Olen puoli vuotta seurustellut nelikymppisen naisen kanssa. Homma toimii puolin ja toisin hyvin. Rakastamme toisiamme ja kumpikin haluaa olla yhdessä. Mutta hänen yksitoista ja kaksitoistavuotiaat tyttäriensä käytös on alkanut mennä sellaiseksi, että kohta ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin lopettaa suhde. Itselläni ei lapsia ole.
Aluksi homma toimi tyttpjenkin kanssa ihan hyvin. Naisystäväni olisi halunnut esitelleä minut heille aika pian tapaamisemme jälkeen, mutta katsoin viisaammaksi pitää matalaa profiilia. Parin kuukauden kohdalla hän kertoi minusta ja aloin käydä hänen luonaan myös silloin kun tytöt olivat siellä. Käytiin yhdessä myös syömässä ja elokuvissa yms. ja tytöt olivat kauhean uteliaita minusta.
Tottakai siinä oli mustasukkaisuuttakin heidän taholtaan. Ajattelin sen kuitenkin menevän ohi tai vähenevän, mutta toisin kävi. Aluksi tytöt tietysti hakivat huomiota, mutta mun mielestä tyytyivät paljon vähempään ja tekivät omia juttujaan. Nykyään tytöt ovat joka hetki äitissäänn kiinni enkä oikein enää jaksa suhtautua heihin kuin lapsiin. Ne ei juurikaan käy esimerkiksi ulkona kavereiden kanssa ja emme saa hetekäkään olla kahden. Tytöt eivät myöskään kaksi kuukautta sitten suostuneet käymään saunassa, mutta kun huomasivat,e ttä minä käyn heidän äitinsä kanssa niin hekin äkkiä halusivat mukaan. Ja istuvat ja marisevat löylyssä niin kauan kuin heidän äitinsä on siellä. Molemmat ovat lopettaneet harrastuksensa, että sitäkään kahdenkeskistä ei enää ole. He ovat aina siellä missä äitinsäkin ja hakevat koko ajan huomiota tältä, ja saavat myös.
Jos yritän naisystäväni kanssa puhua niin näillä on heti jotain asiaa. Tai jos soitan niin heti kuuluu taustalta jotain tyttöjen ongelmaa, huutoa ja kirkumista, että puhelu on lopetettava. Nukkumaanmeno on kauheaa taistelua. Ei ole kauhean romanttista fiilistä sen jälkeen yrittää viettää kahdenkeskistä aikaa. Varsinkin kun molemmat prinsessat hyppäävät vähän väliä äitinsä makuuhuoneessa milloin milläkin tekosyyllä: mahaa särkee tai ne näkee pahoja unia ja tulevat äitinsä viereen. Ja aamulla ovat kiukkuisia ja väsyneitä ja jos meillä molemmilla on vapaapäivä jolloin saisimme olla kahden niin jompikumpi tytöistä tekeytyy sairaaksi.
Jonkun aikaa saimme joka toinen viikonloppu olla kahden kun tytöt menivät isälleen. Sitten he alkoivat soitella viikonloppuisin jatkuvasti äidilleen kuinka heillä on paha olla isän luona. Siis niitä puheluita tuli kymmeniä viikonlopun aikana. Kauhean kiva olla vaikka romanttisella illallisella kun puhelin soi koko ajan. No nyt ne on keksineet, että ovat kipeitä aina silloin kun isälle meno on. Kaikki vatsataudit ja korvasäryt kestävät kuitenkin vain niin kauan kuin äitinsä on soittanut tyttöjen isälle, että he eivät tulekaan.
Kumma juttu että mitään ongelmaa ei ole silloin kun olen tyttöjen kanssa kahden, siis eri huoneessa kuin naisystäväni. He ovat ihan mukavia. Leikkivät omia leikkejään ja muuta sellaista. Mutta heti kun äiti tulee tai minä menen heidän äitinsä luo niin se peli alkaa. He tunkevat meidän väliimme, ihan joka paikassa! Pienempi on vielä alkanut välillä puhua äidilleen kuin joku kolmevuotias.
En kyllä tiedä enää miten tässä pitäsi toimia. Olen puhunut naisystäväni kanssa ihan asiallisesti ja hän tuntui ymmärtävän ja myönsi että tyttöjen käytös ei ole normaalia. Mutta sanoi myös ettei tiedä mistä se johtuu eikä halua siihen puuttua. Hänen mielestään tytöille pitää antaa aikaa sopeutua, ja sitä on annettukin, mutta kun minun mielestäni homma alkaa mennä mahdottomaksi. Itselläni ei ole lapsia, mutta minun milestäni hänen pitäisi laittaa jotkut rajat tytöilleen. Varsinkaan kun en ole heidän äitiään viemässä mihinkään tai suinpäin muuttamassa yhteen.
Olis kyllä kiva kuulla on muilla ollut vastaavanlaisia ongelmia ja miten niitä on ratkaistu. Vai onko niihin olemassa ollenkaa ratkaisuja, onko siis suhteen lopettaminen ainoa vaihtoehto.
Aluksi homma toimi tyttpjenkin kanssa ihan hyvin. Naisystäväni olisi halunnut esitelleä minut heille aika pian tapaamisemme jälkeen, mutta katsoin viisaammaksi pitää matalaa profiilia. Parin kuukauden kohdalla hän kertoi minusta ja aloin käydä hänen luonaan myös silloin kun tytöt olivat siellä. Käytiin yhdessä myös syömässä ja elokuvissa yms. ja tytöt olivat kauhean uteliaita minusta.
Tottakai siinä oli mustasukkaisuuttakin heidän taholtaan. Ajattelin sen kuitenkin menevän ohi tai vähenevän, mutta toisin kävi. Aluksi tytöt tietysti hakivat huomiota, mutta mun mielestä tyytyivät paljon vähempään ja tekivät omia juttujaan. Nykyään tytöt ovat joka hetki äitissäänn kiinni enkä oikein enää jaksa suhtautua heihin kuin lapsiin. Ne ei juurikaan käy esimerkiksi ulkona kavereiden kanssa ja emme saa hetekäkään olla kahden. Tytöt eivät myöskään kaksi kuukautta sitten suostuneet käymään saunassa, mutta kun huomasivat,e ttä minä käyn heidän äitinsä kanssa niin hekin äkkiä halusivat mukaan. Ja istuvat ja marisevat löylyssä niin kauan kuin heidän äitinsä on siellä. Molemmat ovat lopettaneet harrastuksensa, että sitäkään kahdenkeskistä ei enää ole. He ovat aina siellä missä äitinsäkin ja hakevat koko ajan huomiota tältä, ja saavat myös.
Jos yritän naisystäväni kanssa puhua niin näillä on heti jotain asiaa. Tai jos soitan niin heti kuuluu taustalta jotain tyttöjen ongelmaa, huutoa ja kirkumista, että puhelu on lopetettava. Nukkumaanmeno on kauheaa taistelua. Ei ole kauhean romanttista fiilistä sen jälkeen yrittää viettää kahdenkeskistä aikaa. Varsinkin kun molemmat prinsessat hyppäävät vähän väliä äitinsä makuuhuoneessa milloin milläkin tekosyyllä: mahaa särkee tai ne näkee pahoja unia ja tulevat äitinsä viereen. Ja aamulla ovat kiukkuisia ja väsyneitä ja jos meillä molemmilla on vapaapäivä jolloin saisimme olla kahden niin jompikumpi tytöistä tekeytyy sairaaksi.
Jonkun aikaa saimme joka toinen viikonloppu olla kahden kun tytöt menivät isälleen. Sitten he alkoivat soitella viikonloppuisin jatkuvasti äidilleen kuinka heillä on paha olla isän luona. Siis niitä puheluita tuli kymmeniä viikonlopun aikana. Kauhean kiva olla vaikka romanttisella illallisella kun puhelin soi koko ajan. No nyt ne on keksineet, että ovat kipeitä aina silloin kun isälle meno on. Kaikki vatsataudit ja korvasäryt kestävät kuitenkin vain niin kauan kuin äitinsä on soittanut tyttöjen isälle, että he eivät tulekaan.
Kumma juttu että mitään ongelmaa ei ole silloin kun olen tyttöjen kanssa kahden, siis eri huoneessa kuin naisystäväni. He ovat ihan mukavia. Leikkivät omia leikkejään ja muuta sellaista. Mutta heti kun äiti tulee tai minä menen heidän äitinsä luo niin se peli alkaa. He tunkevat meidän väliimme, ihan joka paikassa! Pienempi on vielä alkanut välillä puhua äidilleen kuin joku kolmevuotias.
