Aloittaminen on aina niin kovin hankalaa kun haluaisi pyytää apua. Olen nytkin aloittanut kirjoittamaan tätä monta kertaa uudelleen kun kaikki sanat tuntuu kovin typeriltä.
On vain niin väsynyt olo ja tuntuu, etten voi asioitani käsitellä kenenkään kanssa, koitan vielä sitten anonyymina täällä vaikka kukaan ei tätä lukisikaan.
Tuntuu että olen menettänyt elämänhaluni aivan täysin. Kärsin teinivuosinani melko pahasta masennuksesta, mutta muutaman vuoden olen tässä kokenut olevani parantunut siitä.
Alamäki alkoi uudestaan kun tapasin edellisen poikaystäväni. Alku oli ihan ok:ta, en kai minäkään suhteessa ollut muuten kuin siksi että kaipasin seuraa. Tulinpa sitten raskaaksi e-pillereistä huolimatta, ja sitten alkoi se hakkaaminen. Joka helvetin päivä päälle käymistä ja huutamista, lakanat meni pilalle suusta vuotavan veren takia, joka päiväistä pelkäämistä henkeni edestä. Minnekään en päässyt karkuun monista syistä. Äitini luokse en päässyt pakoon sillä tämä unelmamies vei pankkikorttini, en voinut junalla matkustaa muutamaa sataa kilometriä sen vuoksi.
Sain keskenmenon hakkaamisen tuloksena, onneksi näin. Halusin lapseni pitää, yksin, mutta elämä ei varmaan koskaan olisi ollut ihanaatämän miehen takia. Turvakotiin pääsin salaa muuttamaan ja uusi elämäni alkoi.
Olin onnellinen useamman kuukauden. Minulla oli oma koti missä olin turvassa, minun ei tarvinnut enää pelätä oikeastaan mitään.
Tapasin nykyisen poikaystäväni. Hän oli niin kaunis ja ihana, ja tuntuu että rakastuin häneen heti ensitapaamisella. Monta kuukautta ihanaa suhdetta jatkuikin ja lopulta muutimme yhteen, kun molemmista tuntui hyvältä.
Yht'äkkiä kaikki kääntyi päälaelleen. Mies on alkanut huoritella, vähätellä, uhkailla erolla ja pettämisellä oikeastaan päivittäin. Edellisessä suhteessa opin kitkemään itsestäni äkkipikaisuuden ja kyvyttömyyden itsehillintään, joten luulin että ne auttaisi. Mutta mikään ei pysäytä tuota ihmistä kun se raivostuu. Syy voi olla mikä vain; hänen tietokonepeli päättyi epämiellyttävällä tavalla, joku tuntematon mies kehtasi edes vilkaista minua, jos hänen äitinsä kanssa asiat ei mene putkeen.
Tämäkin suhde menee nyt siihen että minua pahoinpidellään jos ei viikottain, niin pari kertaa kuussa. Minä olen niin väsynyt, en ymmärrä mitä teen niin väärin että jo toinen ihminen haluaa minua näin paljon satuttaa.
Olen miettinyt että jos todella olen niin surkea ja arvoton mitä nämä kaksi tapausta ovat minulle sanoneet, että yksinkertaisesti vain minua ei voi sietää.
Rakastin tätä miestä ja rakastan edelleen, ymmärrän kyllä että lähteminen olisi oikea ratkaisu, mutta jossain sisälläni toivon ja uskon vielä että tämä on ohimenevä vaihe.
En vain jaksa enää, haluaisin olla onnellinen. Tuntuu että en ansaitse mitään, olen jäteastia mitä voi rankaista kaikista pahoista asioista. Toivon että jotakuta kiinnostaisi asiani, minun voimat loppuu kun olen yksin asioitteni kanssa.
On vain niin väsynyt olo ja tuntuu, etten voi asioitani käsitellä kenenkään kanssa, koitan vielä sitten anonyymina täällä vaikka kukaan ei tätä lukisikaan.
Tuntuu että olen menettänyt elämänhaluni aivan täysin. Kärsin teinivuosinani melko pahasta masennuksesta, mutta muutaman vuoden olen tässä kokenut olevani parantunut siitä.
Alamäki alkoi uudestaan kun tapasin edellisen poikaystäväni. Alku oli ihan ok:ta, en kai minäkään suhteessa ollut muuten kuin siksi että kaipasin seuraa. Tulinpa sitten raskaaksi e-pillereistä huolimatta, ja sitten alkoi se hakkaaminen. Joka helvetin päivä päälle käymistä ja huutamista, lakanat meni pilalle suusta vuotavan veren takia, joka päiväistä pelkäämistä henkeni edestä. Minnekään en päässyt karkuun monista syistä. Äitini luokse en päässyt pakoon sillä tämä unelmamies vei pankkikorttini, en voinut junalla matkustaa muutamaa sataa kilometriä sen vuoksi.
