mä en tiedä mistä aloittaisin tän, olisko pitänyt kirjottaa "särkynyt sydän", "uskottomuus" vai mihin palstalle, mutta laitan nyt tänne. mun mies ilmotti pettäneensä vähän ennen joulua. se oli tosi shokki mulle, koska asiat näytti olevan hyvin. 9v avioissa, kolme alakouluikäistä lasta, pari vuotta sitten rakennettu ok-talo, ihana lomamatka marraskuussa (ja yleensäkin matkusteltiin, tehtiin yhdessä juttuja), seksiä parisuhteessa ja läheisyyttäkin. mies oli aika yllättynyt tilanteesta itsekkin, joten ajattelin sen olleen humalassa hölmöilyä tms. yritettiin jatkaa ja selvitellä asioita, mutta se jäikin kaikki mun osalle. mies ei paljoa keskusteluun ryhtynyt, ei halunnut pariterapiaan eikä mitään. vastaus joka asiaan oli "en tiedä" kysyin sitten mitä vaan suoraan tai kierrellen, syyllistämättä tai syyllistäen. olin tietysti tästä ihmeissäni ja voin järkyttävän pahoin viimeset 2kk ennenkun saatiin riidan seurauksena kakistettua, että se on ero sitten. kerran avioliiton aikana ollut pienempi kriisi, mutta muuten aika hyvää elämää on eletty ja se myös toisillemme sanottu tai yhdessä todettu. sain sitten tietää, että mies jatkoi yhteydenpitoa naikkosen kanssa, jonka kanssa petti, eikä se rajoittunut pelkkään seksiin. menin tästä tiedosta henkisesti aivan romuksi. muutin pois yhteisestä kodista lasten kanssa. nyt talo on myynnissä ja omaisuuden ositus meneillään. mä mietin lähinnä kuinka saisin helpoiten itteni hengiltä, mies saisi pitää lapset, naikkosen ja vielä talonkin jos näin kävisi. kirkkain silmin vielä joku aika sitten väitti mulle ettei mitään suhdetta ole ja se oli selvästi helpottava tekijä mun osalta, vaikken häntä tietoisesti ainakaan takasin haikaillut. mutta luulin hänenkin alkaneen miettiä asioita tahollaan ja mikä vaikutus kaikella kaikkeen on. yhteen emme palaa, vaikka ihan alkujaan näin olisin halunnutkin. nyt sain tietää naikkosen jo majailevan mun kodissani yms. joten valhetta kaikki selittelyt miehen osalta. mä oon niin hajalla, ahdistunut ja vaikka mitä etten voi kun oksentaa ja maata hiljaa vaan ja hengittää. jäin taas töistä pois, en kykene mihinkään. alkuun olin myös sairaslomalla ja sain unilääkkeet. tässä välillä oli jo parempi vaihe, josta iloitsin, mutta nyt taas niin pohjalla etten voi käsittää. lapset on olleet viikon miehellä ja mulla ei oo mitään syytä nousta edes sängystä. tiedän, ettei mua sieltä kukaan nosta, jos en itse, mutta en pysty siihen. kierin itsesäälissä ja voin ihan fyysisestikin pahoin. rinnassa iso möykky tekee kipeää. mies jatkaa elämää hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja mä vaan riudun. kun en muutakaan voi/pysty. joo ja tiedän, että täytys lopettaa tää kieriskely, mutta miten se tehdään? millon tää paska helpottaa, yhtä alamäkeä vaan, mitä enemmän mä nään tai saan kuulla, että mies porskuttaa eteenpäin. mä en kestä! ja miksi valehtelua täytyy vielä jatkaa, se satuttaa niin paljon. mä en pääse tästä nyt mitenkään yli. en mitenkään.
mistä aloittaisin...
uupunut
301088
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Vuosi sitten vastaavassa tilanteessa olleena voin vakuuttaa, että selviät erosta vähitellen ja kasvat entistä vahvemmaksi ja itsesi paremmin tuntevaksi. Aikaa ja työskentelyä se vaatii. Kirjoittaminen pahasta olostasi noin selväjärkisesti on hyvä alku asioiden purkamiseen. Lukeminen on myös ja varsinkin erokirjallisuuden lukeminen toimii ajatuksia herättävänä terapiana. Mutta luotettavaa jutteluseuraa kannattaa myös olla saatavilla, jos ei muuten niin sinne pariterapiaan tai perheneuvolaan voi mennä ilman miestäkin. Älä itseäsi syytä tai vahingoita petollisen kumppanin takia. Itsellänikin oli pariin otteeseen melko itsetuhoisia ajatuksia, mutta onneksi tajusin tarvitsevani pikaisesti apua. Ja sitä järjestyy tarvitsevalle hyvinkin pian.
Vähitellen vaan huomaat, että saamasi oma aika on vapautta. Ainakin minä olen jo vuoden jälkeen melko hyvässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. En tiedä toipuuko koskaan ennalleen, mutta jospa onkin tarkoitus että meistä kasvaa uusia ihmisiä kipeiden ja haavoittavien kokemusten kautta. Voimia sinulle. Vielä aurinko paistaa sinullekin.
