Vastaan tuohon mitä kysymykseen. En tiedä onko se ikävää mutta kaiholla muistelen vauvaaikoja. Eilen oli mukana puoliskon pojan tytär, työnsin rattaita ylpeänä koska, ihmiset luuli sen suloisen olevan minun. Oli ihanaa hoitaa pientä:-)
Onko sinun lapsi isällään/sukulaisilla? mikään muu ei ole raastavampaa kuin lapsesta ikävöinti.
0Äänestä
Oasis
UPDATE_10232776 kirjoitti:
Onko sinun lapsi isällään/sukulaisilla? mikään muu ei ole raastavampaa kuin lapsesta ikävöinti.
Lapseni on isällään pääsiäisen. En myöskään tiedä mitään pahempaa, lapsesta ero on kuin eläisi ilman sydäntä.
0Äänestä
7+17
Oasis kirjoitti:
Lapseni on isällään pääsiäisen. En myöskään tiedä mitään pahempaa, lapsesta ero on kuin eläisi ilman sydäntä.
Mukava kuitenkin että lapsella on erosta huolimatta 2 vanhempaa ihan oikeasti. Vai onko välit lapsen isään täysin poikki?
0Äänestä
ei edel.
7+17 kirjoitti:
Mukava kuitenkin että lapsella on erosta huolimatta 2 vanhempaa ihan oikeasti. Vai onko välit lapsen isään täysin poikki?
Tuli minulle mieleen myös, että kun välit ovat kunnossa voi lasten kanssa vietetyt ajat sopia niin ettei tarvitse kovasti ikävöidä. Ja valintoihin pääsee vaikuttamaan. Kunnossa oleva vanhemmuus eron jälkeen on myös voimavara, jolloin aikuiselle jää mahdollisuus paljon sellaiseen, mitä perusperheessä ei. Eroaminen voi tarjota mahdollisuuden rakentaa jotakin vahvempaa. Tunteille ei tietysti voi mitään, sen ymmärtää et ei järkeily siinä auta.
0Äänestä
___?
Oasis kirjoitti:
Lapseni on isällään pääsiäisen. En myöskään tiedä mitään pahempaa, lapsesta ero on kuin eläisi ilman sydäntä.
Joopa joo ja isät vielä joutuvat maksamaan siitä että elävät kuin ilman sydäntä, niin et turha tulla tänne hurskastelemaa. Nousee oikein yrjö kurkkuun kun ajattelee tollaista tekopyhyyttä.
0Äänestä
Oasis
7+17 kirjoitti:
Mukava kuitenkin että lapsella on erosta huolimatta 2 vanhempaa ihan oikeasti. Vai onko välit lapsen isään täysin poikki?
Ei ole välit poikki, olemme asiallisissa väleissä. Exäni on kaikesta huolimatta huolehtiva isä, joten tiedän että lapsellani on kaikki hyvin, mutta ikävä on sanoinkuvaamaton...
0Äänestä
3+20
Oasis kirjoitti:
Ei ole välit poikki, olemme asiallisissa väleissä. Exäni on kaikesta huolimatta huolehtiva isä, joten tiedän että lapsellani on kaikki hyvin, mutta ikävä on sanoinkuvaamaton...
Pettäminenkö eron syynä jos kerran on hyvä isä?
0Äänestä
Oasis
___? kirjoitti:
Joopa joo ja isät vielä joutuvat maksamaan siitä että elävät kuin ilman sydäntä, niin et turha tulla tänne hurskastelemaa. Nousee oikein yrjö kurkkuun kun ajattelee tollaista tekopyhyyttä.
Et tiedä tilanteestani tarpeeksi kommentoidaksesi sitä tuolla tavalla enkä ala sitä tässä enempää vatvomaankaan. Jätän siis kommenttisi omaan arvoonsa.
0Äänestä
Oasis
ei edel. kirjoitti:
Tuli minulle mieleen myös, että kun välit ovat kunnossa voi lasten kanssa vietetyt ajat sopia niin ettei tarvitse kovasti ikävöidä. Ja valintoihin pääsee vaikuttamaan. Kunnossa oleva vanhemmuus eron jälkeen on myös voimavara, jolloin aikuiselle jää mahdollisuus paljon sellaiseen, mitä perusperheessä ei. Eroaminen voi tarjota mahdollisuuden rakentaa jotakin vahvempaa. Tunteille ei tietysti voi mitään, sen ymmärtää et ei järkeily siinä auta.
Ero on sen verran tuore, etten valitettavasti vielä pysty näkemään mahdollisuuksia kaiken keskellä. Ehkä sitten joku päivä..
0Äänestä
Oasis
3+20 kirjoitti:
Pettäminenkö eron syynä jos kerran on hyvä isä?
Jotain sinne päin...
