Älkää erotko. Ei kannata. Suhteessa ollessa monenlaiset perustelut hiipii välillä mieleen miksi olisi parempi erota. Ei se niin ole. Sitten kun se on oikeasti tapahtunut, huomaat miten paljon menetitkään ja ne perustelut tuntuu siinä vaiheessa ihan naurettavilta. Pysykää yhdessä, taistelkaa, tehkää kaikkenne, että suhteenne olisi hyvä.
Tottakai on suuria ja painavia syitä, kuten väkivalta ja sellaiset, mutta muuten en kyllä suosittele eron ottamista. Rakastakaa kumppaneitanne. Se on jotain suurta mitä tässä elämässä voi saada, kun on joku jota rakastaa.
Tottakai on suuria ja painavia syitä, kuten väkivalta ja sellaiset, mutta muuten en kyllä suosittele eron ottamista. Rakastakaa kumppaneitanne. Se on jotain suurta mitä tässä elämässä voi saada, kun on joku jota rakastaa.
Vastaukset 44
Vanhimmat
kyllä ero voi olla hyväkin, sekä itselle että lapsille, eikä siihen tarvita väkivaltaa tai sellaista. Ei asiaa voi yleistää, jokainen suhde on erilainen
Ei se ole niin yksoikoista, en suosittele kenellekkään pysyä avioliitossa jossa alkoholismia, pettämistä ja toisen alistamista.Rakkaus kyllä kuolee semmoisessa suhteessa. Lapsille on paljon parempi koti jossa on hyvä olla vaikkakin vain yhden vanhemman kanssa.
Kannattaa heti erota, jos toinen ei välitä pätkääkään suhteesta eikä tee mitään, jotta suhde olisi hyvä.
Juuri näin. Ihmisellä on ainoastaan yksi elämä elettävänä ja kyllä meillä jokaisella on oikeus niin hyvään elämään kuin mahdollista. Jos liitossa on paha olla, eroaminen ei ole itsekkyyttä vaan itsensä rakastamista. Niin kauan kun emme osaa itseämme rakastaa, emme ole kykeneviä rakastamaan toisiakaan.
Voimia ja jaksamista kaikille eron kourissa oleville:)
No jossei kykene ajattelemaan asioita niin pitkälle, ettei ymmärrä, mitä ero lopultakin tarkoittaa, ei todellakaan kannata erota!
Tulin juuri hakemasta lapsia isältään vknlopun vietosta. Juotiin exän kanssa kahvit ja todettiin, että hyvä, kun huomattiin ajoissa lähteä eri suuntiin ennen kuin oltaisiin näännytetty toisemme loppuun jatkuvalla kinaamisella ja kettuilulla. Nyt ollaan asiallisissa väleissä ja jonkinlaisia kavereita.
Kysynpä vaan, että miksi sitten aikoinaan edes menitte naimisiin, koska kuitenkin piti erota??????
Olisitte olleet menemättä naimisiin, ja tekemättä niitä lapsia kärsimään nyt teidän erostanne, kun kerta ette ilmeisesti tulleet toimeen keskenänne. Tyhmää rynnätä naimisiin pikapikaa lyhyehkön seurustelun päätteeksi ja erota muutaman vuoden päästä.
En tunne yhtäkään eroperheen lasta, joka ei olisi jollain tavalla joutunut kärsimään vanhempiensa erosta. Lapsista sen kyllä huomaa, jos ei heti, niin viiveellä, mitä vanhempiensa ero heidän psyykkeelleen on jättänyt jälkiä ja seuraamukset saattavat tulla vasta vuosien päästä lasten kasvaessa.
Kasvatusalan ammattihenkilönä voin kertoa, että lapsista kyllä huomaa kuka on eroperheen lapsi ja kuka ei monin erilaisin tavoin. Ja tämän sanon vain siksi, että oikeasti selvitettäisiin kaikki eroon liittyvät syyt ja seuraukset ennekuin suinpäin erotaan. Erityisen huolissani olen niistä lapsista, joilla on jo takana kaksikin erokokemusta eli se uusperhekään ei ole ollut toimiva. Pitäkää kalleimmista ja tärkeimmistä eli lapsistanne huolta ja asettakaa heidät ajoittain tärkeämmäksi kuin parisuhteenne, kun se monttu siihen suhteeseen tai useampikin väistämättä tulee.