kiitos vastauksesta! mulla on ystäviä jotka hokee samaa, että vielä mä joku päivä elän. mutta ne sanat satuttaa vaan enemmän. en etes halua elää! työterveyshuollon kautta sain jo keskusteluapua, mutta en mä koe siitä juuri hyötyneeni. samat asiat tajua itsekkin, että "huolehdi itsestäsi, ulkoile, muista syödä, lepää, kesity niihin asioihin jota nyt jaksat ja hyvälle tuntuu yms." mutta kun en jaksa, eikä tunnu hyvälle mikään. pelkkä oleminenkin on raskasta. mietin mitä kaikkea selkäni takana onkaan tapahtunut ja mitä on yritetty peittää. valhetta koko eletty elämä ja hukkaan heitettyä aikaa. mä en saa ex-mieheltäni mitään vastaan, häneltä jonka kanssa oon ison osan elämästäni jakanut ja jota parhaimpana ystävänä rinnallani pitäny. paskaa vaan niskaan ja siinä kaikki. mä jotenkin tyhmänä haluisin juuri häneltä ne sanat tai kaksi jotka helpottais mun oloa. en tiedä edes mitkä ne sanat olis ja niitä en tule saamaan, mutta ero olis ollut helpompi kestää kaikkineen jos kolmatta osapyörää ei kuvioihin olis tullut samantien. tiedän hänen voivan hyvin ja sekös satuttaa. ja tää on sitä itsesääliä josta täytys päästä eroon, mutta en löydä keinoja miten. kaikki "ulkopuolinen apu" on vain sanahelinää. kyllä, kyllä, näinhän se _pitäis_ mennä ja näinhän mun _tulis_ toimia. musta tuntuu, että oon luovuttanu jo tän taistelun itteni kanssa, koska oli semmonen parempi vaihe eron jälkeen jo ja nyt taas pohjalla, kun kuulin, että naikkonen asustaa jo mun kodissani. mä en kestä, että mun lasten elämässä on jo uusi ihminen siellä miehen luona, mä en kestä ajatella miten se mun lapsia kohtelee ja seuraako ne vaan "isin ja *uoran" onnea sivusta! sitten lapset maanantaina tulee mulle tänne tunnekaaoksen keskelle, jossa toimin kuin robotti, että saan perusjutut rullaamaan jotenkin... toki mä nautin lapsistani ja ne on mulle kaikki kaikessa, mutta oon varsin nyt niin sietokyvyn äärirajoilla etten millään pysty lapsillekkaan näyttelemään. eikä kai tarviikkaan, mutta sekaisinhan ne raukat tästä kaikesta menee tai ovat jo menneet. käytän heitä perhepalvelukeskuksessa juttelemassa, mutta sielläkään eivät ole lapsista paljoa irti saaneet palautteen perusteella. ehkä tää on niin tuore juttu vielä? kehoittivat vaan keskustelemaan enemmän kotona mikä onkin helppoa, kun omalta osaltani itkuksi menee ja isän mielestä lapset on ihan ok ja sopeutuneet jo hyvin. mä tiedän, että olen läheisempi lapsille jokatapauksessa ja pahaa oloa puretaan sitten mulle, kun isällään ovat viikon saaneet tunteensa niellä. monenlaisia asioita ja niin vaikeita! kiitollinen oon jokaisesta pienestäkin neuvosta, tsemppauksesta ja vinkistä. kohtalotovereitten ajatukset antaa voimaa kuitenkin.
Asiat pitää hyväksyä sellaisena, kuin ne ovat. Miehelläsi on varmaan paljon parempi elämä nyt, kuin sinun kanssasi. Jossainhan se vika on, kun tuollaisen vaihtoehdon on itselleen ottanut. Monesti auttaa, kun katsoo peiliin, eiikä ryve itsesäälissä.
Ehkä hänellä on nyt se vapauden tunne jonkun toisen kanssa, voi olla ja harrastaa yhdessä jotain yhteistä jutytua, voi puhua vapaammin toiselle ilman mitään syyllistämistä, on sitä syvää välittämistä ja rakkautta ilman mitään rutiineja.
Anna hänen olla onnellinen ja nauttia siitä. Lopeta asioiden vatvominen ja mene sinäkin eteenpäin. Näin kaikilla on vapaampi olla ja elää ilman entisiä panolasteja.
Tuo kohtelusi on niin syvältä, ja voin tuntea pilkahduksen tuskastasi.
Se millain ihminen elää elämäänsä, niin siihen harvoin kukaan ulkopuolinen pystyy vaikuttamaan, koska se järkikulta ja kaikki se ihmisaines joka meistä tekee Ihmisen (hyvän tai pahan) on siellä korvien välissä. Ja jos siellä korvien välissä ei ole kuin henkilön oma napa, niin se satuttaa tiedän.. Mutta toivottavasti se tieto, ettei sinussa ole vika ollut, voisi lohduttaa sinua edes vähäisen?
Itse olen ollut tilanteessa jossa olen ollut miehesi kaltainen. Meidän tilanteesta erilaisen tekee vain se, että en rakastanut omaa miestä liki kahteen vuoteen vaan elimme yhdessä yksinäisinä. Meillä käytiin ohessa kummankin osapuolen kohdalla identiteetti kriisi, joka osaltaan kuolletti tunteita. Minä pyysin eroa, mies ei tahtonut laskea irti ja elin suhteessa lasten takia. Koskaan siinä tilanteessa jossa olin niin voinutkaan kuvitella meidän suhteella olevan sellaista loppua kuin siihen tuli. Rakastuin mieheeni uudestaan. Näistä minun hairahduksista aikaa mennyt 3 vuotta, en kadu mutta siltikin omatunto koputtelee välillä ja pyytää kertomaan, mutta havahdun siihen tilanteeseen jossa tiedän meidän eron tulevan. En vielä ole valmis kertomaan, enkä usko että aika auttaa yhtään asian helpottamiseksi. Tiedän kuitenkin itsestäni että jossain vaiheessa kerron ja olen "sinut" kohtaloni kanssa.