0Äänestä
Ikävöin
toisinaan, joo. Joitakin ihmisiä, yhdessä vietettyjä hetkiä. Lapsuusaikoja, isovanhempia, avoimuutta, uskoa, rakkautta. Mitä en ikävöi, on se millainen olin joskus näitä kokiessa. Muutos on ollut tarpeellista. Ikävöinnilläkin on aikansa ja paikkansa.
Joskus hiipii ikävä ja ikävöin jo edesmennyttä isoäitiäni. Myös isoisää. Mummolla oli raskas elämä, mutta hän osasi silti iloita pienistäkin asioista ja hänellä oli mahtava huumorintaju. Pappa taas jaksoi aina ottaa mut avosylin vastaan ja olla kiinnostunut minusta ihmisenä. Mulla oli heidän kanssa aina sellainen olo, että olen pidetty ja rakas.
Ajattelin ensin, etten vastaa tähän, mutta menköön. En osaa enää ikävöidä. Menetin erään läheisen sukulaisen yli kymmenen vuotta epäselvissä olosuhteissa, tietämättä syytä miksi hän jätti meidät ja miten. Sen jälkeen en ole kyennyt ikävöimisen tunteeseen, muuta kuin omia lapsiani kohtaan. Kai jokin tavallaan meni rikki itsessä ja sitä tarvitsisi ehkä jotain päätohtoria, mutta toisaalta näin on helpompaa. Luultavasti joku perusturvallisuuden tunne on hajonnut. Koen, että kaikki uusi ja uudet ihmiset ovat mukavia ja yllättäviä, ja olen ilahtunut heistä, mutta tavallaan elän jo heidän menettämisensä etukäteen, enkä osaa sitä surra kun se tulee kohdalle.
0Äänestä
lasin takana?
Aika karuja sanoja. Ikävöit tätä sukulaista niin, että olet kovettanut itsesi, ettet pysty enää tuntemaan voimakkaita tunteita kuin lastasi kohtaan? Olet välitilassa? Itsesuojelua?
Ikävöin niitä "vanhoja hyviä aikoja", jolloin työpaikalla nuristiin, kuinka kaikki on Niin huonosti... Ja ikävöin monia eläkkeelle jääneitä ja jo edesmenneitäkin työkavereita.
Joskus minulle tulee surullinen mieli, kun ajattelen edesmennyttä isääni, mutta en tiedä oikeastaan ikävöinkö häntä niin paljon enää.
Vaikea selittää mutta jotain mikä on vielä täydellisenä kokematta, mutta tarpeeksi isona että osaa kaivata.
0Äänestä
Gigantti230713
Kai melkein jokainen jossainmäärin ikävöi jotakuta mutta jos ei puhuta edesmenneistä sukulaisista niin monien ihmisten kohdalla ikävän sijasta nousee vain katkeruus siitä että on tullut ymmärretyksi väärin, ei ole tullut kuulluksi tai huomioiduksi tärkeissä asioissa ym. Sellaista elämä kuitenkin on, joskus vain tulee mitta täyteen ja joutuu tekemään päätöksiä järjen pohjalta tunteita vastaan jelämään niiden asioiden kanssa.
Onko se sitten ikävöimistä.... en tiedä. Ehkä siinä tapauksessa on kun muistaa sen tunteen jostakin kun kaikki oli vielä hyvin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
En ketään täältä tuttua.
Sama juttu. Heti jos tänne laittaa biisin, jossa ikävöidään, palstan jepet luulevat, että kyse on heistä.
Vastaan tuohon mitä kysymykseen. En tiedä onko se ikävää mutta kaiholla muistelen vauvaaikoja. Eilen oli mukana puoliskon pojan tytär, työnsin rattaita ylpeänä koska, ihmiset luuli sen suloisen olevan minun.
Oli ihanaa hoitaa pientä:-)
sinulta kohtu poistettu?
Onneksi juu:-) se elin oli työnsä tehnyt, josta ei ollut kuin haittaa lopussa. En mene rähmäisiin kohtiin, mutta nyt on hyvä.
Ikävöin, lastani.
Onko sinun lapsi isällään/sukulaisilla? mikään muu ei ole raastavampaa kuin lapsesta ikävöinti.
Lapseni on isällään pääsiäisen. En myöskään tiedä mitään pahempaa, lapsesta ero on kuin eläisi ilman sydäntä.
Mukava kuitenkin että lapsella on erosta huolimatta 2 vanhempaa ihan oikeasti. Vai onko välit lapsen isään täysin poikki?
Tuli minulle mieleen myös, että kun välit ovat kunnossa voi lasten kanssa vietetyt ajat sopia niin ettei tarvitse kovasti ikävöidä. Ja valintoihin pääsee vaikuttamaan. Kunnossa oleva vanhemmuus eron jälkeen on myös voimavara, jolloin aikuiselle jää mahdollisuus paljon sellaiseen, mitä perusperheessä ei. Eroaminen voi tarjota mahdollisuuden rakentaa jotakin vahvempaa. Tunteille ei tietysti voi mitään, sen ymmärtää et ei järkeily siinä auta.