Mitä mieltä on kasvatusalan ammattilainen jos ero tapahtuu siksi että isä on
alkoholisti ja lapsi joutuu näkemään ja kuulemaan semmoista mitä ei todellakaan
kuuluu lapsuuteen ja pettymään uudestaan ja uudestaan rikottuihin lupauksiin?
Olinpa huolimattomasti kirjoittanut tekstini, sillä mainitsemasi syy eroon on aina eri asia ja painii täysin eri sarjassa kuin uskottomuus tai se, että hammastahnatuubia on puristettu väärästä kohdasta. Epäselvyyksien vuoksi mainittakoon myös väkivalta eli se on alkoholismin lisäksi erittäin painava syy eroon. Jo aloituksessa tuotiin painavat eron syyt esiin, jolloin ero on parempi ratkaisu.
On vain valitettavan totta, että on monia eroja noiden painavien syiden ulkopuolella, jolloin rakentava keskustelu ja asioiden puhuminen olisi parempi ratkaisu kuin ero. Lapset kärsivät turvattomuudesta kodissa ja tämä turvattomuuden kokemus vain sieltä kumpuaa. Ja selvennykseksi sellaisen turvattomuuden kokeminen, että se koti, turvapaikka vaihtuu usein. Lapsi on kuin tavara, jota kukaan ei huoli, kenen kotona arkipäivät ja kenen kotona viikonloppu ja seuraavalla viikolla taas eri tavalla, missä juhlapyhät, missä lomat jne. Tämän vain halusin tuoda esiin, että lapsi on hän, joka vanhempien suhteilun vuoksi, maksaa sen todellisen hinnan, kun pompotellaan milloin missäkin. Lapsi on eräänlainen reppukansalainen, aina varusteineen menossa jonnekin.
Kiitos, että luit, olen sanottavani sanonut.
että kettuilija- ja kinaajaluonteet ovat päässet niin pitkälle,
että pystyvät sovussa päiväkahvien kestoajan.
Kyllä onkin syytä toinen toisianne erosta onnitella.
samaa mieltä.
kun tuppurinen on alun perinkin tappuraisen takuumiehenä, hyvä ei seuraa.
nimimerkki 4trhgyfdc:kin hehkutta eronsa auvoa suhteessa ex:ään, muttei
sanallakaan "mainosta" lastensa tämän päivän onnellisuutta.
Sekopäisyyteen asti olen yrittänyt selitellä ja järkeistää keskinäistä vuorovaikutustamme, ja "yhteisiä" tavoitteitamme ja suuntaa elämässämme. Lopulta on kuuden vuoden jälkeen katsottava totuutta silmiin. Yhteiset tavoitteet liittyvät kaikki, mikä miehelle sopii. Minun toiveeni eivät toteudu, ne eivät häntä kiinnosta. Rahakkaampana hän haluaa pitää omaisuutensa omissa käsissään; asumme epätyydyttävästi. Jos kysyn minulle tärkeästä asiasta, hän ei yksinkertaisesti vastas, koska ei halua ääneen sanoa "en halua". Hän vaikenee, jättää asian, ja näin pitää vaihtoehdon mukamas avoimena. Kaikin puolin taitavaa manipulointia, sitä ei tiedä mitä uskoa. Vuosien jälkeen vasta alkaa nähdä, miten oma elämä on umpikujassa, ja toisen on hyvä olla.
Se on kyllä totta, että huonossa liitossa tulee aina jossakin vaiheessa seinä vastaan, enää ei voi jatkaa, näin ennemmin tai myöhemmin.
Ottaako oikeasti noin ohimoon, että jotkut pystyvät eroamaan ASIALLISESTI repimättä toisiaan kokonaan hajalle?
Kyllä, uskallan "mainostaa" lasten onnellisuutta: heillä on nyt, eron jälkeen vanhemmat, jotka eivät riitele aina samaan tilaan sattuessaan. Vanhin tyttäreni on sanonut useamman kerran, että kiva nähdä teidän hymyilevän toisillenne iskän kanssa. Meillä kummallakaan ei ole ollut kiire etsimään uutta parisuhdetta, vaan elellään itseksemme lapsien ehdoilla.