En kyllä tiedä enää miten tässä pitäsi toimia. Olen puhunut naisystäväni kanssa ihan asiallisesti ja hän tuntui ymmärtävän ja myönsi että tyttöjen käytös ei ole normaalia. Mutta sanoi myös ettei tiedä mistä se johtuu eikä halua siihen puuttua. Hänen mielestään tytöille pitää antaa aikaa sopeutua, ja sitä on annettukin, mutta kun minun mielestäni homma alkaa mennä mahdottomaksi. Itselläni ei ole lapsia, mutta minun milestäni hänen pitäisi laittaa jotkut rajat tytöilleen. Varsinkaan kun en ole heidän äitiään viemässä mihinkään tai suinpäin muuttamassa yhteen.
Olis kyllä kiva kuulla on muilla ollut vastaavanlaisia ongelmia ja miten niitä on ratkaistu. Vai onko niihin olemassa ollenkaa ratkaisuja, onko siis suhteen lopettaminen ainoa vaihtoehto.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Vähän pahalta kuulostaa. Onhan muksut aina vähän mustasukkaisia äideistään, mutta kyllä nyt homma on mennyt vähän överiksi. Kuulostaa vähän siltä, että naisesi tapauksessa tilanne on se, että hän ei osaa asettaa rajoja ja yleensä silloin lapset alkavat voida pahoin kun heille ei ikinä sanota ei. Tarvitseehan lapsi rakkautta ja vapautta, mutta eivät he saisi terrorisoida aikuisten suhteita. Lapsilla on oikeutensa, mutta niin on aikuisillakin. Mutta jos naisystäväsi lapset herättävät sinussa vihaa niin eikö olisi parempi lopettaa suhde. Vaikuttaa vähän siltä, että tuollaiset solmut ei ihan hetkessä aukea.
Selvästi teidän pitäisi yhdessä puhua tytöille, sillä selvästi näyttävät pelkäävän että olisit nykyään äidille heitä tärkeämpi, kun äidin huomio ei enää 100 % kuulukaan heille. Kai heistä tuntuu olo hieman hyljeksityltä. Kertokaa että kuulut nyt perheeseen siinä missä hekin, ja vakuuttakaa että heidän tarpeensa ovat aina etusijalla, eikä äidin rakkaus minnekään ole häviämässä sinun tultua kuvioihin. Ja että tarvitsette myös kahdenkeskistä aikaa, eikä se ole heiltä pois. Ei minulla ole omia lapsia tms. mutta tuo nyt tuli mieleen.
Kaunis ajatus, mutta ei ehkä käytännössä aina toimi. Entinen miesystäväni kertoi yhdessä ex-vaimonsa kanssa tyttärelleen juurikin nuo asiat siinä vaiheessa kun aloin seurustella miehen kanssa. Molemmat vanhemmat antoivat varmasti riittävästi huomiota ja aikaa tyttärelleen, mutta se ei riittänyt: tyttö käyttäytyi kuin jokin hirviö. Aikani yritin ymmärtää ja miehenkin kanssa usein pohdimme mitä asialle olisi tehtävissä. Jostain syystä tyttö oli päättänyt olla itsekäs. Ainakaan kasvatuksesta tai kenenkään asianosaisen toiminnasta tytön kyvyttömyyttä ottaa toisia huomioon ei voinut selittää. Hänellä ei ollut myöskään mitään psyykkistä sairautta jonka seurauksena hänen käytöksensä olisi ollut ymmärrettävää.
Huolimatta hänen ympärillään olevien aikuisten tiiviistä ja yksimielisestä verkosta huolimatta en lopulta jaksanut hänen jatkuvaa terrorisointiaan. Tunteet mieheen pysyivät vahvoina, mutta tytön jatkuva pahantuulisuus ja temppuilu sai minut lopulta lopettamaan suhteen. Kyse oli teini-ikäisestä, ja varmaankin muutaman vuoden kuluttua tilanne olisi saattanut muuttua, mutta toista tai kolmatta kertaa parisuhdetta luova haluaa kokea suhteen alussa samanlaista pahaa oloa kuin edellisestä suhteesta erotessaan.
Ehkä tämä on myös jonkin verran sukupuolikysymys; nykyään seurustelen miehen kanssa jolla on 7- ja 10-vuotiaat pojat. Omat hankaluutensa heidänkin kanssaan välillä on, mutta enemmän on normaaleja hyväntuulisia kausia. Pojat ovat paljon avoimempia, mutkattomampia ja suorempia ajatuksissaan ja toimissaan. Eivätkä ollenkaan niin omistushaluisia ympärillään olevien aikuisten suhteen kuintuo tyttö.
Tällainen lisäys kun kommenttiini oli tullut ajtusvirhe:
"Kyse oli teini-ikäisestä, ja varmaankin muutaman vuoden kuluttua tilanne olisi saattanut muuttua, mutta toista tai kolmatta kertaa parisuhdetta luova TUSKIN haluaa kokea suhteen alussa samanlaista pahaa oloa kuin edellisestä suhteesta erotessaan."
Ei se puhuminen välttämättä auta. Ite yritin joskus muijakaverin pojalle. Mut tuttu homma, eli toimi ihan just niin kuin sanoit eli kun oltiin kahden sen pojan kanssa niin mitään ongelmaa ei ollut. Sit ku oltiin kolmistaan niin siitä eitullut mitään. Poika oli ihan pitelemätön. Ei kukaan jaksa olla sellaiselle kiva. Rupes ihan suoraan sanottuna vituttaan aina kun sen penskan näki. Sit kerran sain tarpeekseni kun se muksu oli taas koko illan temppuillut ja lähdin. Nykymuksuilla ei oo mitään käytöstapoja kun ei niiltä vaadita niitä.
Tuosta syystä en halua lapsia (omia tai muiden) samaan talouteen kanssani.
Jos tämä sulkee joitakin vaihtoehtoja pois parisuhdemarkkinoilla, olkoon niin.
En jaksaisi tuollaista helvettiä katsella yhtään.
Kyllä. Tuo on tosin sen vanhemman syytä joka ei osaa tai uskalla pistää pentujaan kuriin. Ellei se vanhempi selvästi ja yksiselitteisesti aseta kersoilleen rajaa siihen mitä voi ja mitä ei voi tehdä, ainoa vaihtoehto on poistua suhteesta takavasemmalle.
Kersaa on turha syyttää, mutta tosiasia on että ajan mittaan sitä alkaa nähdä punaista samalla kun pennun näkee. Siinä kohtaa on yleensä myöhäistä yrittää asiaa korjata.
Kuten olet saanut huomata, lapset menevät AINA uuden isän/äidin ystävän edelle.
Sinulla ei taitane olla kovin monta vaihtoehtoa. Voithan pitää naista ystävänäsi etäisyydellä kunnes lapset ovat yliopistossa/toissä ja siten pois kuvioista joka päivä. Seuraavat 7 vuotta.
Vaikka kuinka haluaisit lasten käyttäytyvän eri tavalla, sinä olet voimaton. Lapsilla on valtava pelko että nyt he menettävät äitinsäkin. Heidän käytos on suoranaista turvattomuutta. Ei lainkaan välttämättä huolellisesti harkittua huonoa käytostä, kuten joku jo ennätti heittää.
Katseleppa ympärillesi, miten monta turvatonta lasta on joka puolella. Perheet hajoavat, lapsiet kärsivät eniten. Aikuiset AINA pääsevät sen yli, lapsille paljon vaikeampaa.
On lukemattomia syitä, miksi perheet hajoavat. Niihin en aio puuttua. Toistan vain että tässä on hyvä esimerkki kuinka turvattomat lapset käyttäytyvät.
Ei noin vaan lasten pitäisi perheessä olla tasavertaisia kaikkien kanssa. Ei kenenkään edellä. Lapsi tarvitsee rajat tunteakseen turvallisuutta. Hänen pitää tietää, mitä saa tehdä, miten käyttäytyä missäkin tilanteessa. Rajojen asettaminen ei tarkoita sitä, etteikö lapsesta välittäisi. Päinvastoin. Rajojen lisäksi lapset kaipaavat runsaasti rakkautta ja hellyyttä. Sitäkin pitää olla ja paljon.