Joopa joo ja isät vielä joutuvat maksamaan siitä että elävät kuin ilman sydäntä, niin et turha tulla tänne hurskastelemaa. Nousee oikein yrjö kurkkuun kun ajattelee tollaista tekopyhyyttä.
Ei ole välit poikki, olemme asiallisissa väleissä. Exäni on kaikesta huolimatta huolehtiva isä, joten tiedän että lapsellani on kaikki hyvin, mutta ikävä on sanoinkuvaamaton...
Pettäminenkö eron syynä jos kerran on hyvä isä?
Et tiedä tilanteestani tarpeeksi kommentoidaksesi sitä tuolla tavalla enkä ala sitä tässä enempää vatvomaankaan. Jätän siis kommenttisi omaan arvoonsa.
Ero on sen verran tuore, etten valitettavasti vielä pysty näkemään mahdollisuuksia kaiken keskellä. Ehkä sitten joku päivä..
Jotain sinne päin...
toisinaan, joo. Joitakin ihmisiä, yhdessä vietettyjä hetkiä. Lapsuusaikoja, isovanhempia, avoimuutta, uskoa, rakkautta. Mitä en ikävöi, on se millainen olin joskus näitä kokiessa. Muutos on ollut tarpeellista. Ikävöinnilläkin on aikansa ja paikkansa.
Joskus hiipii ikävä ja ikävöin jo edesmennyttä isoäitiäni. Myös isoisää. Mummolla oli raskas elämä, mutta hän osasi silti iloita pienistäkin asioista ja hänellä oli mahtava huumorintaju. Pappa taas jaksoi aina ottaa mut avosylin vastaan ja olla kiinnostunut minusta ihmisenä. Mulla oli heidän kanssa aina sellainen olo, että olen pidetty ja rakas.
Ajattelin ensin, etten vastaa tähän, mutta menköön. En osaa enää ikävöidä. Menetin erään läheisen sukulaisen yli kymmenen vuotta epäselvissä olosuhteissa, tietämättä syytä miksi hän jätti meidät ja miten. Sen jälkeen en ole kyennyt ikävöimisen tunteeseen, muuta kuin omia lapsiani kohtaan. Kai jokin tavallaan meni rikki itsessä ja sitä tarvitsisi ehkä jotain päätohtoria, mutta toisaalta näin on helpompaa. Luultavasti joku perusturvallisuuden tunne on hajonnut. Koen, että kaikki uusi ja uudet ihmiset ovat mukavia ja yllättäviä, ja olen ilahtunut heistä, mutta tavallaan elän jo heidän menettämisensä etukäteen, enkä osaa sitä surra kun se tulee kohdalle.
Aika karuja sanoja. Ikävöit tätä sukulaista niin, että olet kovettanut itsesi, ettet pysty enää tuntemaan voimakkaita tunteita kuin lastasi kohtaan? Olet välitilassa? Itsesuojelua?
Ikävöin äitivainaata.
Yritin oikein miettiä, mutta eipä tullut mitään mieleen. En ikävöi edes kuolleita sukulaisiani, koska minulla on heistä jäljellä hyvät muistot.
ikävöin nuoruuttani ja ehdottomuuttani.
"Jotain jota ei ehkä olekaan."
Ikävöin niitä "vanhoja hyviä aikoja", jolloin työpaikalla nuristiin, kuinka kaikki on Niin huonosti... Ja ikävöin monia eläkkeelle jääneitä ja jo edesmenneitäkin työkavereita.
Joskus minulle tulee surullinen mieli, kun ajattelen edesmennyttä isääni, mutta en tiedä oikeastaan ikävöinkö häntä niin paljon enää.
Lapsuusaikaa.
Vaikea selittää mutta jotain mikä on vielä täydellisenä kokematta, mutta tarpeeksi isona että osaa kaivata.
Kai melkein jokainen jossainmäärin ikävöi jotakuta mutta jos ei puhuta edesmenneistä sukulaisista niin monien ihmisten kohdalla ikävän sijasta nousee vain katkeruus siitä että on tullut ymmärretyksi väärin, ei ole tullut kuulluksi tai huomioiduksi tärkeissä asioissa ym. Sellaista elämä kuitenkin on, joskus vain tulee mitta täyteen ja joutuu tekemään päätöksiä järjen pohjalta tunteita vastaan jelämään niiden asioiden kanssa.
Onko se sitten ikävöimistä.... en tiedä. Ehkä siinä tapauksessa on kun muistaa sen tunteen jostakin kun kaikki oli vielä hyvin.