Sain keskenmenon hakkaamisen tuloksena, onneksi näin. Halusin lapseni pitää, yksin, mutta elämä ei varmaan koskaan olisi ollut ihanaatämän miehen takia. Turvakotiin pääsin salaa muuttamaan ja uusi elämäni alkoi.
Olin onnellinen useamman kuukauden. Minulla oli oma koti missä olin turvassa, minun ei tarvinnut enää pelätä oikeastaan mitään.
Tapasin nykyisen poikaystäväni. Hän oli niin kaunis ja ihana, ja tuntuu että rakastuin häneen heti ensitapaamisella. Monta kuukautta ihanaa suhdetta jatkuikin ja lopulta muutimme yhteen, kun molemmista tuntui hyvältä.
Yht'äkkiä kaikki kääntyi päälaelleen. Mies on alkanut huoritella, vähätellä, uhkailla erolla ja pettämisellä oikeastaan päivittäin. Edellisessä suhteessa opin kitkemään itsestäni äkkipikaisuuden ja kyvyttömyyden itsehillintään, joten luulin että ne auttaisi. Mutta mikään ei pysäytä tuota ihmistä kun se raivostuu. Syy voi olla mikä vain; hänen tietokonepeli päättyi epämiellyttävällä tavalla, joku tuntematon mies kehtasi edes vilkaista minua, jos hänen äitinsä kanssa asiat ei mene putkeen.
Tämäkin suhde menee nyt siihen että minua pahoinpidellään jos ei viikottain, niin pari kertaa kuussa. Minä olen niin väsynyt, en ymmärrä mitä teen niin väärin että jo toinen ihminen haluaa minua näin paljon satuttaa.
Olen miettinyt että jos todella olen niin surkea ja arvoton mitä nämä kaksi tapausta ovat minulle sanoneet, että yksinkertaisesti vain minua ei voi sietää.
Rakastin tätä miestä ja rakastan edelleen, ymmärrän kyllä että lähteminen olisi oikea ratkaisu, mutta jossain sisälläni toivon ja uskon vielä että tämä on ohimenevä vaihe.
En vain jaksa enää, haluaisin olla onnellinen. Tuntuu että en ansaitse mitään, olen jäteastia mitä voi rankaista kaikista pahoista asioista. Toivon että jotakuta kiinnostaisi asiani, minun voimat loppuu kun olen yksin asioitteni kanssa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuulostaa oudolta, että toistamiseen miehesi kääntyy väkivaltaiseksi. Joko on katsottava hieman peiliin tai sitten valitset aivan väärän tyyppisiä miehiä!
Itse en sietäisi mieheltäni väkivaltaista käyttäytymistä itseäni kohtaan, olen sitä menoa nähnyt ihan tarpeeksi lapsuudessani. Mistä löydät näitä sekopäitä tai mitä teet niin väärin, että heistä tulee tuollaisia?
Niin ja lähde nyt helvetissä tuollaisesta suhteesta ja äkkiä, ihan vaikka vaan lapsesi takia!!
anteeksi, luin turhan nopeasti, saitkin keskenmenon. Osanottoni siitä.
Älä anna ikänä lapsiesi joutua kärsimään perheväkivaltaa, vaikka itse sitä jostain kumman syystä sietäisitkin.
Minkä lapsen?
Pitää kai viesti lukea ennenkuin vastaa?
Olen tosi pahoillani puolestasi ap. mutta sanaton.
Toivon että saat neuvoja heiltä jotka osaavat auttaa. Voimia !!
Älä vielä menetä voimiasi. Valitettavasti parisuhdeväkivalta on niin yleinen asia, että moni nainen (tai mies) saattaa sitä kohdata monessakin parisuhteessa. Vika ei varmasti ole sinussa, vaan siinä, että olet kohdannut vääränlaisia miehiä. Et ole surkea ekä avuton, vaan nämä miehet ovat surkeita ja avuttomia - he tekevät väärin eivätkä edes yritä korjata asiaa, vaan elävät rikollista elämää (väkivalta on rikos!!).
Muistele sitä kokemusta, kun selvisit edellisen suhteesi traumoista ja onnistuit irtautumaan edellisestä miehestäsi: miksei sama nyt onnistuisi? Ymmärrän todella, että sinuun sattuu , ja elämä vaikuttaa vaikealta ja raskaalta. Mutta yritä jaksaa ja tee niin kuin viimeksi: hakeudu ammattilaisten tarjoaman avun piiriin. Heiltä saa lisää voima, turvaa ja apua käytännön apua arkielämän järjestämiseen. . Ja muista koko ajan, että sinussa vika ei ole, vaikka miehesi saattaisivatkin niin väittää. Vika on aina lyöjässä, aina! Eivät normaalit ja terveet ihmiset pura pahaa oloaan ja kiukkuaan väkivalloin. Älä siis jää enää miehesi luo, vaan hakeudu turvaan.
