Tilanne on siis tämä: Olemme olleet kihlattuni kanssa yhdessä puolitoista vuotta, joista asuneet yhdessä reilun vuoden. Molemmat lähentelevät neljääkymmentä ja kummallakin on ollut pitkiä tai pitkä suhde aiemmin. Menimme kihloihin kolmen kk:n kuluttua ensi tapaamisestamme, mies muutti luokseni seuraavassa kuussa ja pari kuukautta myöhemmin olimme jo ostaneet yhteisen ison asunnon. Etenimme siis hyvin nopeasti.
Alussa kaikki tuntui hyvältä: mieheni on ulkomaalaistaustainen (asunut pitkään suomessa) ja hänellä tuntui olevan kaikki ne ominaisuudet, joita olin toivonut. Olimme todella rakastuneita. Mies oli aiemmin asunut Hgin kantakaupungissa ja muutti pitkin hampain lähiöön, koska kuulemma halusi, että olen onnellinen.
Olen sairastanut pitkään masennusta, joka johtuu työtilanteestani (kiusaamista). En voi irtisanoutua enkä ole löytänyt uutta työpaikkaa. Jatkuva pahoinvointini on vaikuttanut suhteeseemme. Joudun syömään useita masennus- ja unilääkkeitä ja puran pahaa oloani kotona miehelleni eikä hän ole koskaan nähnyt minua oikeana itsenäni. Nyt olen jäämässä joksikin aikaa virkavapaalle, jotta oloni kohenisi. Pidän työstäni ja olen hyvä siinä. Ainoa ongelma on se, että esimieheni kiusaa minua.
Mieheni on hyvin pedantti ja siisti. Hänellä on tähän liittyvää pakko-oireista käyttäytymistä ja hän vaatii myös minua toimimaan samoin. Vuoden aikana oletettavasti masennukseni on alkanut ahdistamaan häntä (mikä on hyvin ymmärrettävää) ja pakko-oireisuus sekä siihen liittyvät vaatimukset ja syyllistäminen on lisääntynyt ja lisääntynyt. Minä olen uhriutunut sekä töissä että kotona. Miestä ahdistaa esim., jos lattialla on roska tai henkari on "väärässä" paikassa. Erityisesti keittiön pitää olla kliinisen siisti; hän pyyhkii pöydän todella monta kertaa päivässä ja voi suuttua siitä, että pöydällä on muru. Hän syyttää minua siitä, etten tee kotitöitä. Siivoan ison asuntomme muuten, hän pesee pyykit (en koskaan ehdi ennen häntä) ja tiskaa astiat.
Riitelemme koko ajan. Ystäväni pitävät häntä pakkoneurootikkona (joita oireita hänellä tosiaan on) eivätkä ymmärrä, miten kestän. Mieheni ei halua käydä äitini luona, koska äidilläni on sotkuista eikä äitini kuulemma huolehdi itsestään. Äitini on minulle erittäin rakas, ja tämä tuntuu todella pahalta. Kävimme psykoterapiassa pari kertaa vain todetaksemme, että tarvitsemme kognitiivista terapiaa. Olen itse läpikäynyt vuosia kestävän psykoterapian.
Kaikesta tästä huolimatta, olemme halunneet yrittää. Toinen on ollut jättämässä toista ja toisinpäin, mutta aina sen jälkeen olemme (yleensä hän) pyytäneet anteeksi ja keskustelleet suhdeongelmistamme tuntikausia päätyen siihen ratkaisuun, että yritämme vielä. Mieheni on aina luvannut yrittää kontrolloida tunteitaan ja tunnistaa, kun pakko-ajatukset ärtymyksineen alkavat tulla mieleen. Kuulostaa ehkä vastuuttomalta, mutta olemme myös yrittäneet lasta. Ehkä luotamme kuitenkin suhteeseemme, ehkä yritämme pitää sen vain kasassa, tiedostamme kellon tikittävän. Ehkä nämä kaikki vaikuttavat. Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Jos saamme suhteemme kuntoon, jatkamme yrittämistä.
Lähiaikoina riidat ovat äityneet kuitenkin todella pahoiksi ja minä olen jopa lyönyt häntä (näin on käynyt edellisissäkin suhteissani kun olen todella raivostunut= 1 kerran 9 vuoden aikana). Olen mielestäni yrittänyt niin paljon, ymmärtänyt hänen käytöksensä perimmäisiä syitä, omaa osuuttani siinä ja kannustanut häntä kertomaan traumoistaan (hän ei ole koskaan puhunut kenenkään muun kanssa näistä asioista). Hän potee myös haluttomuutta, minkä olen kokenut hyvin loukkaavaksi (olen aina ollut haluttu miesten keskuudessa).
Suhteemme on vielä tuore (edellinen suhteeni kesti 9 vuotta) ja olemme tällaisessa kriisissä. Voiko tästä tulla enää mitään?
Alussa kaikki tuntui hyvältä: mieheni on ulkomaalaistaustainen (asunut pitkään suomessa) ja hänellä tuntui olevan kaikki ne ominaisuudet, joita olin toivonut. Olimme todella rakastuneita. Mies oli aiemmin asunut Hgin kantakaupungissa ja muutti pitkin hampain lähiöön, koska kuulemma halusi, että olen onnellinen.
