Päivittäin sitä huomaa miettivänsä ja tulee aina samaan lopputulokseen: Ei uutta parisuhdetta, ei ainakaan avioliittoa. Pystyisinkö edes siihen? Meni lähes koko elämä löytää se ainoa oikea ja sitten menetimme toisemme. Kuolema eroitti meidät muutaman onnellisen yhteisen vuoden jälkeen. Haluan vain uskoa, että kun itsestäni aika jättää, tapaamme jälleen ja saamme olla yhdessä ikuisesti. Rakkaani oli niin ihmeellinen nainen, etten jaksa uskoa että ikinä voisin enää tuntea samoin ketään toista kohtaan. En toisaalta haluaisikaan. Ehkä tämän surun voisi jakaa vastaavan kokemuksen kokeneen ikäisensä naisen kanssa. Tukea toinen toisiamme, sitten joskus kun aika on kypsä? Se vaatisi molemminpuolista kunnioitusta ja arvostusta, kykyä tukea toista surussaan. Vai kuinka te naiset ajattelisitte toimivanne vastaavassa tilanteessa?
Elämä sen elämäni rakkauden jälkeen
EMW
4150
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Anna aikaa surulle.Jatka arkipäivääsi niin kuin ennenkin tai yritä parhaas.Vaikka sulla aika tuntuun pysähtyvän niin maapallo jatkaa pyörimistä.Mitä minä suuresti ihmettelin silloin kun minun mieheni meni pois.Uusi ihminen vierellä ehkä helpotta hetkittäin mutta surua se ei ota pois.Vaikka toinen olis samassa tilanteessa kun sinä niin hänen suru on hänen ja sinun on sinun,niissä ei tartte olla mitään yhteistä.En usko että sinä jaksat kuulla toisten surua nyt kun sun on suru on päällä.Anna aikaa itsellesi ja käy ystäviesi luona niin ei tartte olla aina yksin.Kannetaan surevia ajatuksissamme.
VAI NIIN
Luulen ymmärtäväni, EMW, mistä puhut. Minäkin löysin erehdysten jälkeen mieheni vasta aikuisella iällä. Saimme kulkea rinnakkain 30 ihanaa yhteistä vuotta. Ei elämämme ruusun terälehdillä tanssimista ollut, kyllä särmien hiomista tarvittiin puolin ja toisin. Meillä ei ollut lapsia, mutta harrastimme yhdessä, viihdyimme yhdessä ja hitsauduimme yhteen kuin kaksi yhteen kasvanutta puuta.
Kun mieheni sairastui ja kolme vuotta sairastettuaan joutui antamaan periksi vääjäämättä etenevälle vaikealle sairaudelle, toivoin vain pääseväni mukaan.
Kolme vuotta elin kuin sumussa, en ensimmäisistä vuosista juuri mitään muistakaan - vain sen epätoivon, näköalattomuuden ja ahdistuksen.
Sitten otin itseäni niskasta. Muistin, miten olimme rakkaani kanssa aina puhuneet että jos jompikumpi meistä jää tänne toisen jälkeen, pitäisi jäljelle jäneen jatkaa elämää, etsiä uusi kumppani ja antaa onnelle uusi mahdollisuus.
Yritinkin, mutta ei minusta siihen ollut. En enää jaksa opetella osaksi uuden ihmisen elämää, ajatusmaailmaa ja perhekulttuuria.
Tein tietoisen päätöksen opetella näkemään ja iloitsemaan niistä pienistä asioista, joita elämä meille kaikille tarjoaa. Muistot alkoivat kantaa, tajusin että olen onnekas ihminen, kun olen saanut jakaa elämäni niin ihanan ihmisen kanssa. Minulla on niin paljon valoisia muistoja yhteisiltä vuosilta, että pilvisenäkin päivänä tulee hyvä mieli kun muistan, miten hyvä meilä oli yhdessä.
Viiden vuoden jälkeen en kaipaa rinnalleni uutta kumppania, minulle riittävät ystävät, serkut, sukulaiset. Koen aitoa onnea eläkepäivistä, ihanasta rauhasta, omasta mieluisasta kodistani, ympäröivästä luonnosta, auringon valosta, lintujen laulusta, siitä että olen vielä terve ja että minulla on hyviä ystäviä joitten kanssa matkustaa, käydä teatterissa, konsertissa ja musiikkitapahtumissa.
Me ihmiset olemme yksilöitä, kaikki erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Annan toisten rakentaa onnensa tuomitsematta heitä. Olen löytänyt omien korvieni välistä avaimet onnellisen elämän ja siitä kiitän joka päivä.
Otan osaa suruusi ja uskon, että sinäkin surutyön tehtyäsi löydät elämäsi onnen tavalla tai toisella, yksin tai kaksi. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle!
Milloin jäit leskeksi EMW? Oliko teillä yhteisiä lapsia? Mikä teki puolisostasi niin erityisen?