Avovaimon lapsi

Ei sinun tarvitse kieltää itseltäsi mahdollisuutta kiintyä ja oppia rakastamaan avokkisikin lasta ajan kanssa. Ei se kiintyminen ja "rakastuminen" tapahdu kaikissa yhtäkkiä eikä automaattisesti, se on herkkä juttu ja siihen vaikuttavat monet tekiät.
Oma asenne ehkä kaikkein eniten.

Tee itsellesi selväksi se, millainen rooli sinun on parasta ottaa lapsen elämässä. Jos lapsella ei ole mitään yhteyksiä isäänsä, ovat äidin miesystävät hänelle aina niitä isäpuolia ja miehenmalleja, halusivat he niin tai eivät.
Jos taas lapsi on säännöllisesti tekemisissä isänsäkin kanssa, äidin uusi miesystävä on vaan äidin tykkäämä miesystävä ja yksi aikuinen lapsen elämässä siinä missä muutkin lähiomaiset.

Asennoidu siis uuteen elämäntilanteeseesi siten, että lapsen läsnäolo rakkaussuhteessa luo sinullekin mahdollisuuden henkiseen kasvuun; aikuisena vastuunkantajana, miehenmallina ja kasvattajanakin. Se on siis mahdollisuus oppia uutta itsestäkin, ei mitään sen pelottavampaa.
Ja lapsetkin ovat lapsia vain hetken.

Nauti uudesta roolistasi ja ole utelias. Tue avokkiasi kasvatustyössä ja huolenpidossa niin paljon kuin osaat ja pystyt ja anna itsellesi aikaa oppia uutta pikkuhiljaa. Se riittää, että yrittää.

..... herännyt mitään äidillisiä tunteita ja sen olen myös oppinut hyväksymään. Meidän yhteiseloa on kestänyt jo kohta viisi vuotta, lapset tuntuvat läheisiltä, mutta "neutraaleilta". En enää edes odota mitään sen kummenpaa tunnemyrskyä lapsia kohtaan. Meillä menee hyvin ja se saa riittää.

Tässä on tilaisuus kasvaa jos haluaa.

Ehkä teillä on joskus omiakin lapsia ja totta puhuakseni ne on ihan samanlaisia hirviöitä uhmaiässä. Ja siitähän vasta soppa syntyy jos rakentelet suosikkijärjestelmän.

Puolison toisille lapsille ei isäksi tarvitse tulla, mutta hyväksi kaveriksi kyllä. Lasten kanssa on ihan hauska temmeltää, joskus se on taas yhtä tervan juontia.

Minun omat lapseni ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämää. Nykyisellä miehelläni on 2 pientä lasta ja ne ovat hänen, tai haluaisin sanoa, meidän, huollettavina. Näillä pikkuisilla on hyvä suhde nykyisin äitiinsä, olen itse sen ottanut huolekseni, sillä lasten isä ei siitä juurikaan piitannut. Tulen myös itse asiallisesti toimeen lasten äidin kanssa.

Muutimme aika pian yhteen tavattuamme, jännitin aluksi miten tulee käymään, itse kun olin jo tottunut lapsettomaan arkeen. Mutta ihmeekseni olen huomannut tunteitteni kasvanneen hänen lapsiaan kohtaan, vaikka myös ajattelin että "toimeen tuleminen" riittäisi ihan hyvin. Joskus jopa unohdan että he eivät ole meidän yhteisiä biologisia lapsia.

Isoin kompastuskynnys tuli n. vuosi sitten kun toinen lapsista olisi halunnut kutsua minua äidiksi. Keskustelimme pitkään mies, minä ja lapset, ja sovimme että kunnioituksesta heidän omaa äitiään kohtaan he kutsuisivat minua etunimelläni. Toisinaan kyllä kuulen heidän kutsuvan minua äidiksi kavereilleen.

Kysyit tuntuuko normaalilta ettei herää isällisiä tunteita. On se aivan normaalia, ei ihminen voi tunteitaan pakottaa. Minun lähtökohtani ainakin oli, että miehen kokonaispakettiin kuuluu kaksi pientä lasta ja jollain tapaa lasten oikea äitikin. Minä en ainakaan edes odottanut itseltäni muuta, tuskin miehenikään, kuin että tulen juttuun ja hyväksyn tilanteen, ja toki että otan sen huomioon yhteiselämämme valinnoissa. Minulle vaan kävi ajan kanssa näin että sydämessäni on myös paikka hänen lapsilleen yhdessä omien lapsieni kanssa.