kihloista muoti ilmiö?

Kyllä näitä kihlajaisvillityksiä on aika ajoittain ennenkin ollut. Joidenkin miesten kihlauspelko johtuu mm. siitä, että pelkäävät ihanan naisen muuttuvan hysteeriseksi nalkuttajaksi ja piiskuriksi jne. mitä nuoret ihmissuhdekokemattomat naiset joskus sitten tekevät.

Suhtautuminen kihlautumiseen, avioliittoon ja niiden "oikeaoppisuuteen" riippuu siitä miten luterilaiseksi itsensä kokee.
Itse menin suoraan naimisiin, maistraatissa, kahden todistajan läsnäollessa, ilman sormusta tai mitään muutakaan "näkyvää todistetta". Eräiden mielestä se oli karmea vääryys ja nimenomaan sukua ja omaisia kohtaan. Moista ajattelutapaa me mieheni kanssa emme voi käsittää ollenkaan.

Kihlautumisen nuorella iällä voi kuvitella olevan vain jännittävä imagomuutos parisuhdeasioissa.
Onko se sitten heti pinnallista "muotia" tai vain ihmisten tapa löytää uusia juttuja parisuhde-elämäänsä, riippuu tietysti ihmettelijän omasta elämänkatsomuksesta.
Tiukasti luterilaisen perinteen mukaan eläviä se tietysti kauhistuttaa, kun vakavia traditioita sillä tavalla "pinnallistetaan".
Mutta mitäs jos onkin jo aika suhtautua kahden ihmisen väliseen "liittoon" hiukan uskonnon määräyksiä laveakatseisemmin, persoonallisemmin, yksilöllisemmin?
Jos on paljon avioeroja, niin on yhtä paljon niitäkin liittoja, jotka onnistuvat - oli protokolla millainen hyvänsä.

Ystäväpiirissäni lähes kaikki parikunnat ovat kihloissa, oli sitten oltu yhdessä 6kk, vuosi tai kaksi. Minusta heille jokaiselle kihloihin meno, on ollut kuin näyttö muille "hei, me ollaan vakavasti" (ikähaarukka 19-25). Esimerkkeinä, yhdet meni kihloihin 2kk tuntemisen jälkeen, koska halusivat järjestää juhlat. Yhdet meni koska lapsi oli tulossa. Yhdet, koska oli karkauspäivä ja nainen sai kosia. Yhdet, koska mies oli niin rakastunut ja nainen huono itsetunto. Onneksi kaikki ovat yhdessä, vielä. Kenenkään tarkoitus ei kuitenkaan ole mennä naimisiin, kukaan ei puhu häistä. joskus piruuttani kysyn, että koskas ne häät kun kihlatkin on jo ostettu, että eikös se nyt pian pitäisi? Ehei, kaikki on vaan kihloissa.

Joskus ruinaan omalle miehelleni, jonka kanssa olen ollut vähintään kolminkertaisen ajan muihin pareihin nähden, että eikös mekin voitais... Mieheni hyvin topakasti ilmoittaa, että ei, hän eimitään muotikihloja rupee ostamaan. yritän siihen sanoa, että ehkä meidän tapauksessa ei voine puhua muotikihloista kun nyt sentään ollaan oltu liki kymmenen vuotta kimpassa, mutta ymmärrän hänen tarkoituksensa. Hän ei ole uskovainen pikemminkin ateisti, mutta on vahvasti sitä mieltä, että kun kihloihin mennään niin silloin hääpäiväänkään ei ole enää pitkälti aikaa. Minä olisin valmis joustamaan periaatteista, mutta hän ei, ja kun tiedän, että hänelle meidän suhteemme ja sen ikuisuus on maailman tärkein asia niin mitä sitä murehtimaan.

Minusta kihloilla ja kuulutuksilla saisi olla joku yhteinen tekijä. Että kihloissakin saisi olla vaikka vaan vuoden ja jos ei mene naimisiin olisi haettava uudestaan lupaa kihloihin. VAikea idea toteuttaa, mutta kun mielestäni mennään kihloihin yhtä heppoisin perustein kuin ostetaan uudet kengät.

Itse olen kihlautunut 17-vuotiaana, eikä kyse ollut mistään muoti-ilmiöstä. Olemme menossa naimisiin, ja hääpäivää kyllä mietitään, mutta emme pidä sen kanssa kiirettä.
Meille kihlaus ainakin on lupaus avioliitosta, ei mistään muusta. En tiedä sitten miten muilla.
Nyt olen muuten parikymppinen.