Asun lapsien kanssa vajaa 20 km päässä heidän isästään ja isä on läsnä lasten elämässä viikoittain muutenkin kuin niin, että lapset ovat hänen luonaan joka toinen vkl. Lapsien koulu menee hyvin ja ovat saaneet saman tien uusia kavereita uudella asuinpaikallamme pitävät yhteyttä vanhojen kavereidensa kanssa.
Tuolla edenpänä joku kommentoi, että mitäs menitte naimisiin lyhyen seurustelun jälkeen jne. No, viisi vuotta olimme kyllä kimpassa ennen papinaamenta ja avioliitto kesti lähemmäs 10 vuotta, joten mistään pikasuhteesta ei ollut kyse. Luonteiden erilaisuus alkoi tulla esille vanhemmiten vain entistä enemmän.
Sorry, että kirjoitan erosta ja sen jälkeisestä ajasta näin positiivisesti, mutta en ymmärrä, mitä pahaa on sanoa, että joskus ero voi todellakin olla onnistunut ratkaisu kaikkien kannalta.
Mäkään en ole erossa katunut mitään muuta kuin että miksi jahkailtiin päätöksen teossa niin kauan. Miksi oli niin vaikeaa myöntää aikaisemmin, ettei sovita toisillemme yhtään? Lähes kakskytä vuotta taisteltiin. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin lapset. Heistä olen onnellinen.
Eron jälkeen ei olla riidelty lasten asioista lainkaan. Lapset ovat nuoria aikuisia ja ilo palasi heidän kasvoilleen eropäätöksen jälkeen. Lapsista oli varmasti kamalaa elää kodissa, jossa vanhemmat lähes inhosivat toisiaan. Riidat oli valtavia ja viimeisinä vuosina lähes joka päiväisiä. Harmittaa, etteivät saaneet mallia hyvään parisuhteeseen vanhemmiltaan.
Mä väitän myös, että ero oli meille kaikille positiivinen asia. Ne, jotka eroaa harkitsematta kauaa, puntaroimatta asioita monelta eri kannalta, saattavat kokeakin niinkuin aloittaja, että ero oli turha. Mä en sitä koe noin. Kasvoin ihmisenä henkisesti sata vuotta. OIkeasti ei kai kukaan aikuinen ihminen eroa hetken mielijohteesta. Joku syy siihen täytyy olla.
Hyvä teksti kasvattaja-nimimerkiltä.
"Lapset kärsivät turvattomuudesta kodissa ja tämä turvattomuuden kokemus vain sieltä kumpuaa. Ja selvennykseksi sellaisen turvattomuuden kokeminen, että se koti, turvapaikka vaihtuu usein. Lapsi on kuin tavara, jota kukaan ei huoli, kenen kotona arkipäivät ja kenen kotona viikonloppu ja seuraavalla viikolla taas eri tavalla, missä juhlapyhät, missä lomat jne. "
-> olen samaa mieltä tästä asiasta. On hyvä että lasten turvattomuus avioeroissa ja uusperhekuvioissa otetaan esille. Aikuisten oikeus "uuteen elämään ja onneen" on niin monta kertaa todettu, että on aikakin, että joku tuo esille lapsen näkökulman. Jos ei ole aikuisella helppoa tässä maailmassa, niin mitä se on lapsella, joka tuntee olevansa juureton maantiekiertäjä.
Kannattaa myös muistaa, että lapsuudessa saadusta turvattomuuden kokemuksesta ei niin vain pääse eroon aikuisenakaan. Sen tietää parhaiten se, joka on sen kokenut, eikä se pyyhiydy pois mitätöivillä kommenteilla.
Oletko todellakin sitä mieltä, että erolapsien elämä on tuomittu epäonnistumaan vanhempien eron vuoksi..? Pystytkö "näkemään" esim vanhempiensa eron 5 v sitten kokeneestä lapsesta hänen taustansa..?`
En ole alan ammattilainen, mutta mieheni on sellaisen ala-asteen luokan opettaja, jolla 2/3 lapsista on eroperheistä. Mieheni on todennut tämän ihanan porukan olevan esimerkki siitä, ettei lapsista tule "luusereita" siksi, että vanhemmat ovat eronneet. Kunhan asiat osataan hoitaa eroprosessin aikana ja sen jälkeen niin, että lapset ovat sijalla 1., ei lapsista tule mitään käytöshäiriöisiä syrjäytyjiä. Entä sitten niiden ns ehjien perheiden lapset, joiden kotona ei kaikki ole hyvin? Eikö sinusta heistä huomaa mitään oirehtimista? Oletko sitä mieltä, että perheen "ehjänä pitäminen" on tärkeämpää kuin onnellinen ja tasapainoinen kasvuympäristö?
Mutta monessako erossa ne asiat on osattu hoitaa lapsen kannalta oikein? Väitän, että ainakin uskottomuuteen liittyvissä eroissa, on etusijalla muu kuin lapsi.
Olen tässä huomannut, että kovasti vaikuttaa sellainenkin, että kun vuoroviikoin asutaan toisen ja sitten toisen kanssa, niin kavereita voi tulla vain siihen toiseen kotiin, mutta ei toiseen. Miettikää itse aikuisena, että eläisit joka toisen viikon eri elämää kuin joka toisen. Miten aikuisena suhtautuisit, kun tietyillä viikoilla, et pääse kaljalle kavereiden kanssa tai tyttöjeniltaa viettämään, mutta sillä toisella viikolla taas kaikki onnistuu? Tämä nyt oli sitten vain esimerkki.
Hienoa, että kaksi esimerkkiä onnistuneesta erosta. Mietin tässä vain omaa tilannettamme, miten se paranisi, kun 15 vuoden aikana ei ole oikein koskaan riideltykään? Eli ei ne riidat vähentyisi, lisääntyä voisivat, jos riitelyn haluiseen ehdokkaaseen törmäisi. Enkä miehen nalkuttaminen vähenisi, se olisi radikaalein muutos. Mutta onko se riittävä syy erota?
No jos sinusta nalkuttaminen on ok, niin sitten on - eipä tuohon kukaan muu osaa vastata kuin sinä itse. Jos sen kanssa pystyy elämänään ilman erityistä "ahistusta", ehkä se sitten on merkki, ettei kannata erota.
Mutta toistaalta... Kannattaako liittoa, joka nyppii ja nakertaa jatkaa siksi, että vaihtoehtona on mahdollisesti vielä hankalampi kumppani jatkossa? Yksinolo ei ole ollenkaa hassumpi olotila rassaavan liiton jälkeen. Ei kannata lehmää ostaa, kun maitoa saa kaupasta...
Eihän eroaminen tarkoita automaattisesti ongelmia, mutta kyllä tilastollisesti katsoen se aiheuttaa ongelmia. Jostain syystä eroperheiden lapset ovat aina siellä kaikkien ongelmatilastojen kärjessä.
Se on hienoa, että jotkut pystyvät eron jälkeen olemaan asiallisissa väleissä. Mutta mitä sitten kun se ei onnistu? Ennen eroa sentään välit oli ok. Nyt kolme vuotta erosta mitään keskusteluyhteyttä ei ole. Ja ex vain huutaa ja syyttää minua. Ei siis ehkä ole päässyt erosta yli mutta miten siinä voi auttaa? Lapsen takia pitäisi olla edes jonkinlaiset välit. Mutta miten se onnistuisi?
Kolme vuotta erosta. Tähän on kerrankin helppo antaa asiallisia ohjeita. Olet tyynen asiallisesti tekemisissä vain juuri sen verran kuin lapsiin liittyen on tarvis. Mitään muuta et ole velvoitettu kuuntelemaan. Sano tyynen asiallisesti pari kertaa, että teillä ei ole enää mitään henkilökohtaista asiaa menneestä liitosta, usko jo! Ja pari kertaa sanottuasi luuri korvaan joka kerta kun huuto tai syyttely on alkamassa. Tehonnee.
Monesti ero kannattaa. Mitä sitä vuosia taistelemaan, kun jonkun toisen kanssa voi viettää hyvää elämää. En tajua ollenkaan paitsi, jos on pieniä lapsia, se perustelee asiaa jotenkin, mutta silläkin venymisellä on rajansa. Enemmän sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kenen kanssa ryhtyy parisuhteeseen.
ensimmäiseksi pitää kyllä selvittää i t s e l l e e n pystyykö parisuhteessa
(ennen kaaikkea sen arjessa) elämään.
Hyvää elämää voi muuten elää ilman parisuhdettakin.
Narsistista kannattaa aina erota, jos vaan siitä pääsee eroon jotenkin, ovat aikamoisia takiaisia.
Jätetäänhän diagnoosit lääkäreille? Ja montakohan vuotta olit exäsi kanssa että tulit tuohon johtopäätökseen?
Niin narsissta kannattaa erota, mutta valitettavan usein onkin käynyt niin, että tuo narsisti on niin ottanut valtansa alle, että edes et huomaa olevasi narsistin kanssa yhdessä.
Narisisti imee sinusta keiken, sinulla ei enää ole mitään ulkopuolisia yhteyksi, sillä narsistin täytyy saada ne pois sinulta, kun huomaat, että sinullahan ei ole ketään muuta, silloin pitäisi hälytyskellojen alkaa soida ja kovaa.
Narsisti vahtii sinuan kaikkea olemista, tekemistä, moitii, alistaa, vaatii, välillä voi olla mitä valloittavin ja suureellinen, ylistää ja tuo kukkasia, mutta kun huomaat, että sinulla ei oel omaa elämää, vaan elät toisen kautta, silloin olet nalkissa.
Lähteminen on todella vaikeaa ja sen täytyykin tapahtua niin, että yksi päivä vain olet poissa, joten sitä pitää huolella suunnitella etukäteen.
Sitten saatkin koko ajan vielä nähdä kuinka tuo nurkan takana vaanii, koska narsisti kostaa aina. Hän ei voi ymmärtää, että kukaan muu voi tehdä päätöksiä kuin hän itse.
Parasta olisi, että saisit narsitille hankittua uuden suhteen, jonka myötä voi sitten hakea eroa, jotta et joudu narsistin "kiusaamislistalle" lopuksi elämää.
Kun narsiti suuttuu, hän uhkailee ihan varmasti, ja myöskin tekee ilkeyttä.
Tiedän erään tapuksen, jossa oli kuin rqakastava aviomies, mutta kun vieraat, omat lapset sulkivat oelvan oli kirves vaimon kaulalla, sillä eihän vaimolla olisi ollut puhelupaa edes omille lapsilleen. No nainen uskalsi erota, mutta vaanija odotti työpaikan ulkopuolella ja tapahtui pahin.
Näitä ei voi enää kutusu oikein ihmisiksi lainkaan, on vain ihmisen muotoa ja ääretön itsekkyys, elävät yleensä luxusvaatteissa, harrastuksissa.
Ex-vaimoni on narsisti ja sääliksi käy hänen uutta miestään.
Minä kans ajattelen säälillä naisia, jotka ovat joutuneet ex-miesystäväni kanssa parisuhteeseen.
Ex itse halusi eron, joten siitäkö kiikastaa kun ei ollutkaan niin täydellistä elämä.. Mene ja tiedä. Mutta ihan oikeasti mitä hyötyä on erosta, jos sen jälkeen vanhemmat vain tappelevat? Mitä voi tehdä, että "normaalit ja hyvät" välit saataisiin? (Siis lapsen asiat voitaisiin hoitaa ilman vihaa ja tappelua?) Ei taida olla lapsen etu että hänen asioista tapellaan vuosi eron jälkeen. Eikö eron pitäisi vapauttaa? (Varsinkin sen joka eron alulle laittoi?)
^siis vuosia eron jälkeen
Eroperheen lapsena, jossa isällä oli jatkuvasti lukuisia naissuhteita, voin vilpittömästi sanoa että toivoin koko lapsuuteni vanhempieni eroa, vihasin isääni ja hänen valheitaan ja käytöstään, ja pystyin antamaan hänelle anteeksi vasta eron jälkeen. Koko perhe oli masentunut isäni käytöksen takia silloin kun hän vielä kanssamme asui. Kasvatusalan ns. ammattilainen on täysin väärässä arvioissaan että lasten olisi parempi olla ei-eroperheessä vaikka toinen vanhemmista pettäisi.
Kannattaa myös miettiä että jos lapset ovat hyvin pieniä, esim. sylivauvoja, eivät nämä tajua isän lähtöä perheestä lainkaan. He oppivat siihen että tapaavat isää usein, mutta että tämä ei vain elä samassa asunnossa.
Minusta ero on usein hyvä ratkaisu kun suhde ei toimi. On turha riidellä tai hakata päätään seinään vuosia kun voi olla onnellinenkin yksin tai jonkun sopivamman kanssa.
Onko sinulla kokemusta siitä tilanteesta, että annetaan anteeksi ja pettäjä korjaa suhdettaan omaan perheeseensä? Tilanteesta, jossa koko perhe on kokenut pahan kriisin vanhempien uskottomuuteen liittyen ja tilanne korjautuu hyväksi? Mitä tuntemuksia tuo aiheuttaa jälkikasvuun? Onko sekin shit happens vai osoitus siitä, että jos on tahtoa on myös halua? Voiko tuosta jälkikasvu oppia jotain omaa tulevaa elämää varten, vai jääkö vain kytemään masennus? Onko olemassa uskottomuusperheitä, joissa kuitenkin vanhemmat pystyvät vielä välittämään toisistaan ja kaikki ei ole niin mustavalkoista?
Siis pitkäaikainen jatkuva uskottomuus, kesto 15 vuotta ja jatkuisi yhä jos vain isääni ei olisi pistetty pellolle.!! Ei pettäjä muutu, se on nähty. Kysymyksessä ei ollut paha kriisi vaan elämäntapa ja piittaamattomuus perheestä. Jälkikasvu oli masentunut kun isä oli perheessä, sen jälkeen alkoi uusi elämä. Hetkeksi pettäjät voivat ryhdistäytyä ja sitten jatkaa tekojaan.
Kiitos kokenut kannanotoistas! Olemme juuri kuvaamassasi tilanteessa, sekä kaksoiselämä että miehen narsistisuus valkenivat hiljattain minulle, ja eroprosessi on menossa. Mies on taitavasti manipuloinut valehtelullaan, syytöksillään, halventamisellaan, haukkumisellaan minut niin, että en ole jaksanut pitää itsestäni riittävää huolta. Nyt on elämänmuutos, henkinen ilmapiiri paranee kotona. Olen häntä vahvempi, jolloin saan yliotteen, enkä riitele tms., jotta lapsilla on hyvä olla eron jälkeenkin. Nyt olemme tehneet ratkaisut sovussa ja rakentavasti, miehelle on ilmeisesti mukavaa että saa lähteä viettämään vapaasti Don Juan-elämää. vain lasten tapaamisajat on oltava ns. kiltisti.
Seurustelin miehen kanssa joka oli pettänyt eks vaimoaan ja jokaista naisystäväänsä. Lopulta minuakin. Valehteli taitavasti, halusi muka muuttua jne. Opin tästä että jos ei halua tulla petetyksi ei kannata jatkaa pettäjän kanssa.
Mitä jos ero vie asioita pahemmiksi? Ennen eroa oltiin perhe ja eron jälkeen on kaikista asioista tappelevat vanhemmat. Ei kyse pettämisestä tms. Miten välit saadaan paremmiksi? Ennen asiat sovittiin, vaikka oli tapeltu, pyydettiin anteeksi jne. Miten vaikuttaa lapseen, jos vanhemmat on eronnut ja tappelevat yhä eivätkä ikinä sovi riitoja?
Erotaan, mutta ollaan sovussa lasten vuoksi. Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin, ja oikeus truvalliseen kasvuympäristöön. Jos tämän molemmat pitävät johtavana teesinä, on mahdollista jatkaa keskustelua eron jälkeenkin. Tässä helpottaa se, että on avioehto eikä tarvitse riidellä omaisuudesta. Miehestä tietää hänen aiemman eronsa historiasta, että pystyy olemaan tappelematta. Itse on kyettävä samaan.
Noinhan sen pitäisi olla. Ja varsinkin luulisi, että lähtenyt osapuoli sen ymmärtäisi ja laittaisi lapset edelle. Mutta mitä tehdä kun niin käy? Vuosia mennyt ja yhä syytetään minua kaikista elämän vaikeuksista tai siitä etten jousta tarpeeksi. Ex työtön ja lähti silti matkalle viikoksi. Hän huolehtii lapsesta 4 päivää 2 viikon aikana. Lomamatka osui kuitenkin 4 päivän päälle.
Hän itse järjesti tytölle paikan (vanhempiensa luo) mutta se ei sitten sopinutkaan. Ja luonnollisesti minä olin syypää tähän! Hän suuttui äärettömän paljon, kun MINÄ en jousta, kun olin itsekin jo sopinut viikonlopulle muuta. (Minulla siis tyttö 10 päivää kahden viikon aikana, joten lähtökohtaisesti aika paljon enemmän vastuuta) Ex itse kuitenkin sanoi asian olevan kunnossa, vaikka lähtee matkalle silloin kun tytön pitäisi hänen kanssaan olla. Ja kuitenkin sitten kun asiat eivät järjesty, niin minä olen syypää.
