Pidättekö miehen sukuun yhteyttä?

Hei! Mieheni perhe on marokosta ja olemme käyneet siellä, toivottavasti pääsemme pian uudelleen käymään, jos Luoja suo. Joka viikko soitellaan skypen kautta :)

Yhteydenpito on miehen vastuulla. Miehen kotimaassa käymme parin vuoden välein. Miehellä on sisaruksia, joilla on lapsia ja lapsenlapsiakin, mutta muuten suku on aika pieni, koska vuosikymmenien takaisten riitojen takia välit osaan sukulaisista ovat katkenneet (jo ennen mieheni syntymää). Ja osa on tietysti jo kuollut, sodan aikana tai sen jälkeen.

Yhteydenpidon tavat ovat erilaiset kuin Suomessa: ei ole tapana lähetellä kortteja, muistaa syntymäpäivänä tms. Alkuvuosina kirjeenvaihto oli säännöllistä, joskin osa kirjeistä hävisi matkalla ja aina sai miettiä, mitä kirjoittaa, kun kirjeet usein avattiin. Etenkin vanhemmille piti kirjoittaa aika muodollisesti. Puhelimella soittaminen oli kallista, eikä mieheni perheenjäsenten kotoa voinut soittaa ulkomaille ollenkaan. Nykyään sähköinen yhteydenpito on yleisempää ja helppoa, kun yksityishenkilöilläkin saa olla nettiliittymä kotona.

Lapset ovat päässeet tutustumaan serkkuihinsa, setiinsä ja täteihinsä ja näkemään, mistä isä on kotoisin. Hiukan harmittaa, kun välit voisivat olla läheisemmätkin, mutta kaikki ei mene aina niin kuin haluaisi. Vaikka perheenjäsenet kuinka vaikuttaisivat ihanilta, taustalla voi olla lapsuudesta juontuvia juttuja. Mun mieheni asema perheessään oli/on aika matalalla iästä ja ennen kaikkea äidin toiminnasta johtuen, mikä on etäännyttänyt välejä. Tuntuu, että sisarustensa silmissä mieheni ei vieläkään ole aikuinen. Sen lisäksi joillakin on katkeruutta siitä, että mieheni pääsi aloittamaan uuden elämän. Ja kun hän on nuorimmasta päästä, vanhemmilla sisaruksilla on oikeus neuvoa asiassa kuin asiassa.

Mä itse pidän tosi epämiellyttävänä sitä, että mieheeni yritetään vaikuttaa mun kautta. Näkemykset vaimon asemasta ovat näemmä aika erilaiset. En koe velvollisuudekseni yrittää kääntää mieheni päätä suuntaan tai toiseen, vaan puhumme asioista keskenämme ja annamme ehkä enemmän vapauksia toisillemme kuin mieheni suvussa on tapana. Vaatii joskus lujia hermoja, mutta matkoilla pyrimme välttämään turhia riitoja sukulaisten kanssa- koska asumme Suomessa, voimme kuitenkin tehdä oman päämme mukaan.

appivanhemmille sekä miehen sisaruksille pari kertaa viikossa, joskus useamminkin. Käydään heidän luonaan kerran tai kaksi vuodessa, ja miehen vanhemmat ovat olleet pari kertaa meillä. Eli ilmeisesti pidämme kohtuullisen tiiviisti yhteyttä. Eikä yhteydenpito ole kummankaan 'harteilla'. Olenpa ollut ominenikin anoppilassa viikonpäivät, kun miesväki lähti keskenään trekkailemaan. Ja anopin kanssa soitellaan, ja jutellaan niitä näitä aina kun huvittaa.

Aviomieheni on turkkilainen. Suomessa asuviin sukulaisiin pidetään jatkuvasti yhteyttä ja vieraillaan toistemme luona viikottain. Turkissa asuvia sukulaisia nähdään kerran pari vuodessa, muutoin puhutaan skypessä muutaman kerran viikossa. Osaan myös mieheni äidinkielen, joten kieli ei ole ongelma. Suomessa asuvien kanssa puhutaan lähinnä suomea, koska vierastan vähän turkin kielen puhumista ja puhun sitä vain pakosta :D Lapsia meille ei ikävä kyllä ole siunaantunut, mutta jos niitä tulee niin tottakai haluan heidän tietävän molempien vanhempiensa "juuret".

Oma sukuni on täynnä rasisteja alkkiksia, joten näihin ei olla minkäänlaisissa yhteyksissä :D Vanha mummoni (87v) on kyllä todella ihastunut mieheeni ja käydään häntä aina välillä moikkaamassa.

Pidämme ehdottomasti!

Olen saanut mieheni kotimaasta uuden, ihanan, lämminhenkisen perheen! Todella erillaisen kun minun sukuni täällä Suomessa. Varsinkin anoppini on suloinen ja me pystymme kommunikoimaankin vaikka hän ei englantia enkä minä kovinkaan paljon arabiaa osaa.

Kai se on vähän itsestäkin kiinni, miten asioihin suhtautuu. Tiedän pareja, joissa suomalaispuoliso ei aina jaksaisi lähteä "sukuloimaan" toiseen maahan, kun aina pitää hymyillä, suudella poskille, kysellä kuulumiset ja viettää todella tiivistä perheaikaa sukulaisten kesken.

Suomalaisilla "oma rauha ja oma henkilökohtainen tila" on käsitteitä, jotka eivät ihan kaikissa maissa ole samat.

Oli minullakin, kun olimme viettämässä lomaa mieheni kotimaassa, varuduttava siihen että anoppi saattoi joskus jo seitsemän aikaa tulla kolkuttelemaan ovelle ja tarjoilemaan teetä.

Mutta jos itse pitää sosiaalisista tilanteista ja erillaisista ihmisistä, ei omaa sukuaan tarvitse kaihtaa :)

Kun lukee tämänsivun kirjoituksia, niin tuntuu siltä kuin puolet suomalaisnaisista olisi naimisissa, tai menossa naimisiin mustan, tai arabimiehen kanssa.
Mihin tämä lopulta päätyy?