Kyllä monella ystävyys on yksipuolista ja vain omaa minäänsä hellivää. Eräskin kun oli sinkku, tosin ei silloinkaan mikään yksinäinen, sukua ja porukkaa pilvin pimein. Tekstaili kaiket päivää ja illat ajatuksiaan, runojaan ja itsesääliään. Toisinaan ei ollut edes sauna- ja ruuanlaittorauhaa kun piti saada vastaus niin syvällisiin oivalluksiin - heti ja pikalla! Ei se mitään mutta kun valitti, että ihmiset ovat niin itsekkäitä etteivät välitä yksinäisistä ystävistään vaan antavat kaiken ajan perheilleen ja "sille ukolleen". Nyt itse löysi sen ukon, niin eipä ole tekstaillut eikä kiirehtinyt vastaamaan ja jos hänelle viestin kerran viikkoon pariin laitan.
Minua ei tosin haittaa, kun ihmisuhtetia on riittämiin muitakin, mutta ihan hyvä kaveri oli. Joskus vain sitä miettii, että niinkö vähan sittenkin ystävyys hänelle merkitsi. Olinko sittenkin vain jonkinlainen terapeutti! On jopa helpotuskin kun ei aina roiku itsesääliviesteineen ukontuskissaan.
Sanompa vain että kyllä se meillä itsekullakin on niin että se pyyteetön lähimmäisen rakkaus ja ystävyys jää aina omien menojen ja suhteiden alle. Niin kai se itsellänikin on. Kunpa muistaisi tämän ainakin kun tulee mieleen vaatia ystävyyttä ja huomiota toisilta ja jopa syyllistää heitä muistamattomuudesta.
Oma suu on aina lähempänä kuin kontinsuu. Itse en kaipaa seurustelusuhdetta, mutta jos sellainen joskus sitten kohdalle tupasahtaa, niin minustakin varmaan menttää sitten muutama yksinäinen ystävän. Se on elämän realiteettikin, kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia.
Kyllä parisuhteessa elävät tekevät itselleen hallaa, jos ripustautuvat vain siihen yhteen ihmissuhteeseen. Sitten jos tuleekin kuolema tai yllättävä ero niin on kauhea sokki ja yksinäisyys kun vuosien jopa vuosikymmenien jälkeen jääkin yksin ja ei ole tottunut luomaan ystävyyssuhteita parisuhteen aikana. Ja eihän ystävyysverkostoa ihan hetkessä luodakkaan.
Uskon että jos tämä ystävä jäiskin taas yllättäen yksin ja romanssi lopahtais, niin eiköhän olisi taas innolla suunnittelemassa yhteisiä juttuja ja tekstiviestit pommittais kännykkääni.
Minua ei tosin haittaa, kun ihmisuhtetia on riittämiin muitakin, mutta ihan hyvä kaveri oli. Joskus vain sitä miettii, että niinkö vähan sittenkin ystävyys hänelle merkitsi. Olinko sittenkin vain jonkinlainen terapeutti! On jopa helpotuskin kun ei aina roiku itsesääliviesteineen ukontuskissaan.
Sanompa vain että kyllä se meillä itsekullakin on niin että se pyyteetön lähimmäisen rakkaus ja ystävyys jää aina omien menojen ja suhteiden alle. Niin kai se itsellänikin on. Kunpa muistaisi tämän ainakin kun tulee mieleen vaatia ystävyyttä ja huomiota toisilta ja jopa syyllistää heitä muistamattomuudesta.
Oma suu on aina lähempänä kuin kontinsuu. Itse en kaipaa seurustelusuhdetta, mutta jos sellainen joskus sitten kohdalle tupasahtaa, niin minustakin varmaan menttää sitten muutama yksinäinen ystävän. Se on elämän realiteettikin, kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia.
Kyllä parisuhteessa elävät tekevät itselleen hallaa, jos ripustautuvat vain siihen yhteen ihmissuhteeseen. Sitten jos tuleekin kuolema tai yllättävä ero niin on kauhea sokki ja yksinäisyys kun vuosien jopa vuosikymmenien jälkeen jääkin yksin ja ei ole tottunut luomaan ystävyyssuhteita parisuhteen aikana. Ja eihän ystävyysverkostoa ihan hetkessä luodakkaan.
Uskon että jos tämä ystävä jäiskin taas yllättäen yksin ja romanssi lopahtais, niin eiköhän olisi taas innolla suunnittelemassa yhteisiä juttuja ja tekstiviestit pommittais kännykkääni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Totta puhut. Samaa kokenut itsekin. Olen kyllä sitä mieltä, et en enää niin itsekkäiden tyyppien sotkuihin lähde mukaan, kun on tosiaan pitänyt mukamas olla 24/7 valmiudessa heidän valitusvirsiä kuuntelemaa ja toimia psykologina, mut ootas kun poikakaveri ilmaantuu, niin ei kutsuta edes bileisiin =/
Joo, mulla on oma elämä enkä aio tuhlata siitä enää sekuntiakaan tuollaisten itsekkäiden idioottien hoivailuun. Tietenkin tämä ihminen suuttui, kun en ollut enää hänen käytettävissään, kun heillä meni välit poikki, mut so what.
Tuttua on yksipuolinen ystävyys. Ihmiset katoavat aina viimeistään silloin, kun parisuhde löytyy. Jopa sisarukset.
Ymmärrän kyllä ettei aikuisena koko ajan enää roikuta ystävissä, mutta kyllä minua harmittaa, että silloin soitellaan ja ollaan yhteydessä kun on joku hätä tai ei mene huonosti, mutta sitten kun elämä hymyilee niin eipä kaivata.
Itse kun kaipaisin erityisesti sisaruksiltani sitä yhteistä elämää ja kuulumisia edes jonkun verran, mutta eipä kuulu, kun elämä vie mukanaan, ja valitettavasti minä en siihen sitten kuulu.
Vuosia yritin itse olla aktiivinen, käydä kylässä, soitella jne, mutta lopetin.
Nyt olen se hätäapu.