Ap ei voi asialle mitään niin kauan kuin lasten äiti antaa pompotella itseään mielin määrin. Hän ei osaa opettaa lapsille rajoja, ei uskalla luoda pelisääntöjä niin että perhe-elämä olisi kaikille mukavaa. Turvallisuuden tunne tulee yhdessä olosta ja välittämisestä, rajojen ja sääntöjen noudattamisesta. Muuta mahdollisuutta hänellä ei ole kuin yrittää saada äiti ymmärtämään asia. Jos näin ei käy, niin en suosittele ainakaan yhteenmuuttamista. Kyllä heidän pitäisi myös isänsä luona olla vaikkapa viikonloppuja. Oppisivat huomaamaan, ettei äiti sillä välin mihinkään katoa. Äiti voisi myös jutella lapsille, että miltä he luulevat isästä tuntuvan, kun tapaamiset peruuntuu. Kyllä isäkin pystyy korvakivusta tai vatsan nipistelyistä kärsivää lasta hoitamaan :).
Ei lapset ole ne, jotka perheessä määrää kaapin paikan.
Ja höpönlöpön, aikuisten tehtävä on kasvattaa lapsensa, eikä antaa hyppiä silmille. Uusperhe on nykyään jo niin tavallista, että rajat on asetettava ja turvattomuus syntyy siitä, että pennut hyppii silmille, rajat ovat rakkautta. Ei parisuhteesta tule yhtään mitään, jos lellipennut saavat tehdä ja toimia miten vain. Ota sinä vain kaikki maailman turvattomat lapset itsellesi ja lellittele, minä kasvatin lapseni, lapsipuoleni -- hupsheijaa, eipä meidän silmille hypitty, kuri oli tiukka. Kyllä kakarat yrittää, jo aivan pienestä tehdä vanhempiaan syyllisiksi ja nämä suhteet ovat siihen erityisen hyvä temppu. Me vain näimme niiden temppujen läpi, ja pidimme pentumme kurissa. Hyvin ovat menneet 5 muksua elämässään nyt eteenpäin. ERITTÄIN HUONOA KÄYTÖSTÄ, jollei pidetä tuollaista käytöstä kurissa. PISTE!
Lapsilla taitaa olla kova pelko hylätyksi tulemisesta. Hehän ovat sen jo kokeneet kun vanhempansa ovat eronneet ja isä lähti. Nyt he pelkäävät menettävänsä äitinsäkin. Ikävää, että he joutuvat noin huolehtimaan äidistään.
Miten olisi perheneuvola? Siellä voisivat jutella tyttöjen ja teidän kanssanne erikseen ja selvitellä mitä asialle voisi tehdä.
Äidin pitäisi tehdä selväksi, että te tarvitsette myös aikuisten omaa aikaa. Jos käytte syömässä, puhelin sulki.
Koita löytää hetki keskustella asiasta. Kerro miten koet asian raskaaksi.
En tiedä, miten paljon olet tyttöjen kanssa tekemisissä henkisellä tasolla. Jos olet vain hengari siinä perheessä, pelkkä äidin miesystävä, et ole kovin korkealla arvoasteikossa etkä voi paljoa vaatiakaan. Sinun tulisi olla perheen toinen aikuinen. Aikuinen niille tytöille, tuki ja turva johon voi luottaa vaikka kuinka kiukuttelisi. Rajat on vedettävä ja niistä on pidettävä kiinni.
Voisitko näyttää tätä ketjua naisellesi? Hänellä on varmasti oma näkemyksensä tähän asiaan.
Tuollainen käytös on totta nykypäivänä, varsinkin pettämisen vuoksi hajonneessa perheessä.
Pettäkää enemmän, erotkaa enemmän, mutta omassa itsekkyydessänne ette näe lastenne tuskaa.
Uusia äiti-ja isäehdokkaita vilisee lasten elämässä. Aloitetaan uudet parisuhteet heti eron jälkeen tai sen aikana jo ja erotaan kun ei elämä luista, sitten vain uutta yrittämään.
Pysähtykää joskus miettimään lastenne kohtaloa! Eihän ulkopuolinen voi aina ymmärtää sitä lasten tuskaa.
Ei ole normaalia käytöstä 11-12-vuotiailta tuo, että äidissä roikutaan kuin kolmivuotiaat, ilman ystäviä, omia menoja, harrastuksia. Onkohan edellisessä ydinperhe-ajassa jotakin pahasti mätää, esim. narsismia, henkistä väkivaltaa, laiminlyöntejä johonkin suuntaan? Olisi luonnollista että tukahdutettu pahaolo pukkaa pintaan vaikka kaksi vuotta erosta, seesteisemmässä tilanteessa. Pakota jättämisellä uhaten koko poppoo perheneuvolaan. Se on tyttöjen etu, ja naisystäväsi kannalta välttämätöntä. Sinulla tulee olla oikeus olla auktoriteetti tytöille, auttaa äitiä raskaassa kasvatusvelvollisuudessaan, jos yhdessä yritätte elämää eteenpäin.
Tytöt siis vaikuttavat häiriintyneesti käyttäytyviltä, syistä en osaa sanoa enempää mutta ei heidän tule antaa "hyppiä silmille" kenellekään aikuiselle, edes äidilleen.
Nyt puolustan hiukan lasten käytöstä, sillä ketjun aloittaja on seurustellut lasten äidin kanssa VASTA puoli vuotta!!
Onko pakko viettää heti niitä öitä yhdessä aktiivisesti lasten nähden? Entä onko pakko heti saunoa yhdessä?
Nähdäkseni suurimman virheen on tehnyt lasten äiti ja uusi sulhasehdokas! Taitaa isälläkin olla siellä uusi nainen lapsineen?
"Onko pakko viettää heti niitä öitä yhdessä aktiivisesti lasten nähden? Entä onko pakko heti saunoa yhdessä?"
ON.
Rakastuneiden on tehtävä niinkuin heistä parhaalta tuntuu, ja lasten on syytä sopeutua. Se ei vaan käy, että lapset määräävät marssijärjestyksen.
Älä nyt sentään vihaa. Ne on ihan pentuja vielä.
Mulla oli vähän sama tilanne, kun muutin yhteen eronneen yli 50 v naisen kanssa, jonka aikuiset lapset päivittäin äitinsä helmoissa.
Asia ratkaistiin niin, että muutettiin toiselle paikkakunalle, 200km päähän. Päivittäinen soittelu jatkui ja vähän sekin ärsytti, mutta
sitten en antanut asian enää vaivata itseäni. Lapset käy muutaman kerran vuodessa yökylässä ja me heillä.
Vaimolla on oikeus tehdä omien lapsiensa kanssa miten parhaaksi katsoo, ei kuulu mulle.
Minulla myös aikuiset lapset, jotka soittelevat parin viikon välein ja välillä nähdäänkin.
Tein virheen alussa kun kiukuttelein vaimolleni hänen tavastaan kasvattaa ja olla yhteyksissä lapsiinsa.
Teillä hankalampi tilanne, lapset noin nuoria vielä. Uskon, että juttelemalla naisesi kanssa joku ratkaisu löytyy. Ja kasvavathan ne tytöt. Murkkuikä tulossa..
Voi olla, että vaikeuksia lisää?
Jos rakastat naistasi ja hän sinua varmasti asia tulee järjestykseen
Voimia.
Tuo, että sulle ei ole omia lapsia varaan vaikeuttaa ymmärtämistä.
Luin juttusi vielä uudelleen, siksi lisäys. Ja ootte olleet tosiaan aika vähän aikaa yhdessä.
Mielestäni on aika huono ennuste kasvattajana, kun mies on jo nelikymppinen, eikä hänellä ole omia lapsia! Täytyy olla realistinen ja ottaa myös huomioon suhteen kesto.
Miten niin huono ennuste? Nelikymppiseltä löytyy aika paljon jo sitä maalaisjärkeä, jolla useimmat asiat ratkaistaan ihan elämänkokemuksen myötä. Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, ettei hänellä ole omia lapsia. Väitätkö, ettei hän tajua mitään lasten kasvatuksesta? Tuliko mieleen, että esim. hänen sisaruksillaan saattaa olla lapsia, joiden kanssa on ollut paljonkin tekemisissä.
Harva tuon ikäinen lapseton mies edes yrittää suhdetta naisen kanssa, jolla on jo lapsia. Hatun nosto siitä hänelle! Äidillä tuossa tilanteessa on pallo täysin hukassa.
