiusauksista.