Ensimmäinen mieheni oli komea, urheilullinen, suosittu ja puhelias. -Erosimme jätettyäni hänet, tullessani petetyksi lukemattomia kertoja.
Toinen mieheni oli "kaunis", herkkä, taiteellinen hippi. -Erosimme jätettyäni hänet, syystä että suhteemme oli aivan liian siirappista höttöä, ilman että olin vielä millään muotoa valmis niin "syvälliseen" suhteeseen.
Seuraava mieheni oli karismaattinen sydäntensärkijä, komea, aivan mahtava sängyssä, sana hallussa tilanteessa kun tilanteessa. -Erosimme saatuani turpaan.
Seuraava mieheni oli tukeva, ei komea, mutta hauska. Hän sai minut nauramaan ja tuntemaan itseni onnelliseksi. -Erosimme hänen jätettyä minut ex-änsä sekä lastensa äidin takia.
Seuraava mieheni oli menevää seuraa. Jokapaikan höylä, tyyppi joka halusi nähdä ja kokea kaiken minkä voi. -Erosimme huomatessani hänen olevan täysi doku.
Seuraava mieheni (ja toistaiseksi vielä nykyinen) on ujo, hiljainen, ei omista juurikaan ystäviä, ja jonka kuvittelin olevan äärettömän kiltti. -Ero on nykyään jokapäiväinen puheenaihe. Mies ei arvosta minua pätkääkään, niin kauan kaikki hyvin kun annan hänen olla omassa arvokkaassa yksinäisyydessään. Ei ole tuntunut parisuhteelta enää vuosiin.
Onko oikeasti vika itsessäni, vai onnistunko yrityksistä huolimatta löytämään vaan ihmisiä jotka ovat täysin vääränlaisia itselleni? Olen pitänyt itseäni liian nirsona ja siitä syystä jäänyt nykyiseen suhteeseen roikkumaan. Mies hokenut kuukausia että "painu helvettiin", ja itse olen hänen käytöksesnä jälkeenpäin sovitellut ilman että hän osoittaa pienintäkään katumuksen merkkiä.
Alkaa riittää. Kolmenkympin maaginen raja lähestyy, ja tuntuu että aika alkaa pian myös loppua kesken. Mietityttää, olenko tilanteessa jossa parasta olisi alkaa hyväksyä elämä ilman parisuhdetta ja lapsia?
Eikai sen tällaista kuulu olla? Onko parisuhde sitä että vaan koetetaan kestää toista, päivä kerrallaan, loppuelämän?
Toinen mieheni oli "kaunis", herkkä, taiteellinen hippi. -Erosimme jätettyäni hänet, syystä että suhteemme oli aivan liian siirappista höttöä, ilman että olin vielä millään muotoa valmis niin "syvälliseen" suhteeseen.
Seuraava mieheni oli karismaattinen sydäntensärkijä, komea, aivan mahtava sängyssä, sana hallussa tilanteessa kun tilanteessa. -Erosimme saatuani turpaan.
Seuraava mieheni oli tukeva, ei komea, mutta hauska. Hän sai minut nauramaan ja tuntemaan itseni onnelliseksi. -Erosimme hänen jätettyä minut ex-änsä sekä lastensa äidin takia.
Seuraava mieheni oli menevää seuraa. Jokapaikan höylä, tyyppi joka halusi nähdä ja kokea kaiken minkä voi. -Erosimme huomatessani hänen olevan täysi doku.
Seuraava mieheni (ja toistaiseksi vielä nykyinen) on ujo, hiljainen, ei omista juurikaan ystäviä, ja jonka kuvittelin olevan äärettömän kiltti. -Ero on nykyään jokapäiväinen puheenaihe. Mies ei arvosta minua pätkääkään, niin kauan kaikki hyvin kun annan hänen olla omassa arvokkaassa yksinäisyydessään. Ei ole tuntunut parisuhteelta enää vuosiin.
Onko oikeasti vika itsessäni, vai onnistunko yrityksistä huolimatta löytämään vaan ihmisiä jotka ovat täysin vääränlaisia itselleni? Olen pitänyt itseäni liian nirsona ja siitä syystä jäänyt nykyiseen suhteeseen roikkumaan. Mies hokenut kuukausia että "painu helvettiin", ja itse olen hänen käytöksesnä jälkeenpäin sovitellut ilman että hän osoittaa pienintäkään katumuksen merkkiä.
Alkaa riittää. Kolmenkympin maaginen raja lähestyy, ja tuntuu että aika alkaa pian myös loppua kesken. Mietityttää, olenko tilanteessa jossa parasta olisi alkaa hyväksyä elämä ilman parisuhdetta ja lapsia?