Ongelmahan on äidissä, eikä lapsissa. Eli viime kädessä sinussa, jos haluat naisen, joka ei opeta lapsilleen rajoja ja tapoja. Vai haluatko sinä sellaisen naisen?
ikuisille kuuluu oma kahdenkeskinen aika. Tuonikäiset lapset ymmärtävät jo sen kyllä, jos se heille tehdään selväksi. Senhän takia ne kersat tuntevat turvattomuutta ja takertuvat, kun äiti ei vaikuta lujalta ja luotettavalta.
En suosittele alkamista uudeksi auktoriteetiksi tuon ikäisille lapsille. Enkä suosittele myöskään mitään yhteistä terapiaa. En usko lukemani perusteella, että naisesi tai hänen tyttärensä hyötyisivät siitä yhtään mitään.
Sinä olet aikuinen, samoin kuin naisystäväsi, ja teillä on oikeus miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Mikäli kuviossa on huonosti käyttäytyviä lapsia - oli syy sitten turvattomuus tai häiriintyneisyys - niin ennuste suhteen onnistumiselle on huono.
Itse olin vähän vastaavassa suhteessa, johon liittyi 13-vuotias tyttö, joka myöskään ei tuntenut minkäänlaisia rajoja. Hän ei erottanut omastaan äidin sänkyä, puhelinta tai yhtään mitään. Eikä äiti myöskään vaatinut niitä häneltä. Tyttö ei myöskään suostunut menemään isälleen sen jälkeen kun minä tulin kuvioihin. Naisystäväni salli senkin ja vetosi siihen, että ei jaksa riidellä tytön kanssa joka asiasta. Samalla hän kuitenkin selvästi kärsi tilanteesta ja oli väsynyt sekä pahantuulinen. No ehkä olisi kannattanut edes jostain asiasta riidellä.
Lopulta ilmoitin, että emme tapaa enää muuta kuin silloin kun meillä on mahdollisuus olla kahden. Eihän siitäkään mitään tullut, siilä pikku primadonna oli niinäkin hetkinä teleteitse "läsnä." Ja jos ei ollut niin nainen tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että oli "hylännyt" lapsensa.
Ongelman alkujuuri saattaa olla se, että erossa äidin ja lapsen suhde muuttuu joksikin muuksi kuin äiti-lapsi -suhteeksi. Lapsi kärsii vanhemman pahasta olosta ja ryhtyy lohduttajaksi. Toisin sanoen vanhempi ja lapsi ovat silloin "vertaiset". Tähän ansaan on helppo mennä silloin kun on yksin, mutta sen huonoja hedelmiä korjataan siinä vaiheessa kun toinen sukupuoli alkaa uudestaan kiinnostaa.
Eroon päättyi tämä minunkin suhteeni siinä vaihessa, ja jälkeenpäin kuulin kuinka itsekäs olen kun en ymmärrä lapsia. Ymmärrän minä, mutta usko myös, että lapsen hyvinvointi vaatii myös aikuisen hyvinvointia.
Sinulle aloittaja sanon, että aika huonolta vaikuttaa. Kaksi lähes samanikäsistä tyttöä jotka varmasti keskenäänkin kilpailevat äidin huomiosta sekä äiti joka ei ilmeisestikään kykene erittelemään elämänsä osa-alueita, lapsia, seurustelua ja sen sellaista. Melkein veikkaisin, että todelliset vaikeudet ja ongelmat ovat edessäpäin. Uusioperhekuviot toimivat todella harvoin.
Samalla kyllä heittäisin pallon näille yh-äideille jotka lähtevät etsimään uutta parisuhdetta: oletteko todella valmiit siihen mitä uusi suhde tuo tullessaan? Miehilläkin on omat ajatukset, tunteet ja tarpeet. Ja vaikka kuinka kaipaisitte tukea ja toista aikuista niin se ei todellakaan tule onnistumaan jos samaan aikaan suhde lapseenne on epäterve. Sama koskee tietysti miehiäkin.
Joku kommentoi, että nykylapset eivät osaa käyttäytyä. Ei sitä osaa monet nykyaikuisetkaan. Mielestäni uusi suhde johon liittyy lapsia vaatii todella paljon herkkyyttä, hienotunteisuutta ja hyvää käytöstä kaikilta asianosaisilta. Aikuisilta vaaditaan lisäksi todellista aikuisuutta ja kypsyyttä. Ja mikäli näitä ei löydy - eli jos kuviossa on vaikkapa tuittupäinen lapsi - niin suhteeseen ei ehkä kannata lähteä.
Olkaa siis rehellisiä lapsistanne siinä vaiheessa kun tapaatte uuden kumppanin :)
"Olkaa siis rehellisiä lapsistanne siinä vaiheessa kun tapaatte uuden kumppanin :)"
Ai siis niinku että meidän Miisa-Liisa on todellinen kusipää joka tulee meidän suhteessa roikkumaan 24/7. No kyllä siinä vaiheessa yh-äiskä jää ilman kavaljeeria.
No ompahan ainakin rehellinen. Jos mies ei säikähdä asiaa, niin sehän on suorastaan lottovoitto äidille. Ap:n tapauksessa äiti on aivan hukassa ja jos sen tietää, niin miksi ei voi sanoa sitä? Jotka jättää lapsistaan oleellisia asioita kertomatta toiselle on mun mielestä niitä yh-äitejä, joilla on pakkomielle saada mies, koska eivät osaa elää yksin ja itsenäisesti. Sori vaan.
Mieshän ei säikähdä yhtään mitään siinä vaiheessa kun on ihastunut. Ja sitten muuten aika moni siirtää vastuun toiselle olemalla rehellinen. Ei se epäkohtien myöntäminen tee toisten oloa yhtään sen helpoimmaksi jos niille asioielle ei halua tehdä mitään. Esim. aika moni keroo olevansa vaikea ihminen, no poistaako se vastuun omasta käytöksestä.
Kysymys aloittajalle:
Asuuko kyseinen nainen vuokrakolmiossa. Ja onko perheessä useita lemmikieläimiä, siis tyyliin kuusi kissaa tai kolme koiraa joita kukaan ei hoida, paitsi että joku aina halaa ja pussailee niitä, mutta kukaan ei ulkoiluta. Entäs syödäänkö siellä vaan valmisruokia sitä mukaa kun joku haluaa. Ja on siellä telkka koko ajan auki vaikka kukaan ei katso ja äiti istuu facessa. Ja kantaako ne kersat olkkarin lattialle kaikki kamansa mutta eivät tee niillä mitään. Onkos kylppäri ja vaatehuone sekaisin.
Jos joku noista täsmää niin lähde vähän äkkiä.
Turvattomuutta tai ei, niin luulen että se ei kyllä sinusta johdu. Jos lapsi kokee äitinsä turvallisena niin ei kai sitä horjuta se että hän seurustelee. Ei hyvissä ja tasapainoisissa vanhemmissa roikuta eikä pelätä niiden menettämistä.
Mun ongelma on, että miehen lapset roikkuu minussa! Ei p..rle kun se tyttö on joka paikassa aina missä minäkin ja kyselee typeriä tyyliin " jos olisit violetti puu niin tykkäiditkö jalkapallosta" jne.. Saattaa kymmeneen kertaan päivässä tiedustella lempiväriä tai haluaisiko olla teletappi. Mulla menee hermot siihen! Ja poika on epäsiisti liimatukka ja muutenkin rumempia lapsia en kuunaan tavannut. Jatkuvasti sarkastinen ja ylimielinen ja kyseenalaistamassa älyäni. Saunaan kun pitäisi mennä niin eivät mene kuin mun kanssa niin, että ei saa vaan missään nimessä miehen kanssa saunoa rauhassa. Edellistä tyttöystävää kuulemma tyttö oli seurannut vessaan asti, että sielläkään ei saisi olla rauhassa. Minä sain sentään tehtyä selväksi, että haluan istua vessassa rauhassa. Mä en voi sille mitään mutta musta ne on vastenmielisiä, vaikka en sitä näytäkään heille.
Montakohan isän uutta tyttöystävää lapsille on esitelty?
En yhtään ihmettele jos lapset heittäytyvät hankaliksi.
Itse uusioperhekuvioita kokeilleena totesin, että minun seuraavan parisuhteeni aika on sitten kun lapseni ovat täysi-ikäisiä ja omassa elämässään. Niin myös mahdollisen tulevan kumppanini lapset.