Parisuhteita ja kohtaloita on erilaisia. Miksi koet että hengen lähtö olisi sinulle helpotus? Sinulla jäisi lapset, joiden suru olisi mittaamaton. Tarttuiko miehesi oma napa sinuunkin? Miehesi ei ole elämäsi, vaan sinä ohjaat omaa elämää, ja mikä parasta niin sinun itsesi ja lastesi ehdoilla. Lopeta itsesäälissä rypeminen ja aloita toipuminen.
mä tiedän, että pitäisi lopettaa itsesäälissä rypeminen. tiedän sen paremmin kuin hyvin. mutta miten se tehdään, siitä mulla ei ole aavistustakaan? miten se rypeminen loppuu, kun ei ole voimia mihinkään? millä saa päästä pyörivät ajatukset pois? joka asia muistuttaa eletystä elämästä. uni on ainoo mikä helpottaa, mutta unetkin usein liittyen ex-mieheen. sitten on aamulla jo valmis ahdistus päällä. mä oon saanu lokaa niskaan myös tuolta naikkoselta, joka tekstiviestein mua on häiriköinyt, kun oon jotain tuntemuksiani ex:lle kertonut ja pyytänyt voitaisko jutella asiat halki jne. hän ystävällisesti näköjään tiedottaa naikkosta noista mun viesteistä... eropäätöksen jälkeen ei olla juuri puhuttu ja sekin ahdistaa, kun haluaisin päätöksen tälle kaikelle. mä en käsitä loppupelissä mikä tähän johti, mitään selityksiä tai vastauksia en ole saanut. en osaa sanoa helpottaisko selitykset mitään, todennäkösesti nekin ois valhetta vaan, mutta koen niin, ettei tää mukamas voinut loppua näin. tai sitten se vaan voi. ei ole kokemusta niin mä en tiedä miten erot yleensä menee, jos asiat näyttäneet olevan hyvin ja sitten yks kaks "pommi räjähtää". ton hengenlähdön ajattelen jotenki olevan helpotus tähän järkkyttävään ahdistukseen ja pahaan oloon. loppuisi kaikki. mä tiedän kyllä senkin, että lapset siitä kärsisivät loppuelämän ja suru olisi suunnaton. ei se oikea vaihtoehto ole, ja tiedän senkin. on vaan niin loppuunpalanut olo. ja tosiaan lapset on jo tarpeekseen kärsineet, en mä niille halua mitään pahaa lisää. että se siitä. joskus vaan nää ajatukset tulee, ettei enää jaksa pisaraakaan. naikkonen on itse piru! täysin mun vastakohta, kaikinpuolin. mä tunnen hänet nuoruudestani ja hänen historiansa jne. eronnut kaiketi jo kolmeen otteeseen, lapsia vähän siellä sun täällä, eri miehille tietenkin. mä en halua häntä lasteni elämään, mutta voinko sitä mitenkään estää? jonkun viestin laitoin hälle takaisinpäinkin, vihanpuuskassa, mutta lisää *askaa sieltä vaan tuli, ei hyödytä mitään. tekee kaikkensa kuulemma, että mun elämästä tulis helvettiä ja repostelee, kun on saanu mun miehen... tekis mieli kostaa jotenkin, mutta tiedän ettei sekään hyödytä mitään. täytyy vaan niellä nyt kaikki. luulen etten tule jaksamaan...
Mene ja ammu se akka!
Tää vanha "klishee", Aika parantaa, on ainakin kohdallani totta. Herra Jumala mistä
kaikesta olen selvinnyt, rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Pökerryksissä tunteideni
voimakkuudesta, mustasukkaisuudesta, pelosta, raivosta jne.
Luovuin kuvittelemasta toisten elämää,...toisten...siis mieheni ja sen, annoin ahdistuksen sataa, olin niin poloinen ja surkea yksin ollessani. Mutta sitten vain
PÄÄTIN elää, syödä ja juoda 15min.päivässä. Tehdä siten, kuin neuvoisin toista
samassa tilanteessa. Välillä epäonnistuin, mutta jokainen uusi päivä on mahdolli-
suus....ajatella vähän enemmän....luopumista toisesta.
Tiedän, että ihmiset reagoivat aika samoin tilanteessa jossa nyt olet. Kirjoituksessasi on voimakas dynamiikka, vaikutat ja oletkin varmasti selviytyjä.
Sankaritkin käyvät pohjalla.....mutta sisäinen taistelijamme saa lopulta voiton,
tyhjyydestä jonka toinen on jättänyt, pettymyksestä, hukkaan heitetystä toivosta
yhteisistä vuosista.
Uskotko, että uusi rakkaus pyyhkii mielestä entisen ? Vieras viehättää, uutuuden
jännitystä.....mutta...realismia peliin, nyxän rooli on mahdottoman haastava,
sinun kodissasi, 3:n sinun lapsen ja heidän isänsä kanssa. Paikka on äidin,ja
se hän ei ole. Älä kuvittele onnenpilviä sinne, missä ne ovat itseasiassa myös
hakusessa.
Ei mulla mitään viisasten kiveä ole! Sitä vaan, rankimmastakin selviää!
Tiedän että on yö kun saavut kotiisi pimeään
Yksinäisyys lyö sanomatta nimeään
Kun luet kirjeeni kaiun kuulet
Tahrat näet joita sateeksi luulet
Kuljen ulkona valossa kasvoillani voin tuntea tuulen
Ei sitä tuntunut talossa johon palaa en koskaan, luulen
En ole menossa minnekkään
Ei missään tule minun luokseni minun vuokseni
Vain tahroja paperilla älä siis suutu, ei niistä asiat miksikään muutu
Ei se, että meillä oli retkemme,
eikä se, etta meillä oli hetkemme
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkään, se eteenpäin työntää älä siis pelkää
Älä huoli siitä sillä meillä oli hetkemme, aha
Muista, että meillä oli hetkemme
Kutsun saaneena tulin, lähdin kuin varas, säikähdin viimein
Kun itseni tarttuneen, tajusin varttuneen
Imin sut kuiviin, tarttui mun huiviin,
tuoksusi, teit saman minulle, juoksusi, annan anteeksi sinulle
Vain tahroja paperilla älä siis suutu, ei niistä asiat miksikaanmuutu
Ei se, että meillä oli retkemme,
eikä se, etta meillä oli hetkemme
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkään, se eteenpäin työntää äläsiis pelkää
Älä huoli siitä sillä meillä oli hetkemme, aha
Muista, etta meillä oli hetkemme, aha
Vain tahroja paperilla älä siis suutu, ei niistä asiat miksikaanmuutu
Ei se, että meillä oli retkemme,
eikä se, etta meillä oli hetkemme
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkään, se eteenpäin työntää äläsiis pelkää
Älä huoli siitä sillä meillä oli hetkemme, aha
Muista, että meillä oli hetkemme, aha
itku tuli! kiitos kannustavista sanoista! ehkä mä tästä vielä joku päivä selviän... joskus.
