Osa 1. Olen 12 lapsisesta perheestä. Meillä sisaruksilla on lyhyt ikäerot toisiimme nähden. Olemme kaikki aikuisia. Nuorinkin on jo 30 vuotias. Isäni on kuollut jo lähes 20 vuotta sitten ja äitimme on ollut pitkään leskenä. Kun isä kuoli, niin nuori oli silloin vasta 10 vuoden tietämillä, joten äitillä oli vielä paljon työtä lasten saattamisessa aikuiseksi.
Äitimme on tosi raskas ihminen meille kaikille, mutta toisille vielä enemmän kuin toisille. MInä olen lapsista se, joka on kantanut erityisen suurta vastuuta ja huolta äidistä isämme kuoleman jälkeen. Olin äitini terapeutti. Vietin joka päivä tuntikausi laittamalla äitini sielun elämää järjestykseen. Olin äitin aurinko ja valo. Minä kannustin ja tuin. Minä kuuntelin kaikki itkut ja vuodatukset. MInä ymmärsin ja rakastin. MInä lupasin, etten koskaan hylkää häntä ja että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Minä rakastin. MInä annoin valtavasti omaa energiaani ja voimaani laittaakseen hänen elämänsä järjestykseen. Minä olin äidin valo ja voima.
Minulla tuli seurustelusuhteita, mutta kaikki ne kariutuivat. En osannut sitoutua, enkä luottaa. Suhteeni oli täynnä dramatiikkaa.
Kannoin valtavasti huolta äitini elämästä. Tunsin voimaantumista, kun sain äitini rauhoittumaan ja hänen "elämänsä järjestykseen". Tunsin kuitenkin tämän vievän paljon voimiani. Kun aloin lähestyä 30 ikävuotta, kysyin itseltäni useamman kerran, että miksi toimin näin?? Mikä sai minut aikuisen ihmisen ottamaan harteilleni tämmöisen henkisen taakan? Pitkän ja hartaan itsetutkiskelun jälkeen löysin sisältäni lopulta vastauksen!! Sisälläni oli pieni rakkautta kaipaava tyttö, joka janosi valtavasti äidin hyväksyntää ja rakkautta. Se oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä. Tämä tyttö minussa teki itsensä niin tarpeelliseksi äidille, että maailmassa olisi yksi ihminen joka ei minua koskaan hylkäisi!!
Tämän asian oivaltaminen oli yksi tärkeä käänne, että aloin tehdä tietoista työtä irtautuakseni äidistä.. mutta helppoa se ei ole ollut, enkä vieläkään ole vapaa äidin vaikutusvallasta ja myrkyllisyydestä!
Kun tapasin nykyisen mieheni 30 vuotiaana, se oli äidilleni kauhea paikka. Kun vein mieheni tapaamaan äitiäni, niin sain jälleen kerran pettyä äitini käytökseen. Äitini ei osannut millään tavalla iloita onnestani (niinkuin ei koskaan aiemminkaan!), vaan kaksi tuntia tilitti miehelleni kurjaa elämäänsä..sitä samaa tarinaa, jonka puhuu kaikille ihmisille, kun heidät tapaa ekaa kertaa.
Jälleen kerran sain tuntea sen, että minun onneni ja iloni tekevät äitini onnettomaksi!! Tämän asian olin huomannut jo paljon aikaisemmin. Kun lapsena tai nuorena menin iloa hehkuen jakamaan iloni äitini kanssa, niin hän lopetti sen lyhyeen kääntämällä huomion omaan kurjaan elämäänsä, jossa ei koskaan ollut mitään kivaa. Olen tullut siis siihen johtopäätökseen, että äitini on kateellinen minulle ja sisaruksilleni, koska meillä on elämässä asioita, joita ilman hän on jäänyt.