Meillä oli minun lapset, miehen lapsi ja vielä se yhteinenkin. Lisäksi oli tuplasti isovanhempia ja sukulaisia joilla oli omat näkemyksensä asioista. Rakenna siinä sitten parisuhdetta. Kaikilla oli paha olla joten erohan siinä tuli.
Muutaman vuoden olen elänyt kuopukseni kanssa kahden. Vanhemmat lapset ovat jo aikuisia.
Olen ollut erittäin tyytyväinen ratkaisuuni. Kenenkään ei ole tarvinut taistella paikastaan kun ei ole liian paljon ja liian kiemuraisia ihmissuhdekuvoioita.
Olen vaimo en tyttöystävä. Tätä on jatkunut jo kolme vuotta. Lapset on teini- ikäisiä. Kyllä ne useamman tyttöystävän on nähneet ennen minua ja kaikkien kanssa sama juttu.
Aina lässytetään jostain turvattomuudesta ja muusta, mutta onkos kukaan ajatellut, että jotkut lapset on ihan luonnostaan mulkkuja. Jos yksikin aikuinen käyttäytyisi Ap:n naisystävän lasten tavoin niin kaikki tuomitsisivat sellaisen varauksetta. Nyt sen sijaan monikin on penäämässä Ap:n ja tämän naisystävän vastuuta ja ymmärrystä tilanteeseen. Varmaan suurin osa seurustelevista isistä ja äideistä tuntee vastuunsa, mutta kyllä minä kuuluttaisin sitä vastuuta myös lapsille. Eivät he omista vanhempiaan ja heille pitäisi riittää se, että heitä rakastetaan ja heistä huolehditaan. Lapsellakaan ei ole oikeutta harjoittaa henkistä väkivaltaa vain sillä perusteella, että hän on lapsi. Ja minun mielestäni puhelimen käyttöön pitäisi suorittaa joku tutkinto, lapsienkin. Jos kymmeniä kertoja soittaa vanhemmalleen niin ei selvästikään ole ymmärtänyt ko. laitteen käyttötarkoitusta.
Nyt taisit sohaista arkaa paikkaan, mutta tuo on niin totta. Mistä niitä mulkkuja aikuisia tulee jos ei mulkuista lapsista? Käsittääkseni ihmisen perusluonne ei muutu. Aikuisena oman keljumaisuutensa osaa kyllä piilottaa, mutta lapsena ei vielä.
Lapset on ihania, mutta nyky vanhemilla on pallo siinä mielessä hukassa, että lapsi asetetaan jalustalle, jonka yli ei mene kukaan eikä mikään. Luullaan, että perhe voi hyvin, kun kaikki tehdään pelkästään lasten ehdoilla. Ja fiksu lapsi tajuaa heti, että tuosta narusta kun vetäisen niin käy juuri niinkuin mä haluan. Tuskin ap:n naisystävän lapsetkaan olisi rikki menneet, jos heille olisi esim. ilmoitettu, että saunokaa keskenään, kyllä te jo sen osaatte. Ja ilmoitettu, että me mennään nyt syömään, te menette isällenne ja meillä on puhelin kiinni, turha soitella. (Mikään ei muuten ole ärsyttävämpää kuin esim. työelämässä jonkun lapset soittaa viiden minuutin välein äidilleen ilman mitään syytä, äiti hyppää puhelin kourassa jatkuvasti ja työthän siinä kärsii.)
Mulla on kaksi lasta, joista toinen osaa joskus olla aivan käsittämättömän mulkero. Osasi jo pienestä asti. Mutta mä ajattelen niin, että kellä vastuu, sillä valta eli en anna hänen hyppiä silmilleni. Mä rakastan häntä yli kaiken vaikka välillä riidelläänkin.
Onpas mielenkiintoinen viestiketju ja todella hienoja ajatuksia sekä miehiltä että naisilta.
Olen täysin samaa mieltä Mulkeron äidin kanssa. Aloittajankin tapauksessa lapset on selvästi asetettu niin jalustalle, ettei äiti halua edes puuttua heidän huonoon käytökseensä. Hän siis KIELTÄYTYY kasvattamasta omia lapsiaan, ja nyt tytöt eivät käy enää etäisälläänkään tämän johdosta. Kaikkihan tuosta tilanteesta kärsivät. Äiti, lapset, isä ja uudet kumppanit. Tilanne on vihellettävä poikki, perheneuvola olisi varmasti oikea paikka saada myös äiti tajuamaan että pitkällä tähtäyksellä hän tekee lapsilleen vain hallaa välinpitämättömyydellään.
Seurustelen itse miehen kanssa, jolla on topakka ja ihana prinsessaikäinen tyttö. Alusta asti mies on sanonut minulle, että minun on sitten komennettava lasta myös, jos se on tarpeen. Lapset tarvitsevat rajoja ja rakkautta.
Tyttö on jo leikki-ikäisenä todella hyvin kasvatettu, eikä tunnu kärsivän yhtään siitä että isällä ja äidillä on jo uusi kumppani. Lapsi ei todellakaan ärsytä minua pätkääkään. Päinvastoin, ihana bonus elämääni! Ehkä miehille on helpompaa tämä, ihan liian monet eronneet naiset tosiaan tarkertuvat lapsiinsa epäterveellä tavalla.
Lopetin yhen suhten naisen kanssa jolla oli 10 v tyttö. Se oli todella kauhea kauhu kakara. Oli ollut jo ennen kun minä tuin kuvioihin ja en sit jasanut kattella sitä touhua. Se tyttö heitti kerran kissan 5 kerroksen parvekkeelta alas. Sit se oli koko ajan pyytämässä jotain tietokoneta, puhelinta, fillaria, marsua, kameraa ja jos äiti ei ostanut sille niin alkoi kauhea itku raivari ja lasien hetteleminen. Äiti sit osti sille uuden kännykän jonka se heitti päin seinää koska se oli kuulemma ruma puhelin vaikk oli itse sellasta halunnut. En jaksanut kattella ja otin loparit suhteesta.
Ei se romantiikan puute ole tyttöjen syy. Eikä mustasukkaisuuskaan. Ei myöskään äidin vika. Vika on teidän koko systeemissä. Sinä selvästi haluat kahdenkeskistä aikaa tyttöjen äidin kanssa. No se on tietty ymmärrettävää, mutta tytöt varmasti aistivat sen, että oikeasti haluaisit heidät pois. Silloin he takertuvat äitiin mustasukkaisuudessaan entistä tiukemmin.
Kun mieheni tuli perheeseemme ja menimme naimisiin, niin hän ymmärsi, että lapseni on minulla 7 päivää viikossa. Ja totta kai etenkin nuorempi lapseni on mustasukkainen äidistään. Ja hän on vilkas eikä nukkumaanmeneminen ole helppoa. Viikonloppuisin hän herää aina aikaisemmin kuin toivoisimme :). Jonkin aikaa mieheni koki, että lapseni ei pidä hänestä. Sanoin, että minä en voi voittaa lapsen luottamusta hänen puolestaan ja että hänen on se työ tehtävä lapsen kanssa. Ja hän tehnyt hienoa työtä minun mielestäni. Lapseni on edelleen mustasukkainen ja hakeaa äidin huomiota mutta samalla huomaan hänen olevan onnellisin silloin, kun hän näkee, että minulla on mieheni kanssa kaikki hyvin. Ja tiedän mieheni olevan onnellinen silloin, kun lapseni osoittaa luottamusta kuten kutsumalla häntä isäkseen. Meillä ei ikinä ole mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa paitsi öisin mutta meillä on romantiikka mielestäni silti koko ajan läsnä. Ei romanttisuus ole kiinni ympäristöstä vaan sinun omasta mielentilasta. Suukko tai halaus ohi kulkiessa tai vaikka aamiaspöydässä istuessa. Rakkaudentunnustus korvaan kuiskaten kun toinen laittaa ruokaa tai katselee tv:tä. Ei lasten jutut tai iltataistot romantiikkaa kukista.