järkyttävän rankka päivä takana. mä olen itkeskellyt pitkin päivää, nukkunut ja taas heränny tähän ahdistukseen. kaverit kaikki perheellisiä, joten en mä ole heitä halunnut murheillani vaivata. tai no parin tekstarin verran... omia menoja ja elämää heilläkin. tää foorumi näkyy olevan aika hiljanen. tietääkö kukaan "erosivuja" tai vastaavia jotka on aktiivisempia ja vois vaikka reaaliajassa keskustella? onko sellasia? haluis purkaa tätä paskaa ja ahdistusta pois... mä oon niin loppu. ootan vaan päivää millon helpottaa.
Googlettamalla löytyy sivuja!
Niin, viedä voi kauankin, mutta tukeudu niihin ystäviin, joihin luotat.
Järkyttävät asiat voivat viedä kauankin, kolmas vuosi menossa, ymmärrä en kaikkea vieläkään, silloin tällöin jaksaa jo vähän paremmin, mutta elämänilo ei ole palannut vieläkään. Pelko lasten puolesta on suuri.
Minulla oli huono tuuria sattuman aikaan, selkä meni niin, että halvaantumisvaaran takia olin leikkauksessa ja kun pääsin kotiin, niin samalla tuli tämä isku ja kaikki se loka mikä siihen liittyi oli hirvittävää.
Niin itkin, valvoin, laihduin, pelkäsin, miten jaksan, eteenpäin on menty, joskin pitkä ja vaikea on polku ollut.
Mutta uskon sen auringon vielä paistavan risukasaankin.
Aloittajalle voimahali. Hän on nyt joutunut olemaan se joka taipuu, sopeutuu, hyväksyy. Ja joutuu kuulemaan samaa psykologia-jargonia niin parisuhteessa olevilta ystäviltään kuin ns. ammattiauttajilta. Höpötyksiä jotka sopivat pitkään kypsytettyihin "erosimme ystävinä"-eroihin, ei tällaiseen katasrofitilanteeseen.
Tuo että lapset ovat vuoroviikkosysteemissä, onko tästä jo kirjallinen sopimus lastenvalvojalla tehty? Oliko ihan viisas veto, ja voisiko sen riitauttaa?
Säästä nyksän uhkaus, että tekee elämästäsi helvettiä, jos yrität olla mieheesi yhteydessä. Näytä vaikka poliisiasemalla jollekulle (nais) konstaapelille, kysy toimintaohjeita jos epäilet tai toteat sinusta levitetyn loukkaavaa tietoa tai valheita.
Eihän näin sivusta seuraavana voi tietää mistään varmaa, mutta niin outo, haiskahtava kuvio teillä on ollut että tekee mieli kaukoanalysoida tilannetta.
Miehesi on nyt hullaantunut tähän toiseen, jonka tiedät ja tunnetkin. Jonkinlainen rakastumispsykoosi, joka on sokaissut silmät ja sulkenut korvat. "Hyvin menee" on suomeksi: seksiä riittää ja molemmat ovat innoissaan uudesta leikkikaverista. Kun hän parin vuoden jälkeen avaa silmänsä ja korvansa, iskee kauhea morkkis siitä mitä on tullut tehtyä. Luulen, että tällä naispuolisella leikkitoverilla on joko narsistinen luonne tai ainakin hän on röyhkeä ja kova ihminen. Ei kukaan empaattinen naisihminen nappaisi kolmen koululaisen isää tuosta vain muutamassa kuukaudessa. Toki miehesikin jotakin on mennyt tekemään, onko sitten kyse klassisesti pikkujouluista vai onko netistä tullut katseltua seuraa. Hän ei kerro miten hairahtui, mutta selkeästi nainen on ajanut romanssia eteenpäin pikavauhdilla. Olin aikeissa opastaa sinua muuttamaan mahdollisimman kauas noista kahdesta, jonnekin missä sinulla on lähisukulaisia, tukiverkkoa. Sen takia vuoroviikkosysteemi ei ole hyvä, ei todellakaan. Myöskin henkisesti ajaa sinut romuksi. Menepä nyt maanantaina yksityiselle psykiatrille hankkimaan itsellesi tilapäinen lääkekuuri masennukseen ja ahdistukseen. Tässä eivät hurskaat puhelinneuvot ystäviltä auta yhtään, eikä muukaan reipastumaan käskeminen. Sittren kun jaksat otat yhteyttä narsistien uhreille tarkoitettuihin tuki- ja neuvontapalveluihin puhelimitse tai sähkäpostilla. Ehdotan että haet huoltajuutta itsellesi, toivottavasti ei ole jo liian myöhäistä tehdä se lastenvalvojalla. Se, että menettää lapsensakin miehen ja kodin myötä on liikaa, en hyväksyisi omalle kohdalleni.
