Ystävät rakkaat, 38- synttärit lähestyy muutaman viikon päästä, ja minulla on paniikki :(
Olenko tehnyt mitään merkittävää elämässäni tähän mennessä? Miten minun olisi pitänyt elää, onko peli jo menetetty?
Elämä ei mennyt niin kuin pikkutyttönä haaveilin, että minusta tulee maatalon punaposkinen emäntä lapsi- ja eläinkatraan ympäröimänä. Niin ja tietysti kaverina minulla olisi ollut se unelmien prinssi, ihana mies.
Monien rikki menneiden ihmissuhdekuvioiden jälkeen olen kyllä vakiintunut suhteeseen, ollaan ostettu ja remontoitu talo ja kasvatettu yhtä koiraa. Miestä kyllä rakastan, mutta mutta.... Olen tajunnut että tämä mies ei koskaan vie minua vihille, tämä mies ei koskaan halua lapsia, tämä mies on ehkä hieman perusnegatiivinen ja varmaan myös vähän epävarma itsestään, ehkä vähän epäkypsä ja ehkä myös vähän ripustautuva. Hän on kyllä ihanan huolehtiva ja tekee minut iloiseksi, mutta koko suhteemme on jotenkin pinnallinen, minä kyllä tuon syvimmät tuntoni esiin, olen voimakkaasti itseäni ilmaiseva persoona, mutta tuntuu että olemme syvältä sielustamme niin eri aallonpituudella.
En näe eroa mahdollisuutena, olen joutunut purkamaan yhteisia koteja kahden eri henkilön kanssa aiemmin ja nyt meillä on kaikin tavoin eri tilanne, on omaisuutta kiinni oikeasti tässä, ja johan sukukin pitäisi minua hulluna. Sitäpaitsi kuinka enää koskaan ehtisin uudelle kierrokselle (jos vielä lapsenkin haluaisi, tai kaksi) tai edes uskaltaisin yrittää... Jäisin yksin? En edes kehtaisi esitellä vanheneville vanhemmilleni enää uutta sulhaskanditaattia tämän ikäisenä. Tunnen itseni vähän säälittäväksi ja epäonnistuneeksi.
Olen jollain tasolla sitoutumiskammoinen mutta en tiedä traumaa mistä se kumpuaa, valitsenko siis sellaisia suhteita, joissa toinen osapuolikaan ei ole varma sitoutumishaluistaan. Edellisen kanssa oli jo häätkin suunniteltu, mutta sitten tuli pakokauhu ja vahva kokemus siitä että väärä ihminen on ja väärät syyt mennä naimisiin. Koko juttu peruuntui pääosin minun aloitteestani.
Tässä olisi nyt puitteet valmiina suhteen virallistamiselle ja perheen kasvamiselle, mutta en saa siihen myönteistä vastakaikua. Tavallaan jälkikasvusta puhuminenkin on meillä vähän "kielletyn"oloinen puheenaihe. Miestä olen kosinut monta kertaa sekä leikillään että vähän niinkuin tosissaankin, ja siitäkään ei enää uskalla täällä puhua. Meillä on varmaan niin erilaiset arvot? Mies ei näe, että nämä asiat ovat tulleet minulle yhä tärkeämmiksi kun ikää on tullut enemmän. Ollaan asuttu avoliitossa nyt 7 vuotta
ja kyllä, olen muuttunut ja kasvanut ihmisenä tuona aikana, en jaksa enää bilettää tai elää nuoruuttaa uudelleen ja uudelleen. Olisiko aika mennä eteenpäin. Mutta miten voin tehdä sen yhdessä hänen kanssaan. mitä voin sanoa että hän muuttaisi kantaansa?
Olen tosi yksin tämän asian kanssa, tuntuu että elän puoliteholla elämääni läpi ilman varsinaista päämäärää. Olen rukoillut apua tähän asiaan ja aion jatkaa sitä, olen löytänyt avun hengelliseltä puolelta masennukseeni, ja toivon että Jumala auttaisi minua myös tässä asiassa.
Olen kateellinen naisille jotka ovat eläneet sen normikuvion; lapset, avioliitto jo alle kolmekymppisenä. Elämä sujahtaa ohi liian nopeasti. Onko minun elämäntehtäväni jotain muuta sitten kuin olla äiti? Olen murheellinen ja suren tätä asiaa. Kohtalotovereita? Neuvoja?