Minä en usko, että olet oikeasti tehnyt riittävästi työtä lasten luottamuksen ja hyväksynnän voittamiseksi. Sinulta puuttuu empatiaa, kun tuot esiin, että he hyppäävät äidin huoneessa tekosyiden varjolla. Mitäpä jos heillä oikeasti on painajaisunia ja pelkoja tai mahaa särkee (stressioire)? Ja mitä aikaa olet antanut?? Puoli vuotta seurustellut?? Mikä se on aika tai mikään?? Minä uskon vuosiin, en kuukausiin. Minun mielestäni suurin ongelmanne on se, että sinä olet mustasukkainen tytöille. Ehkäpä he todella pelkäävät, että viet heiltä äidin. Sinun pitäisi miettiä, miten voisit muuttaa käytöstäsi ja asenteitasi siten, että tytöt voisivat luottaa siihen, että sinä haluat elämääsi koko perheen, myös heidät, etkä vain äitiä. Meillä mies ei edes puhu samaa kieltä kuin lapset (tai samalla tasolla kuin parivuotias lapsi :)) ja on onnistunut aivan upeasti! Oikeasti...viestintä on suurimmalta osin sanatonta...sinäkin viestit tytöille jatkuvasti sanattomasti...
No just. Nytkö onkin aloittaja mustasukkainen eikä osaa olla empaattinen, kun tytöt määrää kaapin paikan perheessä? Mun mielestä hän on rohkea mies, joka varmasti yrittää kaikensa, että suhde lapsiin olisi luonteva. Vaikeaa varmasti on lapsettoman ihmisen lapsiperheen elämään sopeutua.
Kyllä äiti on täysin hukassa, kun antaa lasten pallotella itseään. Vaikka lapset on lapsia, niin kyllä ne osaa kiukutella ihan ilkeyttäänkin, omasta halustaan. Ap ei asu heidän luonaan vakituisesti ja hienosti on ajatellut, ettei heti pidäkään yrittää äidin häntä lapsiin tutustuttaa. Lehmän hermot äidillä pitää olla, kun ei rajoja halua lapsilleen asettaa. Mun mielestä se ei ole paha asia, jos ne rajat asettaa ja pitää niistä kiinni.
Hatunnosto ap:lle, jos tuosta touhusta järjissään selviää.
No jos on tehnyt kaikkensa ja vika on vain äidissä ja tytöissä niin sitten ei varmaan auta muu kuin etsiä toinen nainen :).
Ei sitä luottamuksen rakentamisesta voi sysätä yhden ihmisen - aikuisenkaan - vastuulle. Kun kyseessä on tuon ikäiset lapset niin oma merkittävä osuutensa heilläkin on suhteen luomisessa äidin uuteen kumppaniin. Kaksivuotias on sitten kokonaan toinen juttu Toisella kymmenellä olevan luulisi jo jonkin verran kykenevän ajettelemaan miltä toisesta tuntuu.
Ap:lle sanoisin, että ota vähän etäisyyttä tyttöihin. Tapaa naisystävääsi vain siten, että et joudu olemaan tyttöjen kanssa tekemisissä. Ehkä se saat muutkin asianosaiset miettimään mikä tilanne oikein on.
Olin ja edelleen vieläkin olen jossain määrin saman ongelman edessä. Muutin yhteen avopuolison kanssa. Poikani (teini-iässä) alkoi vaatia huomiotani itseensä. Koska podin huonoa omaatuntoa avioerosta, annoin vaatimusten mennä kohtuuttomaksi.
Olen jutellut asiasta ammattiauttajan kanssa ja hänen avustuksellaan olen saanut suitsittua pojan käytöstä. Luonnollisesti poika on vielä etusijalla, ja niin pitääkin, mutta en tunne enää huonoa omaatuntoa ajan viettämisestä avopuolison kanssa.
Tässä on nyt mennyt pian vuosi, eli lyhyessä ajassa tälläisiä asioita ei ratkaista.
Olin ja edelleen vieläkin olen jossain määrin saman ongelman edessä. Muutin yhteen avopuolison kanssa. Poikani (teini-iässä) alkoi vaatia huomiotani itseensä. Koska podin huonoa omaatuntoa avioerosta, annoin vaatimusten mennä kohtuuttomaksi.
Olen jutellut asiasta ammattiauttajan kanssa ja hänen avustuksellaan olen saanut suitsittua pojan käytöstä. Luonnollisesti poika on vielä etusijalla, ja niin pitääkin, mutta en tunne enää huonoa omaatuntoa ajan viettämisestä avopuolison kanssa.
Tässä on nyt mennyt pian vuosi, eli lyhyessä ajassa tälläisiä asioita ei ratkaista.
Täähän on kun mun ja ex-muijan suhde. Se kans alkuun oli ihan rakastunut ja suunnitteli meidän tulevaisuutta. Koitin sanoo että sulla on pari teini-ikäistä tytärtä mutta ei se nähnyt niitä minään ongelmana, niille kuulemma oli tärkeintä että äiti oli onnellinen. No ei se ihan niin mennytkään. Oli kans ihan samanlaista ku ap:n tarinassa. Ne teki ihan kaikkensa että ei saatais olla kahden. Kerran ku oltiin risteilyllä kaksin niin se toinen laitto tekstarin että hän tappaa ittensä jos ei tulla heti kotiin. No ei tultu mutta oli sekin sitten risteily. No sit tuli kerran riitaa tän exän kanssa ja silloinhan ne kolme oikein liittoutu. Exäkin syyti viestiä että olis pitänyt uskoa tyttöjä eikä alkaa seurustella mun kanssa, no seuraavalla viikolla se oli jo sopimassa ja vähän aikaa yiritettiin. Se yritti jotain kuriakin niille tytöille pitää mutta eihän se onnistunut kun likat oli nähneet että he saa tahtonsa läpi. Lopulta sitten laitoin sille tekstarin että en halua nähdä sitä enkä sen tyttöjä enää. Kahden viikon päästä soitti poliisi että se muija oli tehnyt musta tutkintapyynnön. Atttelin ensin että mitä helvettiä mutta sitten se poliisi sano että olin lähettänyt muijalle viestin jossa sanoin etten halua naida sitä enkä tyttöjä enää. Helvetin ennakoiva tekstinsyöttö. Poliisi naureskeli koko hommalle ja se jäi siihen mutta tää muija oli esitellyt sen viestin kaikille yhteisille tutuille ja niistä ei kaikki ihan täysillä valoilla kulje. Enää en lähde kimppaan kenenkään kanssa jolla on kotona asuvia pentuja.
Ei sais kai nauraa mutta nauratti toi naimisjuttu :) Ei millään pahalla.
Iihan oikein miehet jos todella pysytte poissa perheitä rikkomasta. Muuten Ap oletko sinäkin salasuhde ja ero tullut naiselle.
Muuten on ihan totta että lapsilla on paha olla, vatsat on kipeinä ja oksentavat, kuumekin nousee usein.
Eikä se ole ihmekään, lasten vanhammat ovat muuttaneet erilleen, lapset käyvät valtavaa tunnemyrskyä, vielä suurempaa kuin te itse, sillä he välillä luulevat olevansa syyllisiä ja todella pelkäävät sen toisenkin vanhemman jättävän heidät. Lapset tarvitsevat vanhampansa tukea ja ja turvaa nyt enemmän kuin mitään muuta.
Sinä vain haet kahdenkeskistä aikusiten aikaa, ymmärtämättä että lapsilla on todellinen hätä, jota eivät vielä ymmärrä mitenkään käsitellä, heiltä ovat lisäksi pudonneet monesti kaikki tukirenkaat samalla kun vanhemmat eroavat.
Kyllä sinun on viisainta nyt etääntyä tästä perheestä ja palata jos haluat sitten kun lapset ovat aikuistuneet ja lähtevät kotoaan.
Tämän äidin on syytä myös ajatella, miten on rikkonut lastensa elämän, mitkä ovat syyt, olivatko todella niin painavat että pitää uuteen ukkoon vaihtaa. Mikä siinä paranee, ei sitten mikään. Paskaa puhuu aina seksinhimoiset miehet, tässäkin mies selkeästi tuo esille kuinka nuo lapset ovat hänelle ylimääräiräisä ja haluaa heidät pois.
Mitä sitä kaunistelemaan. Minä ainakin inhoan mieheni lapsia. En halua tehdä lapsia mieheni kanssa että samat kammottavan rumat geenit ei lisääntyisi. Usein toivon että hänen lapsensa olisi sairastuneet tai kuolleet ettei tarvitsis niitä nähdä sitä vähääkään.
Manuela Bosco kertoi oliko se Inhimillisessä tekijässä kuinka hän ihan parikymppisenä vielä masentui syvästi kun hänen isänsä erosi hänen äidistään ja löysi uuden naisystävän. Miten järkyttävää oli kun joku toinen nainen kuin hän oli vallannut isän sydämen sydämen. Eli ei ihmekään että pienemmät lapset jotka on vielä ihan fyysisestikin riippuvaisia vanhemmistaan ovat mustasukkaisia, kun aikuisetkin lapset vielä ovat.
