Menin 90-luvulla Pohjois-Afrikkalaisen miehen kanssa naimisiin vaikka en ollut tuntenut häntä edes kolmea kuukautta!
Minua pidettiin hulluna, ja hullu varmaan olinkin, mutta sydämeni tiesi ensi hetkestä, että kuulumme yhteen.
Kohta 20 v ollaan pidetty yhtä, ja kiiltävänmustat hiuksensa ovat vuosien saatossa harmaantuneet, mutta yhä hän saa välillä sydämeni pamppailemaan :)
Halusin kertoa tämän, että kaikista ikävistä tarinoista ja varoituksista huolimatta onnellisiakin avioliittoja on!
Onko jollakin muulla vastaavanlaista tapahtunut?
Tiedän kyllä, että olemme yksi harvoista onnistuneista...
Minua pidettiin hulluna, ja hullu varmaan olinkin, mutta sydämeni tiesi ensi hetkestä, että kuulumme yhteen.
Kohta 20 v ollaan pidetty yhtä, ja kiiltävänmustat hiuksensa ovat vuosien saatossa harmaantuneet, mutta yhä hän saa välillä sydämeni pamppailemaan :)
Halusin kertoa tämän, että kaikista ikävistä tarinoista ja varoituksista huolimatta onnellisiakin avioliittoja on!
Onko jollakin muulla vastaavanlaista tapahtunut?
Tiedän kyllä, että olemme yksi harvoista onnistuneista...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Juu,samoin täällä. Kohta 23-v yhdessä :) toki on ollut ylä- ja alamäkiä,mutta yhdessä mennään elämää eteenpäin edelleen!
Suositteletko naimisiin menemistä vajaan kolmen kuukauden tutustumisella?
En tietenkään suosittele.
On järkevämpää tuntea kauemmin, ennenkuin tekee isoja päätöksiä.
Itse en kuitenkaan ratkaisuani katunut, enkä kadu, ja päätökseni oli tehty tunteella eikä järjellä. Tiesin tekeväni oikean päätöksen.
Halusin vaan kertoa, että jokainen tarina on erilainen, älkää yleistäkö.
Naimisiin ryntääminen ei välttämättä johda eroon.
Sydämen tunne voi joskus olla enemmän oikeassa kuin järjen ääni.
Eri kulttuurien kasvatitkin voivat onnistua liitoissaan :)
"Tiesin tekeväni oikean päätöksen."
Mistä? Osaatko ennustaa? Oletko selvänäkijä?
"Naimisiin ryntääminen ei välttämättä johda eroon."
Ei miinakentälle ryntääminenkään välttämättä johda kuolemaan tai rampautumiseen. Joten? Moukan tuuri kunniaan?
tarinoita jorinoita, onhan noita.....kuten sinunkin provoilusi.
Niin, joskus ne kestävätkin liitot ovat olleet nuoria. Mä näen niin, että puolisot joko sopivat toisilleen (= oppivat elämään toistensa kanssa) tai sitten eivät, avioliitosta riippumatta. Niin yksinkertaista. Toki suhteella on paremmat mahdollisuudet kestää, jos molemmat ovat alun pitäen sillä asenteella, että tässä se nyt on kuin että katsotaan, mitä tästä tulee.
Me olemme erilaisia persoonia ja toimimme eri tavalla. En näe avioeroa epäonnistumisena, mutta en myöskään näe syytä kiirehtiä avioliittoon, jos se ei ole välttämätöntä esim. oleskeluluvan takia. Ihan käytännön kannalta: avioliiton solmimisessa ja mahdollisessa erossa on monta asiaa hoidettavana.
Mieheni oli tutustuttuamme tosi pian varma siitä, että haluaa mut vaimokseen. Mulla meni vuosi aikaa päätöksen tekemiseen. Seurustelimme muutaman vuoden ja asuimme vuosikausia yhdessä ennen naimisiin menoa - avioliiton solmimisen ajankohdalla ei ollut niin väliä, koska olimme jo toisiimme sitoutuneet ja toisillemme lupautuneet. Riskejä on silti hyvä miettiä joka parisuhteessa. Mä olin siitä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut epäillä, käyttääkö mies mua oleskeluluvan saamiseen, mutta moni muu asia mietitytti.