Tilanteesi on epänormaali koska miehesi ja naikkonen ovat menetelleet "vastoin kaikkia hyviä tapoja" ja nyt odottavat ympäröivän yhteisön hyväksyvän heidät touhuineen. Heidän mielestään lastenkin tulisi sormia napsauttamalla hyväksyä, että ensin äiti on äiti ja nyt yhtäkkiä Mirkku onkin "äiti".
Ota yhteyttä juristiin, vaikkapa NUT ry:n suosittelemaan, tai paremman puutteessa oikeusaputoimistoon, heti kun lääkkeillä ja tuella saat itsesi jonkinlaiseen toimintakuntoon. Ei tuo pari lapsia varmaan muuten vuoroviikoiksi ottaisi, kuin välttyäkseen elatusmaksuilta. Nainen ei vaikuta vuoroviikkoäidiksi sopivalta, aavistuksesi varmaan osuvat kohdalleen!
Mitä lasten huollosta nyt on sovittu? Pidä ystävä hyvä osituksessa ja muussa eroon liittyvässä puolesi. Onko sinulla veljeä, sisarta tai jotakuta muuta luottoihmistä. Sinun ei nyt pitäisi hautautua yksinäisyyteen, ei se auta. Jos on hirveän vaikeaa etkä jaksa, voisit mennä turvataloon muutamaksi päiväksi (henkisen väkivallan uhrina), saisit ainakin keskusteluapua tilanteeseesi.
kiitos jälleen asiallisista neuvoista! saan niistä voimaa. tää viikko ja viikko systeemi ei ole vielä virallistettu missään, lastenvalvoja sanoi, että jos pystymme sen keskenämme sopimaan niin se on ok. mä teen 3-vuorotyötä eli käytännössä niin, että kun lapset miehellä, teen iltaa ja yötä ja kun ne on mulla niin pelkkää aamuvuoroa. työnantaja suostui "näin alkuun" joustamaan sen verran. en tiedä kuinka kauan. suku asuu samalla paikkakunnalla, joten muutto pois ei sen osalta helpottais mun elämää juurikaa. henkisesti muuten kyllä, koska pääsisin pois näitten juorujen yms. keskeltä, ei tartteis ex:ää nähdä eikä tuota kuvottavaa naikkosta! lastenvalvojan mielestä myös tää viikkosysteemi on kaikken toimivin ja eniten käytetty muoto ja mun vuorotyö sanelee lasten olemista mulla tai isällään niin paljon. haluisin yksinhuoltajuuden mielelläni, mutta sillon en pysty enää tuossa työssä olemaan. sain vakipaikan siinä joulun tienoolla just. päivätöitä ei tiedossa ole, oon mä sen verran kysellyt ja ympärilleni katellut. lapset tulee siis huomenna mulle ja on ens maanantaiaamuun saakka jollon vien heidät kouluun ja sieltä taas isälleen. mä oon suoraan sanonut hälle ettei pyörittäisi akkaa siellä, kun lapset on ja alkuun hän näin lupasikin, koska tilanne on lapsillekkin hämmentävä. ei menny kauaa, kun lupaus rikkoontui... ja mulla ei ole mitään keinoja hänen toimiaan tai naikkosen asumista mun kodissani estää! mä omistan vielä talosta puolet, koska se ei ole menny kaupaksi vielä, tähänkin yritin vedota, mutta sain vaan *askaset naurut ex:ltä. hajottaa niin pirusti!!! siellä se häärää mun keittiössä ja nukkuu mun sängyssä, jota en todellakaan uuteen kotiini halunnut! odotan päivää jollon ex painuu suohon ton naikkosen kanssa, heillä menee huonosti, akka alkaa jälleen katella muita miehiä jne. mut voihan se olla, että ovat nyt löytäneet "elämänsä rakkaudet"?!? pieni paikkakunta, jolla asun, ei just mieltä tässä kohtaa ylennä. täällä kaikki on jonkun tuttuja, tutun tuttuja tai ex:iä. mä haluisin todenteolla kauas täältä, mutta osani ois varsin vielä kurjempi uudessa kaupungissa lasten kans "yksin". nyt mulla on sisko ja vanhemmat lähellä, että saan tarvittaessa lastenhoitoapua tai muuta. pääsääntösesti koitan tässä pärjäillä itte, sen minkä jaksan... kriisipuhelimeen soitin ilalla ahdistuksessani, mutta joku mummeli(?) siellä toitotti sitä samaa, että "huolehdi itsestäsi ja aika auttaa", kertoi kriisin vaiheet niinkun en niistä koskaan ois kuullukkaan ja hänen mielestään mä oon "reaktiovaiheessa". tosi hyödyllinen puhelu... täytyy kai alkaa ettii yksityisen kautta sitä kallonkutistajaa, vaikka jotenkaan mä en jaksa kuulla enää yhtään vastaavaa litanjaa ja maksaa siitä vielä itteni kipeeks. aikamoinen angsti mulla päällä, niinku kirjotuksesta huomaa... kaikenlaiset tunteet vaan hyökkää päälle eikä niille voi mitään. *huoh*
taloasiaa ja ositusta hoitaa jo juristi, joten luulen ettei tässä mua kuseteta. mutta kas kummaa kun en jaksa välittää noista raha-asioista nyt juurikaan. tää pettymys on kaikkein suurimpana, suru ja viha, ja huoli lapsista, omasta ja niitten jaksamisesta. talosta saan mitä saan, sitten kun saan. tuskin paljoa, kun on melko uusi ja velkaa vielä paljon. ja vielä se, että ex varsin suostui ilomielin siihen, että mä hakisin lasten yksinhuoltajuutta, mutta sano tossa yks päivä lapsia vaihtaessa, että mä en tulis päivääkään kestämään niitten kans yksin, näkeehän sen musta päällepäinkin! olin kai taas itkeneen ja riutuneen näkönen tai sit se ei mussa muuta näekkään, kun elämäänsä kyllästyneen ja ruman akan... vaikka vähän aikaa sit mä olin vielä puheitten perusteella "viehättävä ja kaunis", hyväkroppainenkin kolmen lapsen jäljiltä, kuulemma... no lisää *skaa niskan vaan, ois sanonu suoraan, että *aska äiti oon hänen mielestään ollu kokoajan! ja rumakin vielä... nojoo, tää ei nyt liittyny tähän.