Olen pahoillani ja etenkin nyt siitä että mä tunnen kylmyyttä ja vähemmän myötätuntoa kohdallesi. Ehkä juuri siksi miten te naiset olette kohdelleet mua. Ketään ei saa lyödä mutta minkä hiton takia valitsette sellaisia väkivaltaisia renttuja??? Itse olen väkivallaton, rauhallinen ja haluan yhteistä pitkää ja hyvää elämää rakkaani kanssa mutta siitä huolimatta kohtaloni on aina tulla jätetyksi. Jos laiseni mies ei kelpaa ja roikutte tuollaisissa väkivaltaisissa tyypeissä niin oma on vikanne. Taaskin tapailu kumppani on alkanut ottamaan etäisyyttä minuun syystä mitä en tiedä. Turpiinko pitäis vetää että saa pysyvän suhteen niinkö???
Kohdallani väkivalta ei ole heti alkanut vaan suhde on kestänyt jo jonkin aikaa, milloin toiseen on kerennyt kiintyä ja hän on tullut tärkeäksi.. Uskoisin että näin monilla muillakin.
Vähän tuntuu hassulta alkaa puolustelemaan itseäni mutta ymmärrän kyllä että toisten on helppo tähän sanoa että ei pitäisi sietää.
Kun on tutustunut ihanaan ihmiseen, sitä toivoo että se sama ihminen tulisi vielä esiin.
En ole näitä asioita pyytänyt tai halunnut, koitan ensiksi vain löytää ratkaisua ennen eroa.
Eikö väkivallaton ihminen ole ihana??? Onko sellainen helppo jättää syystä että ei tarvi pelätä saavansa turpiin? Roikutko mielestäsi ihanassa väkivaltaisessa kumppanissa vaan pelon takia???
Riitatilanteissa olen koittanut toimia eritavoin, huutamista en harrasta ja haukkuakaan en halua ihmistä joka on minulle tärkeä.
Sellaisissa tilanteissa pyrin ottamaan etäisyyttä, käyn esimerkiksi tunnin lenkillä jotta molemmat voi rauhottua. Se ei ole auttanut kun kotiin tullessani mies on yhtä vihainen. Olen koittanut mennä lähelle ja pyytää rauhottumaan, sanomaan että jos joku ärsyttää niin voisimmeko yhdessä puhua kypsästi.Sekään ei auta, vastaus on oikeastaan aina 'ei' .
Tupakointini on lisääntynyt hurjasti tämän myötä kun menen tupakallekin pakoon riitoja.
En minä tiedä mistä nämä löydän, ennen näitä kahta minulla on ollut oikein mukavia suhteita, niiden ihmisten kanssa välitkin säilyneet ihan hyvinä kun on huomattu ettei parisuhde toistemme kanssa nappaile. En vain tiedä miten rauhottaa ihminen joka ei mielestään koskaan ole väärässä, ja sanookin suoraan että ei kadu asioita mitä tekee tai sanoo. Tämä ihminen on kuitenkin tosi herttainen kun on hyvällä päällä, huomioiva ja hauska. Olen epäillyt että hän olisi ehkä masentunut mutta ei kuulema halua käydä edes juttelemassa kenenkään kanssa.
Eroa kyllä mietin mutta sen ajatteleminenkin sattuu niin paljon. Jotenkin vain kaikki valo on hävinnyt ja varmasti ongelmani ovatkin pieniä moniin muihin verrattuna. Rakkaan ihmisen pahat teot ja sanat vain kuluttavat henkisesti niin paljon kun se on jatkuvaa ja toivoisin että olisi jotain, mikä saisi sen loppumaan ennen kuin teen eropäätöksen.
Lue uusin Apu. Lue huolella.
Sen jälkeen ota yhteyttä tänne: http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/jasenyhdistykset/viola-vakivallasta_vapaaksi_ry/
Tässä suora linkki tarkoittamaani palveluun:
https://www.turvakoti.net/site/
Ei ole kivaa lukea tälläisiä juttuja kun naista hakataan. Mut ne hakkaajat saa aina naisia ja minua ei kukaan hakua edes tuntea.
Elämä opettaa. Et ole ensinmmäine jota on hakattu etkä viimeinen
Se on totta, et ole eka etkä vika! Mutta ehkä voisit hakea ammattiapua vaikka sen turvakodin kautta? Itse sain turvakodin kautta ilmaista terapiaa vuosia sitten. Toipuminen kesti kauan ja olen saanut paljon miettiä mistä kaikista ongelmistani johtui se, että rakastuin ihmiseen, joka tekee elämästäni kamalamman....sen sijaan, että läheinen tekisi elämästä mukavamman ja helpommin kestettävän! Opin huomaamaan pian jos olen taas menossa metsään. Aloin tehdä valintoja siihen suuntaan mikä on itselleni hyväksi eikä päinvastoin. Lopulta olen onnistunut jopa rakastumaan mieheen, joka on kunnollinen ja ihana - ja hänen kanssaan olen onnellisempi. Uskon, että kaikki hyvä on sinullekin mahdollista ! Mutta sitä ennen pitää oppia tykkäämään itsestään ja elämästään, tehdä jonkun verran hommia itsensä kanssa, ettei tarvitse enempää kärsiä :)