Äitimme on tosi raskas ihminen meille kaikille, mutta toisille vielä enemmän kuin toisille. MInä olen lapsista se, joka on kantanut erityisen suurta vastuuta ja huolta äidistä isämme kuoleman jälkeen. Olin äitini terapeutti. Vietin joka päivä tuntikausi laittamalla äitini sielun elämää järjestykseen. Olin äitin aurinko ja valo. Minä kannustin ja tuin. Minä kuuntelin kaikki itkut ja vuodatukset. MInä ymmärsin ja rakastin. MInä lupasin, etten koskaan hylkää häntä ja että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Minä rakastin. MInä annoin valtavasti omaa energiaani ja voimaani laittaakseen hänen elämänsä järjestykseen. Minä olin äidin valo ja voima.
Minulla tuli seurustelusuhteita, mutta kaikki ne kariutuivat. En osannut sitoutua, enkä luottaa. Suhteeni oli täynnä dramatiikkaa.
Kannoin valtavasti huolta äitini elämästä. Tunsin voimaantumista, kun sain äitini rauhoittumaan ja hänen "elämänsä järjestykseen". Tunsin kuitenkin tämän vievän paljon voimiani. Kun aloin lähestyä 30 ikävuotta, kysyin itseltäni useamman kerran, että miksi toimin näin?? Mikä sai minut aikuisen ihmisen ottamaan harteilleni tämmöisen henkisen taakan? Pitkän ja hartaan itsetutkiskelun jälkeen löysin sisältäni lopulta vastauksen!! Sisälläni oli pieni rakkautta kaipaava tyttö, joka janosi valtavasti äidin hyväksyntää ja rakkautta. Se oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä. Tämä tyttö minussa teki itsensä niin tarpeelliseksi äidille, että maailmassa olisi yksi ihminen joka ei minua koskaan hylkäisi!!
Tämän asian oivaltaminen oli yksi tärkeä käänne, että aloin tehdä tietoista työtä irtautuakseni äidistä.. mutta helppoa se ei ole ollut, enkä vieläkään ole vapaa äidin vaikutusvallasta ja myrkyllisyydestä!
Kun tapasin nykyisen mieheni 30 vuotiaana, se oli äidilleni kauhea paikka. Kun vein mieheni tapaamaan äitiäni, niin sain jälleen kerran pettyä äitini käytökseen. Äitini ei osannut millään tavalla iloita onnestani (niinkuin ei koskaan aiemminkaan!), vaan kaksi tuntia tilitti miehelleni kurjaa elämäänsä..sitä samaa tarinaa, jonka puhuu kaikille ihmisille, kun heidät tapaa ekaa kertaa.
Jälleen kerran sain tuntea sen, että minun onneni ja iloni tekevät äitini onnettomaksi!! Tämän asian olin huomannut jo paljon aikaisemmin. Kun lapsena tai nuorena menin iloa hehkuen jakamaan iloni äitini kanssa, niin hän lopetti sen lyhyeen kääntämällä huomion omaan kurjaan elämäänsä, jossa ei koskaan ollut mitään kivaa. Olen tullut siis siihen johtopäätökseen, että äitini on kateellinen minulle ja sisaruksilleni, koska meillä on elämässä asioita, joita ilman hän on jäänyt.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"...minun onneni ja iloni tekevät äitini onnettomaksi!! "
Oletko vanhoillislestadiolaisesta perheestä? Minä olen, ja oma äitini käyttäytyi samalla tavalla. Kaikkiin tulevaisuudensuunnitelmiini sain äidiltäni vastauksen, että "silloin on jo maailmanloppu". Murkkuikäisenä jo ihan piruuttanikin esitin hänelle todella pitkän tähtäyksen suunnitelmiani saadakseni hänet sanomaan tuon... eikä tarvinnut pettyä. :D
Omakin äitini oli erittäin rasittava ihminen, yritti kääntää lapsiaan (sisaruksiani) toisiaan vastaan, ja haukkui varsinkin minua jatkuvasti.