Suosittelen sulle kirjaa Rachel A.Sussaman "Erokirja -Naisen opas erosta toipumiseen" -löytynee kirjaston psykologian hyllyltä. Usko pois, kaikki pahat sanat joita ex lausuu ovat vain hänen oman ahdistuksensa syytä - nii¨ssä ei ole mitään oikeaa. Me kaikki eronneet olemme joutuneet kuulemaan nuo samat syyttelyt, kun ukko on lähtee toisen naisen matkaan. Minäkin olin ruma lihava akka, uusi oli kaikin puolin parempi. Vaikka, olen juuri mallina erään kauneuslehden kannessa, ja nähtyäni kakkosen meinasi multa nauru päästä. Joten seuraaavan kerran kun sulle sanoo rumasti, muista, että mies puhuu itsestään, omasta ahdistuksestaan, ei susta.
Älä turhaan häpeä itseäsi ja elämäntilannettasi. Kaikki normaalit ihmiset ymmärtävät, että nainen, joka salasuhteili ukkomiehen kanssa ja menee heti asumaan miehen perheen entiseen kotiin käyttäytyy todella tunteettomasti ja tyhmästi. Eiköhän hän ja exmiehesi ole ne joista kylillä puhutaan, sinua ja lapsia kohtaan tunnetaan myötätuntoa ja ymmärrystä. Pää pystyyn, sillä sinä et ole tehnyt mitään hävettävää ja mies hävetköön itse omat tekonsa, te olette kaksi eri ihmistä.
Lopulta, vaikka emme voi tietää, useimmat tuollaiset uussuhteet jotka alkavat pettämisellä ja jatkuvat heti yhteen muutolla, kaatuvat tilastojenkin mukaan mitä suurimmalla todenäköisyydellä. Kärsivällisesti kun odotat, ukko tulee vielä, ehkä kahdenkin vuoden kuluttua, itkemään portillesi, mutta ei kandee ottaa takaisin. Mutta tätä voit ajatella, jos se auttaa.
Jos juristi olisi miehen maksama, älä luota häneen! Jos miehesi on yrittäjä, hän voi piilottaa sinulta omaisuutta, josta puolet kuuluisi sinulle. Koeta kerätä voimia sen verran, että huolehdit, että sinulla on oma, itse maksamasi juristi ositusta hoitamassa, ja jos on epäilystä että miehellä voisi olla perintörahoja tai muita rahoja jemmassa, niin juristisi kaivaa ne, lain mukaan, esille ennen ositusta. Vähin mikä sinulle nyt kuuluu on se, että saat erossa osuutesi oikeudenmukaisesti.
Muutama lisäys vielä. Mitä ikinä sinulle lässytetäänkin, voimaannuttava VIHA on seuraava askeleesi kohti toipumista. Voit tasapuolisesti tuntea vihaa niin eksää kuin nyksääkin kohtaan. se on tervettä, silloin masennus ja ahdistus ei enää käänny sisäänpäin ja näinollen sinua vastaan. Eli rakasta itseäsi, vihaa väärintekijöitä.
Muita terveitä merkkejä voisi olla eroryhmään liittyminen, niitä voi olla järjestettynä seurakunnan, neuvolan tms. toimesta. Tuota Fischerin eroryhmää on kehuttu, kaipa se on mahdollista kirjekurssinakin.
Suoraan sanottuna mainitsemasi tukijoukot ovat aika surkeaa tasoa, jos kaverit eivät älyä pitää sinulle seuraa yksinäisenä lauantaina, sama juttu perheesi suhteen. Ota hyvä ihminen apu vastaan, kerro että et meinaa jaksaa, että tarvitset nyt ITSE kipeästi apua, juuri nyt eikä ensi vuonna. Älä esitä pärjäävää kun et ole. Itse sinnittelevät eivät tunne tarvetta kuolla jotta eksä nyksänsä ja lasten kanssa voi pitää talon. Sairaita, vaarallisia ajatusrakennelmia, yksinäisyyden höyryissä siinneitä. Puhu, puhu, kaikille jotka osaavat kuunnella.
Vielä huoltajuuteen. Paras olla juuri nyt vahvistamatta huoltajuussopimusta, lykkää jollakin syyllä tai tekosyyllä virallista vahvistamista.
Tukijoukot, niin, eikö äitisi tai joku muu sukulainen voi olla teillä ilta/yövuoron ajan toistaiseksi, niin että voit olla lähihuoltaja ja pitää työsi. En usko että inhimillisesti ottaen voi enää tuon huonommin mennä vieraassa kaupungissakaan (muuta maalle) eli jos ainoa tuki mitä lähipiireiltäsi käytännössä saat on tekstari silloin tällöin, niin kyllä kännykkä toimii Lapissa ja Vaasassakin. Olisi paljon parempi muuttaa muualle, vaikka salaa mieheltäsi, ja ensi töiksi ottaa yhteys lastenvalvojaan siellä, selittää oma kantansa. Tuo nyksä saattaa jopa "hoitaa asioita" sosiaalitoimen suuntaan ja mieskin tuntuu olevan pihalla kuin lumiukko lasten voinnista ja edusta. Ei hän huomaa, johtuuko lasten hyvä käytös pelosta vai siitä että asiat ovat oikeasti hyvin. Lapset ovat nyt vaarassa masentua!