"Riskejä on silti hyvä miettiä joka parisuhteessa."
Eikä kannata miettiä mitään riskejä. Älä nyt viitsi olla tuollainen tylsimys ja fiiliksillä elämisen Hannu Karpo. Aloittajakin onnistui ihan sokkona, miksei sitten muutkin. Miksi sitä paitsi odottaa edes kolmea kuukautta, jos "sydän tietää" heti ensi hetkestä jne? Samana päivänä naimisiin, sanon minä. Kyllä sydän tietää.
Haluaisin vielä tarkentaa, etten epäillyt miehen käyttävän mua hyväkseen. Mä vitkuttelin peräti tuon vuoden ennen päätöksen tekoa, koska ensinnäkin olin vielä nuori ja epävarma tunteistani. En itse luottanut tunteisiini ja ylipäätään itseeni, joten miten olisin uskaltanut antaa toisen tehdä isoja päätöksiä mun varaani? Toisekseen halusin antaa ajan näyttää, onko kyse oikeasti miehen puolelta syvemmistä tunteista vaiko yksinäisyyden pelosta, joka usein sekoitetaan rakkauteen... Mies oli kuitenkin asunut Suomessa niin vähän aikaa. Pelkäsin, että hän asettaisi muhun liian isoja toiveita.
Jos olisin päättänyt nopeammin, hyvin olisi varmaan käynyt siinäkin tapauksessa. Mä nyt vain satun olemaan vähän harkitsevampaa tyyppiä. En usko "siihen oikeaan". Mutta samaan päämäärään on monta tietä.
Minusta ulkomaalaislakimme pilkkaa koko avioliittoinstituutiota. En voi ymmärtää, miksei oleskelulupaa voi saada avoliiton perusteella, kun sen perusteella jaetaan sosiaaliset tuetkin.
En ikimaailmassa olisi mennyt reilun vuoden seurustelun ja alle vuoden yhdessäasumisen jälkeen naimisiin suomalaisen kanssa. Mutta kun silloinen avovaimo karkoitettiin, niin tuli kiire naimapuuhiin periaatteella, että kestääpä liitto sitten viikon tai loppuelämän, niin homma täytyy katsoa loppuun.
Hyvin on reilun vuosikymmenen kestänyt, mutta silti minusta valtion pakkonaittaminen on iljettävää holhoamista.
Oleskelulupaa ei ole pakko myöntää edes naimisiinmenon perusteella, Suomessa on joitain lumeliitto tapauksia.
Tuskinpa tuo mikään uutinen on kellekään monikulttuurisessa suhteessa olevalle.
Joitain kymmeniätuhansia...... ja muutamat ääliöt rahoittavat afroloisten täysihoitoa.
Mielestäni turistiviisumin pitäisi saada helpommin ja pitemmäksi aikaa. On sitten jokaisen turistin oma asia kustantaa oleskelunsa ja matkavakuutuksensa ja kansalaisen yksityisasia huolehtia vieraastaan. Näin olisi helpompi seurustella arkioloissa pitempään. Sen verran pitää pystyä huolehtimaan lähimmäisestä ilman valtion paapomista.
Minä menin mieheni kanssa naimisiin 1,5kk jälkeen ensitapaamisesta :) minäkin tiesin, että hän on se oikea mulle ja edelleen onnellisia ollaan.
onnittelut sinulle Habibi ja miehellesi kanssa.