Olen sairastanut pitkään masennusta, joka johtuu työtilanteestani (kiusaamista). En voi irtisanoutua enkä ole löytänyt uutta työpaikkaa. Jatkuva pahoinvointini on vaikuttanut suhteeseemme. Joudun syömään useita masennus- ja unilääkkeitä ja puran pahaa oloani kotona miehelleni eikä hän ole koskaan nähnyt minua oikeana itsenäni. Nyt olen jäämässä joksikin aikaa virkavapaalle, jotta oloni kohenisi. Pidän työstäni ja olen hyvä siinä. Ainoa ongelma on se, että esimieheni kiusaa minua.
Mieheni on hyvin pedantti ja siisti. Hänellä on tähän liittyvää pakko-oireista käyttäytymistä ja hän vaatii myös minua toimimaan samoin. Vuoden aikana oletettavasti masennukseni on alkanut ahdistamaan häntä (mikä on hyvin ymmärrettävää) ja pakko-oireisuus sekä siihen liittyvät vaatimukset ja syyllistäminen on lisääntynyt ja lisääntynyt. Minä olen uhriutunut sekä töissä että kotona. Miestä ahdistaa esim., jos lattialla on roska tai henkari on "väärässä" paikassa. Erityisesti keittiön pitää olla kliinisen siisti; hän pyyhkii pöydän todella monta kertaa päivässä ja voi suuttua siitä, että pöydällä on muru. Hän syyttää minua siitä, etten tee kotitöitä. Siivoan ison asuntomme muuten, hän pesee pyykit (en koskaan ehdi ennen häntä) ja tiskaa astiat.
Riitelemme koko ajan. Ystäväni pitävät häntä pakkoneurootikkona (joita oireita hänellä tosiaan on) eivätkä ymmärrä, miten kestän. Mieheni ei halua käydä äitini luona, koska äidilläni on sotkuista eikä äitini kuulemma huolehdi itsestään. Äitini on minulle erittäin rakas, ja tämä tuntuu todella pahalta. Kävimme psykoterapiassa pari kertaa vain todetaksemme, että tarvitsemme kognitiivista terapiaa. Olen itse läpikäynyt vuosia kestävän psykoterapian.
Kaikesta tästä huolimatta, olemme halunneet yrittää. Toinen on ollut jättämässä toista ja toisinpäin, mutta aina sen jälkeen olemme (yleensä hän) pyytäneet anteeksi ja keskustelleet suhdeongelmistamme tuntikausia päätyen siihen ratkaisuun, että yritämme vielä. Mieheni on aina luvannut yrittää kontrolloida tunteitaan ja tunnistaa, kun pakko-ajatukset ärtymyksineen alkavat tulla mieleen. Kuulostaa ehkä vastuuttomalta, mutta olemme myös yrittäneet lasta. Ehkä luotamme kuitenkin suhteeseemme, ehkä yritämme pitää sen vain kasassa, tiedostamme kellon tikittävän. Ehkä nämä kaikki vaikuttavat. Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Jos saamme suhteemme kuntoon, jatkamme yrittämistä.
Lähiaikoina riidat ovat äityneet kuitenkin todella pahoiksi ja minä olen jopa lyönyt häntä (näin on käynyt edellisissäkin suhteissani kun olen todella raivostunut= 1 kerran 9 vuoden aikana). Olen mielestäni yrittänyt niin paljon, ymmärtänyt hänen käytöksensä perimmäisiä syitä, omaa osuuttani siinä ja kannustanut häntä kertomaan traumoistaan (hän ei ole koskaan puhunut kenenkään muun kanssa näistä asioista). Hän potee myös haluttomuutta, minkä olen kokenut hyvin loukkaavaksi (olen aina ollut haluttu miesten keskuudessa).
Suhteemme on vielä tuore (edellinen suhteeni kesti 9 vuotta) ja olemme tällaisessa kriisissä. Voiko tästä tulla enää mitään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, kokeilkaa se kognitiivinenkin terapia.
Sitten voisi ehkä yrittää myös hahmottaa arjen rutiinit ja tavat, josko neKIN tukevat sitä, että tulee pyörittyä vaan kotona ja pyyhittyä pöytiä moneen kertaan, ahdistuttua siitä sun tästä ja sitten purettua paha olo aina samaan yksilöön, eli lähimpään ihmissuhteeseen.
Voisko lähteä välillä pihalle ja harrastaa jotakin vaikkapa porukassa, jotain fyysistä lajia kenties, joka vie pois kotoa, pois tutuista ympyröistä, joka rentouttaisi ja avaisi aistit kokemaan tätä maailmaa hieman laajemminkin. Pitäisitte vähän lomaa jatkuvasta oman olotilan ja kodin siisteyden analysoimisesta.
Koppieläimetkin alkavat riipiä turkkiaan kun ei ole muutakaan tekemistä ja hermot menee...
Onnistuneeseen raskauteenkin tarvitaan rentoutumisen kykyä ja tasapainoista mieltä, toiveikkuutta ja aitoa uskoa itseen, kumppaniinsa ja tulevaan.
Heh, hyvä vastaus :). Näinhän se on. Juuri vaan palattiin lyhyeltä matkalta, joka oli yhtä riitelyä ja hammasten kiristelyä... Nekin riidat taas alkoivat jostain mitättömästä asiasta. Miehen kaverit asuvat toisilla paikkakunnilla ja hänelle tuntuu olevan kauhean vaikeaa ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Harmi, että hän lopetti kaikki liikuntaharrastukset kun tapasi minut, itse kyllä harrastan aktiivisesti liikuntaa ja yritän saada häntä lähtemään mukaan. Sitten kun arki on vaan sitä, että käy töissä ja tulee kotiin pyyhkimään niitä pölyjä, elämä on aika tylsää ja on paha olo. Ehkä se auttaa, kun kolmas osapuoli sanoo jotain.