Tosiaan, kunhan pysyt lapsinesi hengissä pari vuotta niin harmittaahan sinua jos et ole puoliasi pitänyt osituksessa ja sen takia olet rutiköyhä seuraavat kymmenen vuotta (miehen pimitettyä rahaa uuden naisen kanssa käytettäväksi). Jos et itseäsi osaa ajatella, ajattele edes lapsia. Heihin kuluu paljon rahaa, jos edes kerran vuodessa käytte ulkomailla ym jne. Harrastukset ovat kalliita mutta välttämättömiä.
Juristi asialle, niin kauan kuin talo on myymättä ja mies (naisineen) asuu siellä, heidän kuuluu suorittaa sinulle vuokraa puoliskostasi. Paras hoitaa tämäkin, ehkä ei ole talo myyty pitkään aikaankaan ellet pistä vauhtia ositukseen jotenkin.
No eihän sinun tuossa tilanteessasi tarvitse hävetä vaikka pikku paikkakunnalla asuisitkin. Tuollainen ala-arvoinen letukka joka kehtaa toisen kodissa ja sängyssä ahteriaan leventää.. en olisi hänestä hermostunut. Olet varmasti parempi kuin tuo letukka, joka ei saa itse mitään eikä pysty miestä hankkimaan vaan pitää toiselta varastaa valmis paketti. Kyllä se paha palkkansa vielä saa! Uskoisin että paikkakunnallasi suhteellisen moni, ellei jopa kaikki ole jollain tapaa puolellasi. En usko että kukaan normaali tuollaista hyväksyy. Vaikeaa ja mahdotonta tietty "käskeä" piristymään tuossa tilanteessa, mutta mene vaikka vapaanasi kun lapset eivät ole sinulla ravintolaan ja ota muutama paukku ja rentoudu vähän.. tuo aiempi neuvoni.. ymmärrän kyllä.. kaikki ei tietty sellaiseen pysty. Itse toimisin noin.
Voimahali minultakin. Nyt pää kylmänä oikeuksiesi kanssa, vaikka sinusta tuntuisikin ettet jaksa taloudellisista asioista välittää. Samoin suosittelen selvittämään lasten tapaamiseen ja elatukseen liittyvät asiat tarkkaan, ennenkuin teet mitään sopimusta. Itse samanlaisen tapauksen kaksi vuotta sitten läpikäyneenä suosittelen EHDOTOMASTI kirjallista sopimusta kaikesta. Ex miehesi muisti on tällä hetkellä varmasti aivan liian lyhyt näissä asioissa.
Onko sinulla ketään ystävää joka olisi eronnut ja osaisi neuvoa ja tukea sinua? Hae itsellesi vertaistukea joko jostain eroryhmästä tai netistä. Huomaat että on (valitettavan) paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman ja jotka osaavat varmasti kannustaa sinua.
Jos haluat, voit kirjoittaa minulle [email protected]
Juu lopulta kirjallinen sopimus, kun nainen alkaa pystyä loogiseen ajatteluun ja tulevaisuuden ennakointiin. Mutta liian usein maan hiljaiset kertovat "kun lastenvalvoja ja eksä pakottivat siihen ja tähän". Niin kauan kuin ihminen on riekaleina ja helposti johdateltavissa, haluaa vain päästä häpeällisestä tilanteesta pian pois, niin kauan ei ole syytä edes mennä tekemään huoltajuussopimusta (ilman omaa asianajajaa). Sillä minkäänlaista naiselle epäedullista tai epämiellyttävää sopimustahan ei voida tehdä, jos hän jämäkästi kykenee kieltäytymään ja selittämään oman kantansa. Jos hän ei hyväksy isän ajamaa tai lastenvalvojan ehdottamaa systeemiä, silloin häntä ei voida pakottaa edes uhkailemalla sitä allekirjoittamaan. Muistakaa tämä äitikullat, ottakaa joku oma tukihenkilö mukaan! Puolen tunnin ajattelematon myöntyminen aiheuttaa viidentoista vuoden piinan, jos sopimus hätiköiden tehdään.
Aloittajan tapauksessa juuri vuoroviikkosysteemi on se, jota pidän epäilyttävänä. Sanotaan, että vuoroviikkosysteemi toimii tapauksissa, joissa vanhemmat ovat hyvissä väleissä ja voivat hoitaa asioita lasten parhaaksi sopuisasti. En ymmärrä miksi aloittajalle sitä oli tarjoiltu jonkinlaisena normina. Kun on viimeiset kymmenen vuotta elänyt juuri perhettään, lapsiaan varten, onhan se kamalaa olla 7-8 päivää peräkkäin erossa lapsistaan aloittajan kertomissa olosuhteissa. Arvaillen onko toinen nainen hänen tilallaan, ja mitä lapset saavat kokea siellä.
Ja jos yksinäisyyteen tuupertuva äiti saa psyykkisiä oireita, siinä on taas toiselle osapuolelle lyömäase käteen syyttää sitä surullista, yksinjätettyä ties mistä.
Lapset eivät välttämättä koskaan hyväksy perheenrikkojaa ja siitä tullee ongelmia kyyhkyläisten elämään.
Semmoista se elämä on.
"pieni paikkakunta, jolla asun, ei just mieltä tässä kohtaa ylennä."
Pienillä paikkakunnilla ei yleensä hyväksytä tuollaisia liberaaleja ratkaisuja elämässä, vaan ollaan enemmän konservatiivisia. Eli miestä pidetään varmaankin perheensä hylkääjänä ja naista perheenrikkojana.