Eikai sen tällaista kuulu olla? Onko parisuhde sitä että vaan koetetaan kestää toista, päivä kerrallaan, loppuelämän?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Se on just sitä. Hyvä jos tuon huomaa ja ymmärtää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, niin ei kaiken epätiedon ja lohduttomuuden keskellä ajaudu päihteiden maailmaan.
Kun ymmärtää totuuden ei masennu kaiken sekavan epätiedon keskellä.
Et kerro mitään nykyisestä suhteestasi ja miksi tilanne on sellainen kuin se on. Siitä herää epäilys, että yrität selitellä asioita itsellesi parhain päin ja nähdä itsesi olosuhteiden uhrina. Miten kohtelet miestäsi? Miten huolehdit ulkonäöstäsi? Oletko lihonut? Nalkutatko miehellesi?
Toinen vaihtoehto on, että olet aina valinnut miehesi edellisen miehen ominaisuuksien perusteella, näennäisesti vahingossa viisastuneena, luottaen vain ilmeisiin näkyviin tunnusmerkkeihin. Sitä kutsutaan pinnallisuudeksi.
Juuri sitä pelkään, että en näe omia virheitäni, ja siitä syystä niin paljon olen nykyisessä suhteessa katsonut läpi sormien. Olen hyvin tietoinen siitä, että kaksi ihmistä tarvitaan riitaan, enkä koskaan syytä asioista muita. Olen riitatilanteessa lähes aina vetäytyvä. En pidä riitelystä, ja jos keskustelu ohjautuu mielestäni siihen suuntaan, vetäydyn tilanteesta. Riitelyhän on eriävistä mielipiteistä johtunutta sanaharkkaa, eikä kukaan voi toisen mielipiteitä muuttaa.
Hyväksyn ihmiset sellaisina kun ovat. Mieheni mukaanlukien. Hän ei ota minua huomioon, joka minun käsitykseni mukaan johtuu siitä että tunteita ei enää ole. Ei asia riitelyllä muuksi muutu.
Silloin harvoin kun mies kanssani vaivautuu aikaa viettämään, teen kyllä kaikkeni että tuosta ajasta tulisi viihtyisää.
Olen joskus ollut hyvinkin pinnallinen ja itsekeskeinen, mutten enää. Urheilu on silti edelleen intohimoni, enkä voisi elää ilman sitä. Koskaan en päästäisi itseäni lihomaan.
Olen myös koettanut parhaani mukaan pyrkiä välttämään sitä miestyyppiä, jonka olen jo huonoksi kokenut. Enkä oikein usko että olen tässä metsään mennyt.
Jos olet alle kolmekymppisenä seurustellut kuuden miehen kanssa, niin se kertoo ehkä sen, että alat seurustelemaan liian helposti. Ja se että miehesi ovat olleet noinkin erilaisia, kertoo sen ettet tiedä mitä haluat. Et ole vielä ehkä tarpeeksi kypsä valitsemaan itsellesi oikeita kumppaneita. Itse olen seurustellut kerran ja se kesti melkein kahdeksan vuotta. Olen ollut neljä ja puoli vuotta nyt sinkkuna ja seurustelemaan alan vain jos sopiva kumppani löytyy. Seurustelun onnistuminen vaatii oikean kumppanin ja sen läytäminen taas vaatii kypsyyttä. Kuinka moni teini-ikäinen kykenee solmimaan kestävän suhteen? Ehkä sinun olisi parasta olla yksin jonkin aikaa.
Selitit juuri miksi en seurustele alle kolmekymppisten diivojen kanssa! Sillä erotuksella että en taas ole väkivaltainen, pettävä, juoppo, narsisti mutta muuten tuo "jätin kun, jätin siksi, jätin muutenvaan" jne jne selityksiä kun ei jakseta muuta kun lennellä kukasta kukkaan. Olisi parempi kun et rääkkäisi miehiä käytökselläsi muutamaan vuoteen vaan opettelisit vastuullista elämää yksinään. Kun omaan napaan tuijottaminen ja minä minä minä asenne muuttuu niin tapaa taas joku ja kerrankin tosissasi!
Jos olet noin monen miehen käyttämä, niin et ansaitsekaan samaa arvostusta kuin kunnon nainen, joka ei ole jakanut itseään ympäri kaupunkia.
No ei toi sentään niin paha jakorasia oo kun sun äitis... siinä vasta helppo muija ja mikä karseinta se suorastaan vaati laittamaan kakkoseen!