Olenko tehnyt mitään merkittävää elämässäni tähän mennessä? Miten minun olisi pitänyt elää, onko peli jo menetetty?
Elämä ei mennyt niin kuin pikkutyttönä haaveilin, että minusta tulee maatalon punaposkinen emäntä lapsi- ja eläinkatraan ympäröimänä. Niin ja tietysti kaverina minulla olisi ollut se unelmien prinssi, ihana mies.
Monien rikki menneiden ihmissuhdekuvioiden jälkeen olen kyllä vakiintunut suhteeseen, ollaan ostettu ja remontoitu talo ja kasvatettu yhtä koiraa. Miestä kyllä rakastan, mutta mutta.... Olen tajunnut että tämä mies ei koskaan vie minua vihille, tämä mies ei koskaan halua lapsia, tämä mies on ehkä hieman perusnegatiivinen ja varmaan myös vähän epävarma itsestään, ehkä vähän epäkypsä ja ehkä myös vähän ripustautuva. Hän on kyllä ihanan huolehtiva ja tekee minut iloiseksi, mutta koko suhteemme on jotenkin pinnallinen, minä kyllä tuon syvimmät tuntoni esiin, olen voimakkaasti itseäni ilmaiseva persoona, mutta tuntuu että olemme syvältä sielustamme niin eri aallonpituudella.
En näe eroa mahdollisuutena, olen joutunut purkamaan yhteisia koteja kahden eri henkilön kanssa aiemmin ja nyt meillä on kaikin tavoin eri tilanne, on omaisuutta kiinni oikeasti tässä, ja johan sukukin pitäisi minua hulluna. Sitäpaitsi kuinka enää koskaan ehtisin uudelle kierrokselle (jos vielä lapsenkin haluaisi, tai kaksi) tai edes uskaltaisin yrittää... Jäisin yksin? En edes kehtaisi esitellä vanheneville vanhemmilleni enää uutta sulhaskanditaattia tämän ikäisenä. Tunnen itseni vähän säälittäväksi ja epäonnistuneeksi.
Olen jollain tasolla sitoutumiskammoinen mutta en tiedä traumaa mistä se kumpuaa, valitsenko siis sellaisia suhteita, joissa toinen osapuolikaan ei ole varma sitoutumishaluistaan. Edellisen kanssa oli jo häätkin suunniteltu, mutta sitten tuli pakokauhu ja vahva kokemus siitä että väärä ihminen on ja väärät syyt mennä naimisiin. Koko juttu peruuntui pääosin minun aloitteestani.
Tässä olisi nyt puitteet valmiina suhteen virallistamiselle ja perheen kasvamiselle, mutta en saa siihen myönteistä vastakaikua. Tavallaan jälkikasvusta puhuminenkin on meillä vähän "kielletyn"oloinen puheenaihe. Miestä olen kosinut monta kertaa sekä leikillään että vähän niinkuin tosissaankin, ja siitäkään ei enää uskalla täällä puhua. Meillä on varmaan niin erilaiset arvot? Mies ei näe, että nämä asiat ovat tulleet minulle yhä tärkeämmiksi kun ikää on tullut enemmän. Ollaan asuttu avoliitossa nyt 7 vuotta
ja kyllä, olen muuttunut ja kasvanut ihmisenä tuona aikana, en jaksa enää bilettää tai elää nuoruuttaa uudelleen ja uudelleen. Olisiko aika mennä eteenpäin. Mutta miten voin tehdä sen yhdessä hänen kanssaan. mitä voin sanoa että hän muuttaisi kantaansa?
Olen tosi yksin tämän asian kanssa, tuntuu että elän puoliteholla elämääni läpi ilman varsinaista päämäärää. Olen rukoillut apua tähän asiaan ja aion jatkaa sitä, olen löytänyt avun hengelliseltä puolelta masennukseeni, ja toivon että Jumala auttaisi minua myös tässä asiassa.
Olen kateellinen naisille jotka ovat eläneet sen normikuvion; lapset, avioliitto jo alle kolmekymppisenä. Elämä sujahtaa ohi liian nopeasti. Onko minun elämäntehtäväni jotain muuta sitten kuin olla äiti? Olen murheellinen ja suren tätä asiaa. Kohtalotovereita? Neuvoja?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eikö kellään mitään kommentteja?