Kuinka pahoista aviokriiseistä olette selvinny? Kauanko meni?

Eikö kellään ole kriisejä vai eikö niistä selvitä? Kokemuksia?

Muuten melko tarkkaan samanlainen tilanne, mutta puolenkymmentä vuotta myöhemmin aloitettiin. Niin ja olen itse mies.

En tiedä selviääkö tästä. Oikeastaan kriisinä tämän aloin hahmottaa puolisetoista vuotta sitten.

Välillä menee eteenpäin kun ajattelee, että moni asia voisi olla niin paljon huonomminkin. Kaikki ollaan suunnilleen terveitä, töitä riittänyt, velat kohtuumäärissä (about puolen vuoden bruttotuloja vastaava summa). Ei nyt ihan vielä hautaankaan tekisi mieli alkaa ajautua, puolivälissä 40:stä 50:een kun olen.

Sitten on niitä katkeria päiviä. Tuo ylipaino, yllätys! Tullut suruun syömällä sen jälkeen, kun vaimo ilmoitti, että seksiä ei enää tule. Ei kuulema ole koskaan oikein kiinnostanut. Jäin odottamaan ja yritin ymmärtää ja tukea. Tulos: Lihoin 40 kg ja nyt ei mitään toivoa että muita naisia saisin. Tosin vaikka olen 3-4 kertaa suoraan sanonut vaimolle, että parempi jos lähtisit pois, niin ei reagoi mitenkään. Joten muu kuin eunukin elämä on täyttä teoriaa nyt.

Arki etenee töihin ja kotitöihin hautautumalla. Lapset ovat kultaisia, toivottavasti eivät kovin paljon kärsi ja traumatisoidu tästä tilanteesta.

Hohhoijaa. Mies paljon koneella ja haluaa olla yksin ja miettii eroa. Identiteettikriisi ja kissanpaskat. Tiesitkö että hän haluaa olla yksin koska hän katsoo pornoa ja chattailee yms muiden naisten kanssa. Laput pois silmiltä ja käypäs katso salaa mitä miehen koneelta löytyypi. Sulla ylipainoa ja seksi tökkinyt, niin tottahan se mies on ruvennu edellä mainittuja harrastaan, jääny niihin pahasti koukkuun ja ehkäpä jo löytänyt jo uudenkin, jota kovasti haluaisi tapailemaan oikeasti, kummasti siitä virtaa saisi! muttta piru kun joutuu siitä talosta, maallisesta luksuksesta luopumaan, on se vaan niin vaikeeta tuo elämä nyt miehelle. Jälleen kerran ryssä on ryssä vaikka voissa paistais ja niin on ns miestenkin kohdalla, vieraat naiset seksillä venettä aina keikuttaa. Oon todella pettynyt kuulemaan taas tällaisen tarinan. Eikö miehillä todellakaan voi olla mitään selkärankaa ja kunniaa, mitään?! Vain ja ainoastaan muna keskellä aivoja. Niinkuin eräs mulle sanoikin, ei miehiä oikeasti tarvita muuhun kuin lasten tekemiseen. Ei niistä muuhun olekaan. Ja jos sen sian haluat pitää, niin mee nyt äkkiä pikalaihdutuskuurille ja maskeeraa ittes viimestä myöten hepeneitä ja korko kenkiä myöten kuntoon ja ainiin käy ne silikoonitissit, vaikka muuta paskaa väittäävät, kyllä vaan in pornotyttöjä on nää silikonitykit. Ägh, mä lähen oksentaan, pelkkä miesten ajattelu, saa vatsan väänteitä. Pitäsköhän ruveta lesboksi, vaan kun sitä saastaa on naisissakin, uskomatonta saissee, varattujen miesten himoitsijoita yms yms. Ps. kaikkea hyvää sulle ap, vaikutat hyvältä ihmiseltä, ainakin lapsesi ovat onnekkaita kun on hyvä mami. Tsemppiä sulle, toivottavasti minä olin väärässä. Sitä olen niin monesti tässä elämässä toivonut ennenkin. Ja ois se kyllä ihana, että saisit miehesi järkiin, vaikka mitä muuta paskaa väittäävät, ei ne lapset välttämättä ihan niin vaan toivu erosta, vaikka siltä alkuun päällepäin näyttäiskin. Voi näkyy joskus aikuiselämällä vasta. Jotkut kai selvii. Mut se on fakta että lapsi, olipa se vaikka aikuinen, mut varsin pienet lapset toivoo loppuun asti eron jälkeenkin että vanhemmat palaisivat takaisin yhteen. Mä en halua tähän maailmaan enää yhtään eroperhettä, kun moni niistäkin on ollu aivan turhia, milloin mistäkin syystä, enenkaikkea kun ihmiset oppisivat puhumaan, moni juttu menny ihan väärinkäsitysten vuoksi puihin. Tosin moni mies kun vaan on vaan teon-jätkiä. Jos yrittää puhua, se on heti suoraan nalkutusta ja vikaa ei missään tapauksessa nähdä itsessä. yöks, taas rupes kiertää....