Eikö äiti saa sanottua lapsilleen että tuollainen kiukuttelu on lapsellista ja kun lapset ovat isällään niin äiti voi sulkea puhelimensa jos ei minkään muu takia tarvitse päällä pitää tai äänettömälle. Naisystäväsi lapset pompottavat äitiään mennen tulle ja hänen pitäis ottaa luulot pois lapsiltaa ja sanottava tiukasti että äiti nyt surustelee tämän miehen kanssa ja olisi äidin laitta vaikka pakolla lapset sinne harratuksiin niin äidilläkin on oikeus omaan elämään että silleen. Ton ikäislle lapsille voi sanoa kun leikkivät kipeatä ettet ole kipeä vaan pelleilet lapsellisesti.
Ei hitto teidän ajattelemattomuutta! 11-ja 12-vuotiaiden, murrosiän kynnyksellä olevien epävarmojen tyttöjen elämään ilmestyy lupaa kysymättä nopealla aikataululla toista sukupuolta oleva ihminen, joka yrittää joka välissä (=kaikki illat, aamut ja saunareissut) nu**ia heidän äitiä tyttöjen läsnä ollessa samassa asunnossa!
Lapsille se ihan oikeasti on kamala uhka ja menetys. Jo omien vanhempien erossa on tarpeeksi, eikö sitä voi olla vähemmän itsekäs, kun kerran on lapsia hankkinut! Monta eroa oltaisiin voitu välttää ihan vaan itsekurilla ja sisukkuudella, mutta kun elämässä' pitää saada heti kaikki ja nauttia, nauttia, nauttia! Lapsista viis.
Sitten ihmetellään, kun lapset voivat pahoin ja oirehtivat. Ja ne isin ja äidin uudet kumppanit eivät todellakaan helpota lasten tunnemyrskyä. Miksi vanhemmat eivät halua nähdä lastensa kärsimystä? Ihan käsittämätöntä itsekkyyttä.
Sanonpa tämän nyt, kun asiakkaille ei voi suoraan näin kovaa sanoa, ja ystävällisemmän ilmoituksen he kääntävät mielessään itselleen parhain päin. JOS on pakko erota, voi sen uuden suhteen kanssa odottaa. Ehkä vuosia. Välillä voi vapaaviikonloppuna käydä tuulettumassa ja naida aivot pihalle, mutta ei ottaa uutta kumppania (=lasten elämään tunkeutuja) norkoamaan nurkkiin.
Eron jälkeen aikuinen tuntee itsensä hylätyksi ja arvottomaksi ja ajattelee, että se uusi kumppani nostaa itsetunnon ja mielialan kohdilleen, on kuin kevät puhkeaisi kukkaan kun saa tuntea itsensä taas rakastetuksi... Mutta millä lapsi sitten kokee tämän saman tunteen, kun vanhemmat ovat jo rikkoneet kodin ja puuhaavat vain uusien rakkaidensa kanssa ja lapset tuntevat olevansa vain tiellä (mikä kororstuu, kun he eivät halua antaa uusioparille kahdenkeskistä aikaa, vaan keksivät kaikenlaisia tekosyitä keskeyttääkseen aikuisten hetket). Kuka nostaa lapsen itsetunnon??? Missä on se turvallinen äiti ja isä?
Kuunnelkaa ja havainnoikaa lapsenne käytöstä eron jälkeen, pitkään! Ei vain muutamaa kuukautta. Ja viettäkää lapsenne kanssa aikaa, antakaa hänelle rakkauttanne! Sen pitäisi antaa teille paljon enemmän kuin hermoilu uuden kumppanin kanssa siitä, minne nurkkaan ne muksut sitä sysäisi häiritsemästä. Miksi edes teitte lapsia? Hävetkää.
Minä myös kauhistelen sitä, miten uusiokumppanit näyttävät ajattelevan rakkaidensa lapsista. Mutta minä en komppaa ajatuksiasi siitä, ettei uusiokumppania saisi etsiä. Itse menin naimisiin. Mutta puolisokseni valitsin miehen, joka ei vain hyväksy lapsiani vaan kohtelee heitä hyvin, kuin omiansa ja asettaa lasten tarpeet omiensa edelle. Jos hän näkee mustasukkaisuutta, niin hän kannustaa minua antamaan huomiota lapselle. Jos on kasvatuspulmia, niin hän yhdessä kanssani pohtii, voimmeko ehkä tehdä jotain toisin, onko kyse lapsen mustasukkaisuudesta tai jostain muusta tunteesta, tai onko kyse vaan lopulta siitä, että lapsi tarvitsee rajat siinä tilanteessa. Puolisoni ei koskaan mieti, miten sysätä lapset syrjään. Omasta mielestäni perheemme on selvästi toimivampi uusioperheenä kuin jos minä olisin yh.
Sulla taitaa olla mukavat lapset. En mä haluaisi inhota nykyisen lapsia. Mutta ne on vaan niin vastenmielisiä jopa omista lapsistani. Tasapuolisuuden vuoksi nykyiseni inhoaa lapsiani ja lapseni inhoavat häntä. Minusta on ihan ok että inhoavat. En minäkään aina tykkää nykyisestäni.
Oliko sinun pakko ottaa siihen se nykyinen, kuten hänestä käytät nimitystä?
Aika kauhealta kuulostaa tuo teidän elämä, eikä ainoastaan lasten osalta!
Kaikki inhoavat toisiaan? Mitä tuosta tuleekaan, mitä lapsista kasvaa?
Eikö nyt kannattaisi jättää tuo nykyinen omien lastensa kanssa elämään ja rakentaa oma elämänsä pelkästään lasten kanssa, kunnes ovat aikuisia?
Kyllä silloinkin vielä ehtii rakastua ja löytää elämäänsä toisen, tasapainoisemmin aikuisen.
Vihdoin joku uskaltaa puolustaa lapsia ja asettaa heidät oikeasti aikuisten naintihalujen yläpuolelle. Olen niin samaa mieltä kuin olla voi ja siksi päätynyt ratkaisuun, jota tämä naintikeskeinen oman navan ympäristöön keskittynyt aikuisympäristö ei tunnu sulattavan millään. Pitäkää siis huolta lapsistanne, sillä he ovat lopulta teille kaikkein tärkeimmät, mutta senkin te huomaatte vasta liian myöhään.
No nyt sitä postia tästä moraalittomasta elämästä tulee lukuina, esim. kuinka paljon lapsia on otettu huostaan alkuvuodesta Helsingissa ja vähän muuallakin. Yle uutiset kauhistelee asiaa.
Ja tämähän on vain "vuoren huippu" sillä suojeluun otetut lapset kärsivät monenlaisista asioista, siellä on talous kuralla, lapset on jätetty täysin heitteille.
Nämä tulevat esille kun näitä vanhempia joudutaan yhteiskunnan taholta avustamaan tai saadaan jotenkin tietoon.
Mutta suurin osahan ei tule tietoon, kun perhe ei joudu mitään kautta puhutteluun asioistaan, ei kukaan saa selville lasten tilannetta.
Tämän vuoksi vähäiosimmätkin koulussa tapahtuvat asiat olisi syytä käsitellä huolellisesti.
Koululta ei riitä jonnekin nettiin lähetetty tieto vanhemmille tai soitto, että lapsesi on häiriköinyt, siihenhän vanhempi osaa hyvin sano, että asia hoituu kotona.
Mutta tiedättekö miten, lapsi joutuu valtavan ryöpytyksen ja uhlailun alle, hänen täytyy vaieta ja hänestä tulle mykkä, mutta koska tuo paketti räjähtää, varmasti joskus.
Sitten ovat nämä ns. yölemmän luokan perheet, joissa vanhammat ovat pitkäälle koulutettuja ja arvokkaissa asemissa, mutta perhe-elämä on yhtä helvettiä laspsille, heille ei ole aikaa lainkaan.
Mitä olivatkaan pojat jotka kompuksessa surmasivat pariskunnan muutamia vuosia sitten ja upottivat lukuisa mereen. He kaikki olivat varsin rikkaista perheistä, heidät vain oli unohdettu kokonaan, sillä eihän välittävien vanhempien lapset voi askarrella tuollaisten asioiden parisa.
Tässä juuri erä opettaja kertoi, kuinka pieni poika oli kehuskellut koulussa, että hänellä on pommi laukussa, se ilmeni todeksi. Arvatkaa kuka oli pommin tekijä, tietysti isä yhdessä lapsen ala-aste ikäisen kanssa.