Olen esikoislestadiolaisesta perheestä.. tosin en tiedä voinko enää niin sanoa. Sisaruksistani vain yksi käy kokouksissa ja muut ovat valinneet toisenlaisen tien.. kyllä hekin jumalaan uskovat kukin omalla tavallaan. Äitini lestadiolaisuus on sitä mitä on.. käy kokouksissa sosiaalisen seuran vuoksi, mutta itsekin hän kritisoi paljon uskontoa ja sanoo, että ottaa sieltä sen minkä hänelle sopii.
Taitaa olla noin lestadiolaisäidit niin itsensä loppuun polttaneet, ettei ole mitään muuta annettavaa lapsilleen kuin katkeruutta. Oma äitini on kuvitellut saavansa jonkun "palkinnon" tästä uurastuksesta.. ja kun sellaista ei ole hänen mielestään tullut, niin on katkera. Riittävä palkinto ei ole menestyneet ja elämässä pärjäävät lapset.
Oma äitini on avoimesti kertonut olevansa kateellinen minulle. Tätä on jatkunut lapsuudesta asti. Täysin järjetöntä ja käsittämätöntä.
Tyttärenä on kauheaa joutua äitinsä vihan kohteeksi. Äiti piehtaroi katkeruudessaan muutenkin ja mielellään kostaa kokemansa vääryydet tyttärelleen.
Tällaisissa tapauksissa äiti kokee lapsensa ikään kuin itsensä jatkeena - ei siis erillisenä yksilönä jolla on omat ainutlaatuiset persoonakohtaiset piirteet ja tarpeet.
Hallitseva ja omalla tunnekavalkaadillaan manipuloiva äiti saa katkottua monesti tyttärensä siivet ellei tyttö ole vahva luonne, sillä äidillä on vanhemmuuden ja elämänkokemuksen tuoma etulyöntiasema.
Jos tytär on terävä ja uskoo itseensä, niin eipä hätää. Tytär ymmärtää että vaikka äiti on rakas mutta omituinen, niin sen ei tarvitse vaikuttaa pätkääkään hänen elämän valintoihinsa, vaikka minäkuvaansa voi toki vaikuttaakin.
mun iskä yrittää laittaa kapuloita rattaisiin minkä pystyy ja kun siltä kysyy että miksi niin se vastaa että kyllä mää tiedän
Katkaiskaa jo vihdosta viimein se napanuora ja eläkää omaa elämäänne!
Vanhaa, katkeroitunutta ihmistä ei voi kukaan auttaa.
Tietenkin, jos haluatte uhrata oman elämänne ja hankkia marttyyrin kruunun, mikäs siinä.
Joo suosittelen kans päästämään irti...tarvittaessa lopettaa toviksi yhteydenpito, että kummatkin osapuolet pääsee irtautumaan...tosin se vie voimia eikä välttämättä ole helppoa ja yleisesti hyväksyttyä. Mutta se on kannattavaa. Kaikkien osapuolien kannalta parasta. Kunhan ei jää katkeruutta, vaan sen voi tehdä ihan kasvun takia, ei vihassa vaan päätöksestä. Päätöksestä kasvaa omaksi persoonaksi eikä olla toisen ihmisen mielen vanki. Totuus tekee vapaaksi.
Itse tällä hetkellä olen irtautumassa uskonnollisista ja kontrolloivista vanhemmista, joiden jatkeena olen kokenut eläväni koko lapsuuteni. Heidän mielentilojansa varten, ilman omia aivoja. Itse uskon kyllä Jumalaan, maailman kaikkeuden Luojaan, mutten kristinopin mukaan. Jumalan avulla olen kasvamassa irti uskonnolisuudesta ja suorittamiskäyttäytymisestä.
Olet tekemässä Elämäsi ratkaisun, jolla pelastat itsesi elämälle.
Ole vahva, kysehän on sinun elämästäsi.
Kaikkea hyvää elämääsi.