Olisiko kokemuksia vielä ihmisillä kriiseistä selviämisestä?

Muuta en osaa sanoa kuin kertoa,että kun meidän suhde oli kriisissä eikä kumpaakaan huvittanut mikään,teimme sopimuksen,että tämä TÄYTYY saada toimimaan,eli päätös,että ei missään tapauksessa erota kun kriisi on syvimmillään.
Annoimme ajan kulua ja olimme paljon omissa oloissamme,mutta kuitenkin saman katon alla.Vähitellen alkoi juttelu taas maistua ja teimme sitten sellaisen toisen sopimuksen,jonka pääpointti oli se,että tehdään vähitellen asioita nimenomaan toistemme hyväksi,vaikkei niin huvittaisikaan,oli nyt sitten kyse toiselle aamupalan tekemisestä,selän pesemisestä,halailusta,napin ompelusta..ihan mistä vaan pienestä.
Jonkin ajan kuluttua näistä pienistä hyvistä asioista tulikin tapa ja sillä tiellä ollaan.
Hankalaa oli kyllä alkuun alkaa kummankin toista "passaamaan",mutta eipä se ollut kummaltakaan pois.Vajaassa vuodessa selvittiin ilman sen kummempia revittelyjä.Aika kyllä parantaa monia asioita,täytyy vaan tehdä yhdessä sopimuksia ja toimia niiden mukaan,ilman,että kummankaan tarvitsee pelätä siinä vaiheessa,että toinen ilmoittaakin "kesken projektin",että emmä jaksakaan,pakkaan kamani.
Nää on hyvin pitkälti tahtoasioita,mutta molempien pitää sitoutua.Yksin ei voi kovinkaan paljoa tehdä.

Samanmoinen tilanne oli ja selvisimme siitä asumalla 7 kk eri kattojen alla, kuitenkin niin, että menot jaettiin molempien asuntojen kesken.

Laitoimme puolen vuoden rajan että katsotaan.. 6kk jälkeen halusimme molemmat vielä jatkaa aikalisää toiset puoli vuotta ja kai se oli se lopullinen herätys, kun enää kuukausi meni siihen, että muutimme yhteen asumaan.

Tuosta kolme vuotta reilut aikaa, nämä vuodet ovat olleet perheellemme hyviä.

Onko vielä kokemuksia kriiseistä?

Juu on kokemuksia. Olimme olleet noin 5 vuotta yhdessä kun minuakin (siis miestä) alkoi tökkimään kun nainen ei ollut seksuaalisesti aktiivinen ja seksi ei eoikein tullut luonnostaan.

Romanttisessa mielessä ja muuten meillä meni hyvin ja saimme toisiltamme hellyyttäkin. Arki oli suht hyvää. Hän ei kuitenkaan koskaan tehnyt aloitteita seksiin ja suostui seksiin passiivisesti, ehkä säälistä. Yritin keskustella asiasta ja kysellä mitä voisin tehdä toimin jotta hän haluaisi minua seksuaalisesti ja osoittaisi halunsa aktiivisemmin. Avokkini ei oikein osannut keskutella asioista ja samalla koko ajan harvinaisempi seksielämä sai minut todella vitt.uuntuneeksi suhteeseemme.

Jatkoimme kuitenkin yhdessä muutaman vuoden mutta aloin pettämään avopuolisoani satunnaisissa yhden yön suhteissa, jotta saisin edes joskus kokea itseni halutuksi ja arvokkaaksi. Samalla yritin suostutella avokkiani selvittelemään asiaa ja toivoin, että tilanteemme paranisi vähitellen. No suhde meni aina vain huonompaan suuntaan ja lopulta riuhtaisin itseni irti ja sanoin naiselleni että saa etsiä itselleen miehen jota todella haluaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna nainen pärjäsi alun perinkin vähemmällä seksillä kuin minä ja ymmärrän ettei se keskustelulla olisi miksikään muuttunutkaan. kaduttaa vain että roikuin rakastuneena suhteessa niin kauan ja yritin muutaa asioita jotka eivät ole muutettavissa.

Kaksoset kuoli synnytyksessä, viikko siitä ja työkaveri tunnusti rakastuneensa mun kumppaniini, siitä kaksi vuotta ja vanhin lapsemme halvaantui liikuntaonnettomuudessa, siitä noin vuosi ja kumppanin äiti teki itsemurhan.

Onhan tuota actionia ollut. Kaikesta on silti selvitty ja kauan niissä aina meni.
Ei kumma kyllä tule pyörittyä vain oman navan ympärillä ja kytättyä mustiksena kumppanin kännykkää...

Elämä on elämistä varten, sittenkin.