No mitä seurasi, isän kanssa keskusteli opettaja ja asia jäi siihen,
Jo keskustelussa sanoin, että eikä koulussa ole juuri näitä psygologeja ja ym muiyta ammattilaisia, joiden hoitoon asia kuuluisi ja jopa poliisin tietoon.
Ei kuulemma ole resursseja, joten opettaja joutuu selvittämään ja todellakin asia jää vain tiedoksiannoksi.
Minun näkemykseni mukaan jokainen vähäinenkin asia tarvitsee todella tapaamisen, jossa on mukana psygologi ja perheen vanhemmat yhdessä, silloin on sentään jonkinlainen mahdollisuus päästä hoitamaan perhettä ja sen aikuisia, sillä sieltä kumpuaa nuo lasten pahoinvoinnit, jotka sitten ääripäässä ovat näitä voimakkaita ulostuloja, jopa ihmisiä tappaen. Useimmiten ne vain tuhoavat tuon lapsen tulevaisuuden.
Lapset on etusijalla. Aina. Lapset eivät voi kävellä tilanteesta pois, he eivät voi "erota", heillä ei ole valtaa tuossa tilanteessa. Valtaa, siis oikeaa valtaa tilanteesta, eli siitä kuka vanhemman puoliso on (puoliso voi lähteä tilanteesta, vanhempi voi päättää erota) tai millainen suhde lapsilla puolisoon on.
Joten lapset etusijalle.
Ainakin näin pitäisi olla. Ap valittaa kuinka lapset roikkuvat äidissään ja romanttista aikaa ei ole. Häpeäisi!
Ei voi olla totta että 11-12 vuotiaita lapsia syytetään mulkuiksi. Mistä ap tietää miltä heistä tuntuu!??! Ja kuinka joku voi todeta että lapset ovat mulkkuja kun haluavat äidiltään huomiota??!
Ja mikä viha viestistä tuli läpi... Kyllä lapset huomaavat sen ja joko vihaavat takaisin tai masentuvat ja alkavat miettimään mikseivät kelpaa, mikä heissä on vikana. Ja_se_ei_ole_tervettä_tuon_ikäisille!
Ap:n tulee voittaa lasten luottamus eikä se tuolla asenteella onnistu. Se ei ole lasten tehtävä, aikuisten tulee olla luottamuksen arvoisia että lapset voivat heihin luottaa. Ja vaikka lapset ovat "jo tuossa iässä" tai "tarpeeksi vanhoja" he ovat vielä lapsia! Ei lapsille saa sysätä liikaa vastuuta! Lasten ei kuulu hoitaa suhteitaan aikuisiin. Aikuisten kuuluu hoitaa suhdetta lapsiin!
Ja ei, se ei tarkoita että lasten tulee saada juosta villinä, vaan sitä että lapsia kohdellaan lapsina, että he ovat etusijalla,
Paras ratkaisu on ettiä lapseton nainen, jos ei kestä toisen kersoja. Niin huomasin itsekin..
Just joo. Miehen kuuluu voittaa lasten luottamus ja miehen kuuluu sitä ja tätä...
Mikäs naisille ja lapsille kuuluu? Pelko, ahdistuminen, mielialan vaihtelut sun muut.
Entäs jos noi lapselliset naiset poistuisivat kaikilta deitti- ja muilta palstoilta sekä paikoista joissa pareja muodostetaan. Itse nimittäin olen jonkun aikaa liikkunut niillä saroilla ja pari kertaa törmännyt ap:n tilanteen kaltaiseen tapaukseen.
Olen molemmilla kerroilla sanonut, että olen kiinnostunut vain naisesta ja että epäilen kemioiden toimimista lasten suuntaan. Molemmilla kerroilla nainen on kertonut kuinka mutkattomia hänen lapsensa ovat. Ja alkuun ovatkin olleet. Tässä vaiheessa ei ole naisen suunnalta puhuttu mitään lasten etusijalla olemisesta, päinvastoin he ovat olleet hyvin hanakoita järjestämään yhteistä aikaa kanssani. Kaikki sopii ja käy ja lapsillekin riittää aikaa ja huomioo.
Mutta sitten alkaa se kovin naismainen syyllistäminen hiljaisuudella, poissulkemisella ja yhtäkkiä mikään ei sovikaan. Sitten on alkaneet kaikenmaailman mielenosoitukset lasten taholta Nainen ja lapset ovat olleet omissa oloissaan kun olen heidän luokseen mennyt. Pikkuisen ulkopuolinen olo. Ja sitten mulle on kerrottu, että lapset kärsii minun roolistani tässä suhteessa ja muuta sellaista. Ja sitten on kerrottu ne taikasanat, että lapset ovat kuitenkin etusijalla ja että ne ovat aina olleet hänelle tärkeimmät. Tekisi mieli kysyä miksi ne ei sitten suhteen alussa olleet sitä, sillä minähän epäilin kykyjäni olla suhteessa missä on lapsia. Eikö vastuunsa tuntevan äidin olisi kuulunut ignoorata tälläinen sulhasehdokas.
Molemmilla kerroilla olen sanonut, että lopetetaan sitten. Minä en halua, enkä alun alkaenkaan ole halunnut hänen lapsiaan joten keskitytään molemmat siihen mikä on tärkeintä. Tietysti tämän jälkeen on tullut naisilta vielä syyttelyä itsekkyydestä sun muusta, mutta kun minä EN alun alkaenkaan etsinyt sellaista suhdetta missä saan koko ajan olla seuraamassa jotain tuittuilevien muksujen temppuilua.
Molemmilla kerroilla nämä naiset ovat ottaneet vielä eron jälkeen yhteyttä minuun ja ilmeisesti olisivat halunneet vielä yrittää. Toinen sanoi (valehteli) että lapsetkin ovat olleet murheellisia kun ei enää olla yhdessä. Minä en kuitenkaan murehdi ja mulla ei ole yhtään ikävä niiden kersojen temppuilua.
Totta kai lapset otetaan huomioon, kun vanhemman uusi seurustelukumppani tulee kuvioihin mukaan. Ihan ekaksi kannattaisi vanhemman seurustella kumppaninsa kanssa KUUKAUSIA ihan vaan siten, ettei lapset näe tätä uutta kumppania. JOS tämä uusi kumppani näyttää olevan sellainen, jonka kanssa suhde toimii ja varsinkin, jos aikoo muuttaa tämän kanssa yhteen, niin vähitellen voi esitellä uutta kumppania lapsille.
On paha virhe, jos vanhempi esittelee joka viikko aina vaan uutta ja uutta kumppania. Jos vielä on niin, että vanhempi keskittyy täysillä uuteen kumppaniin ja jättää lapset vähemmälle huomiolle, niin ei ihme, että lapset ovat mustasukkaisia. Rakastuneen vanhemman pitäisi huomioida silti lapset ja antaa heille aikaa.
Jos lapset ovat hyvin kasvatettuja, itsetunto kohdillaan ja eron aikana sekä sen jälkeen vanhemmat antavat lapsille huomiota eivätkä käytä lapsia eron kiistakapulana, niin lapset usein sopeutuvat aika kivasti uusioperhekuvioon, kunhan heille annetaan aikaa eikä altisteta liian monille muutoksille liian nopeasti.
Itse olen ollut uusioperhekuviossa kahdesti lapsettoman miehen kanssa ja minä siis ollut naisena se osapuoli, jolla on niitä lapsia. Systeemi on aina toiminut mainiosti, kunhan on malttia ja huomioi ne lapsetkin. Mieskin tajuaa, kun hänelle selittää, että lasten läsnäollessa huomioin lapset enemmän (esim. harrastuksiin kuskaamiset ja ruoanlaitot, kun taas kahdestaan ollessa keskityn sitten mieheen. Mies on usein keskittynyt enemmän harrastuksiinsa ja kavereittensa tapaamiseen, kun lapset ovat olleet minun luonani. Sitten kun lapset ovat olleet isällään, on ollut yllinkyllin aikaa kahdenkeskiseen aikaan. Toki tällainen vaatii organisointia ja napakkaa otetta asioiden hoitamiseen, mutta pitäähän elämässä muutenkin järjestellä asioita (työ, kotityöt, sosiaalinen elämä, harrastukset jne). Nämä avoliitot kaatuivat muihin syihin kuin lapsistani johtuviin syihin.