Miten saisi tällaisen päättömän syyttelyn ja tappelun loppumaan. Hän halusi alunperin eron, joka vaikuttaa moneen asiaan. Hän itse varasi matkan ja järjesteli asiat miten järjesteli matkan (ja muidenkin asioiden) osalta. Miksi pitää syyttää toista ja olla raivota sellaiselle, jolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa?
Juu-u sinkkuelämä maistuu molemmille ja lapset ovat liikaa. Kumpikaan ei halua enää hoitaa omia lapsiaan kuin sen välttämättömän ja senkin riidan kanssa.
Etteikö lapset kärsi ilmapiiristä, kun hänestä tapellaan? Näkee, että keskenkasvuiset ovat alkaneet liian aikaisin leikkiä kotia ja nyt kun arki ahdistaa ja kyllästyttää, niin pitäisi päästä vapaasti kulkemaan.
Täytyy näyttää exälle kuinka on vielä vientiä!
olet näyttämisen tapeesta. Se paistaa melko räikeästi läpi monista
tämän avioerosivustonkin aloituksista ja kommenteista.
"Juu-u sinkkuelämä maistuu molemmille ja lapset ovat liikaa. Kumpikaan ei halua enää hoitaa omia lapsiaan kuin sen välttämättömän ja senkin riidan kanssa."
Mieluusti hoitaisin lasta koko ajan, niin hänen ei tarvitsisi reissata kahden kodin väliä. Mutta silloin hän ei näe isäänsä, olisiko se hyvä? Tuo sama tilanne on ollut jo niin monesti, että lapsen pitäisi olla isällä mutta isällä on jotain muuta lapsi menee jollekin hoitoon. Helpompaa tosiaan olisi, että lapsella olisi vain yksi koti. Mutta miten se on mahdollista eron jälkeen? Ja jos lapsella on oikeus molempiin vanhempiin, niin toiminkko väärin, jos vastuutan myös toista vanhempaa hoitamaan lasta sopimuksen mukaan? Vai teemmekö uuden sopimuksen niin, että lapsi onv ain minulla? Vai toimimmeko vain "tilanteen mukaan" jolloin lapsella on mielestäni aika turvaton tilanne. Vai etenemmekö niin, että lapsi asuu yhdessä paikassa ja isän pyynnöstä hän tapaa. (tätä itseasiassa yritettiinm pyyntöjä ei vain tullut) Onko se lapsen etu?
"Etteikö lapset kärsi ilmapiiristä, kun hänestä tapellaan? Näkee, että keskenkasvuiset ovat alkaneet liian aikaisin leikkiä kotia ja nyt kun arki ahdistaa ja kyllästyttää, niin pitäisi päästä vapaasti kulkemaan."
Minä olin 30-vuotias kun aloin "leikkiä" kotia. Halusin lapsen ja perheen. Minua ei ruvennut missään vaiheessa ahdistaa ja kyllästyttää arki. Rakastin perhettäni ja arkea. Toisesta en osaa sanoa, ehkäpä hän ei rakastanut, kun halusi erota. Kysyin jo kerran ja kysyn uudestaan: Miten riidat saadaan loppumaan?
(Nyt siis ajatuksena se, että toimimme sopimuksen mukaan, kummallakin vastuut tiettyinä aikoina, jolloin ei pitäsi tulla riitaa lapsen asioista, jos koko ajan pitäsi voida muuttaa sopimusta, niin onko se lapsen etu)
"Täytyy näyttää exälle kuinka on vielä vientiä! "
Kenellä tässä oli vientiä? Minulla töissä vai?
Minä minä minä.
Suomessa ei lapsen etu ole avioeroissa toteutunut 97 vuoteen.
Oletteko kuulleet tätä: "mulla on syöpä, jos et usko kysy tolta kaverilta tuolla kerroin sille saman tarinan"
Tarinan opetus: menkää sinne käräjille riitelemään, jos on varaa. Sinne ne lasten perinnöt on fiksua tuhlata, eikö?
Kuka tämän keskustelun aikana on sanonut "minä minä minä"?