Me olemme olleet naimisissa kymmenisen vuotta, ja avioiduimme 8 kk tapaamisemme jälkeen. Vietimme yhdessä pari viikkoa, ihan ystävinä. Erosimme, mutta vaihdoimme puhelinnumeroita, ja nauroimme, että kenties tavataan taas joskus jossain päin maailmaa. Kumpiin jatkoi matkaansa omiin suuntiinsa, mutta molemmille jäi sellainen tunne, että nyt olen tavannut Sen Oikean. Pidimme tiiviisti yhteyttä, ja yritimme sovitella kiireisiä aikataulujamme, ja saada tapaamisen järjestettyä. Puoli vuotta kului, ja puhelinlaskut olivat huimaavat. Lopulta onnistuimme löytämään pari kuukautta aikaa, jolloin voisimme tutustua toisiimme paremmin. Sen verran hyvin tuo tapaaminen sujui, että loman lopussa olimmekin jo vihitty aviopari. Eikä koskaan ole kaduttanut, ei edes pienenä ohikiitävänä hetkenä! Joskus sen vain tietää heti alkutahdeista, eikä sitä silloin tarvitse jäädä miettimään.
Näitä kristallipallon omistajia täällä näköjään riittää. Onhan se hienoa, jos "tietää". Mutta mistä voi johtua se, että aika moni, joka "tietää", joutuu myöhemmin toteamaan olleensa väärässä? Mistä syystä heidän "tietonsa" oli väärää?
Kun on sattunut lyömään vetoa oikeasta hevosesta, on helppo sanoa jälkeenpäin että "tiesin heti". Mutta kun totuus on, että ei voi todella tietää. Ei varsinkaan lyhyellä tutustumisella. Mikäs siinä, jos silkalla tuurilla haluaa navigoida elämässä, mutta on naurettavaa kutsua sitä tiedoksi jälkikäteen sillä perusteella että kävikin hyvin. Se on itsepetosta ex post facto.
Tunne ei ole tietoa.
osaa lukea tekstiä vääristelemättä, ja tuomatta siihen omia mausteitasi. En mielestäni väitä kummankaan tietäneen yhtään mitään, vaan puhun tunteesta. Näillä kahdella sanalla on ainakin minun sanakirjassani vissi ero :)
En myöskään väitä, että kaikkien pariskuntien pitäisi sännätä naimisiin lyhyen tuntemisen jälkeen. Mutta toisaalta, tunnen myöskin pariskuntia joiden ei olisi edes kymmenen (tai enemmänkin!) vuoden arpomisen jälkeen olisi pitänyt mennä naimisiin ainakaan keskenään. Ja joidenkin olisi vaan hyvä pysyä ikisinkkuina läpi elämänsä. Mutta kyllä, joillekin varmasti sopii tällaiset pikaratkaisut. Ja mikäs sen parempaa, jos suhde vielä sen päälle on kaikin puolin toimiva.
NÄIN SE TARINA ETENEE...
HEI SINA SUOMITUTTO!
http://i5.aijaa.com/b/00941/9005962.jpg
LAHDE MINU MUKAA
http://i10.aijaa.com/b/00313/9006502.jpg
AH, IHANAAA!!!
http://i2.aijaa.com/b/00616/9032807.jpg
MUTTA LOPULTA OVAT VAIN HE KAKSI...
http://i5.aijaa.com/b/00961/9110112.jpg
http://i2.aijaa.com/b/00914/9128664.jpg
nii nii nii
Oleskeluluvan voi saada avoliiton perusteella, tosin siihen vaaditaan vähintään 2 vuotta todistettua yhteiseloa (ja hyvä näin, muutenhan oleskelulupia myönnettäisiin ihan liian helposti ja usein väärin perustein!). Tuossa 2 vuodessa alkuhuuma ehtii monessa suhteessa kummasti monen kohdalla hälvetä. Mun avomies olisi saanut oleskeluluvan myös työn perusteella, mutta katsottiin paremmaksi hakea se perhesyiden perusteella, sillä nyt taantuman aikana ei voi koskaan olla varma miten pitkään työt jatkuvat. Meidän kohdalla myöskään avioliitto ei ole ajankohtainen eikä toisaalta niin tärkeäkään.