Kiitoksia järkevistä neuvoistasi ! Näin sivussa olevana, mutta juuri tällaista apua tarvitsevana, alan itsekin ajatella ja voimaantua. "Kultaomenia hopeamaljassa ovat
sanat sanotut oikeaan aikaan!"
mä yritin jo eilen vastailla tänne, mutta en saanu kirjotuksiani läpi. jokaisen viestin oon lukenut ja kiitollinen vastauksista ja tsemppaamisesta! päivä kerrallaan edelleen... tänään taas ollu tosi itkufiilis, lapset koulussa, joten oon pyykinpesun lomassa vuodattanu kyyneliä. ex:n kanssa jäätävät välit, en tiedä onko näin parempi vai yrittää pitää sopuisat välit? mä en vaan pysty kestämään sen onnea! en millään! eihän se multa pois ole, mutta... lasten asioissa pyysin viivyttämään lastenvalvojalle menoa ennenkun saan "ajatukseni kirkastumaan". mä en oikein tiedä mitä siellä osaisin sanoa ja millasta ratkasua ehdottaa, mitä allekirjoittaa jne. taloakin kävi viikonloppuna mahdolliset ostajat kattomassa. saa nähdä miten käy. onko lapsilla taas muutto edessä sillä suunnalla ja päätyykö ex uuden naikkosensa kanssa nyt virallisesti yhteen?! voi ahdistus!!!
ja muuten noita raha-asioita, ositusta jne. hoitaa oikeusaputoimiston(?) kautta otettu lakimies, joten luulisin sen olevan puolueeton tässä? siis ei mulla eikä ex:llä mitään suuria omaisuuksia oo kummallakaan, joten sen puoleen en noista raha-asioista niin huolissani oo. kunhan sais kaiken alta pois vaan... aiva persaukinenhan mä tässä nyt oon, makselen vuokria pienestä palkasta ja oottelen asumistukipäätöstä kelalta. kai ne jotain sieltä maksaa?? edelleenkään en voi käsittää, että mä jolla elämä näytti "hymyilevän" asun nyt pienessä vuokrakämpässä, lähes rahattomana, pää aivan sekaisin ja psyyke näin kovalla koetuksella. en mä sillä, että muilla ei asiat huonosti ois kun mulla, mutta jotenkin niin epärealistinen olo tästä kaikesta. onko tää kaikki vaan pahaa unta? millon mä herään??
Noi uusperhekuviot ovat kyllä niiiiiin perseestä, että kyllä se ex-miehes jossain vaiheessa tajuaa iskeneensä kädet syvälle pas****kaan. Tosin sepä ei siinä vaiheessa enää auta teitä kumpaakaan, mutta ehkä vähän lohduttaa.
Omasta erostani jo runsas vuosi.
Edelleenkään en ole ennallani, mutta huimasti voin paremmin, kuin silloin.
Ja niin tulet voimaan sinäkin.
Elämän käsikirjoitusta ei kukaan voi tietää, ei tiedä, mitä "nurkan" takana itsekutakin meistä odottaa.
Kaikki on vaan pakko ottaa osana elämää.
Se tunne, kun toinen porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin uuden naisen kanssa, matkustellen, yhteistä harrastusta harrastaen.
Miten jumaloi tätä.
Minä kostin, ei fiksua ehkä, mutta kostin ja toinen osa kostosta vielä suorittamatta.
Houkuttelin miehen seksiin kanssani, vain saadakseni "särön" siihen saamarin
idylliin ja todistetuksi myös itselleni että paska mikä paska.
Sikäli tuskin ikinä pääsen tästä yli, että tyytyväinen olen vasta silloin, kun heillä alkaa
mennä huonosti.
Olen katkera ja myönnän sen.
Toivottavasti sinä pystyt antamaan anteeksi, ehkä elämä on silloin helpompaa.
Minä en pysty.
Sinä päivänä,( jos sellainen tulee)kun heille tulee ero, on vahingonilolleni rajattoman hauska ja antoista päivä.
Oletko vielä kuulolla? Mitä sinulle "uupunut" nyt kuuluu? Kerrohan kuulumisia!
En lukenut kaikkia ketjun kirjoituksia läpi, mutta noi sun tuntemukset viittaavat jo vähän alkavalle (tai jo jylläävälle) masennukselle ja ahdistushäiriölle. Minä itse sairastuin salakavalasti vakavaan ahdistushäiriöön vuosia sitten, syynä oli suoraan sanottuna päin persettä mennyt elämä kun monella elämän osa-alueella yhtäkkiä kaikki kaatui niskaan. Pitkä parisuhde päättyi ikävällä tavalla, oli läheisen poismeno, tapaturma, siitä johtunut pitkä sairausloma ja vielä muutama muukin asia. Ja kaikki puolen vuoden sisällä. Itsellä ahdistus kasvoi näistä asioista niin pahaksi, että aivan kaikki pienimmätkin asiat tuntuivat niin pahoilta, että ne kasvoi kärpäsistä härkäsiksi tuolla omien korvien välissä. Ja aivan liikaa aikaa oli itsellä sairausloman aikana miettiä ongelmia ja maailman raadollisuutta.
Lopulta en pystynyt nukkumaan enää ollenkaa, itkin vain päivät hysteerisesti ja aloin suoraan sanottuna olla vainoharhainen. Onneksi minulla ei silloin vielä ollut lapsia, tiedä miten heidän kanssa elämä olisi mennyt. Suosittelen lääkäriin menoa, ja masennus/ahdistuslääkkeiden aloitusta, ettei asiat mene pahemmaksi. Ne nimittäin saattavat aivan huomaamatta mennä. Minulla auttoi, pääsin normaali rytmiin kiinni ja sain nukutuksi. Eikä ne muuttaneet persoonaani miksikään, ajatukset vain selkenivät. Vuoden päästä lopetin lääkityksen eikä mitään ongelmaa ole sen jälkeen ollut
Miten nykyään ap:llä menee?