Olen kolmekymppinen nainen ja seurustellut poikaystäväni kanssa pari vuotta. Poikaystäväni on älykäs, hyvännäköinen, sosiaalinen ja luotettava. Minua odottavat suuret päätökset; jatkaako hänen kanssaan ja mahdollisesti tehdä lapsia (jos niitä tulee) vai erota hänestä ja elää ilman lapsia.
Rakastan miestä, mutta en niin paljon kuin olen joskus jotakuta toista rakastanut. Asia vaivaa minua. En tiedä onko mies se oikea.
Olen lukenut jostain, että esimerkiksi nuoret, joilla on vaikeuksia, saattavat rakastua voimakkaasti. Ihminen saattaa siis rakastua tosi voimakkaasti juuri silloin kun tarvitsee toista ihmistä elämäänsä kipeästi. Itselläni on elämä kunnossa kaikin puolin, joten en tiedä onko se voinut vaikuttaa siihen, että tunteeni ovat laimeat miestä kohtaan.
Mistä saisin varmuuden siitä, että mies on oikea? Jätänkö asian miehen huoleksi? Jos hän ajattelee minun olevan hänelle oikea, jään.
Rakastan miestä, mutta en niin paljon kuin olen joskus jotakuta toista rakastanut. Asia vaivaa minua. En tiedä onko mies se oikea.
Olen lukenut jostain, että esimerkiksi nuoret, joilla on vaikeuksia, saattavat rakastua voimakkaasti. Ihminen saattaa siis rakastua tosi voimakkaasti juuri silloin kun tarvitsee toista ihmistä elämäänsä kipeästi. Itselläni on elämä kunnossa kaikin puolin, joten en tiedä onko se voinut vaikuttaa siihen, että tunteeni ovat laimeat miestä kohtaan.
Mistä saisin varmuuden siitä, että mies on oikea? Jätänkö asian miehen huoleksi? Jos hän ajattelee minun olevan hänelle oikea, jään.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Jos on epävarma niin silloin pitää lähteä.
Kaikki rakkaudet eivät ole samanlaisia - eivätkä siis tunnu välttämättä yhtä voimakkailta. En itse edes lähtisi vertailemaan sitä, mille joidenkin kahden ihmisen rakastaminen tuntuu.
Suosittelisin miettimään miehen "oikeuden" sijaan sitä, rakastatko häntä tarpeeksi, jotta voisit jatkaa tulevaisuudessa hänen kanssaan. Haluatko olla jatkossa hänen kanssaan.
Sillä pidemmissä suhteissa rakkus on sen tunteen lisäksi myös päätös pysyä yhdessä, huolimatta vastaantulevista vaikeuksista. Se palava intohimoinen rakkaus hiipuu ajan mittaan lähes väistämättä, ja silloin tarvitaan sitä päätöstä rakastaa toista.
Älä kuitenkaan jätä päätöstä miehen harteille, sillä vaikka sinä kokisit, että suhteenne ei ole oikea sinulle, se voi silti hänelle olla. Sinun itsesi täytyy ottaa vastuu itsestäsi ja omasta tulevaisuudestasi.
Poikaystäväsi ei kaiketi tietä mitään epävarmuudestasi..?
Mietihän toisinpäin: miltä sinusta tuntuisi, jos saisit tietää, että poikaystäväsi ei ole varma tunteistaan eikä rakastaisi sinua "täysillä"? Haluaisitko, että hän tuossa tilanteessa päätyisi jäämään suhteeseen, koska ei muutakaan ole näköpiisissä ja teillä on asiat muuten ok? Riittäisikö se sinulle, että tietäisit olevasi ok, mutta et mikään suuri rakkaus?
Vaikka toinen päällisin puolin olisi ns unelmakumppani eli hänessä olisi kaikki kohdillaan, ei se tarkoita, että olisitte automaattisesti A Perfect Match. Olen kohdannut matkani varrella useammankin potentiaalisen kumppaniehdokkaan, mutta tuntenut olossani jonkin ajan kuluttua, ettei tämä tule toimimaan.
Nykyisen mieheni kanssa asiat menivät jotenkin eri tavalla... Vaikkei aika ollut kaikkein otollisin ja pidin häntä aluksi luonteeltaan hivenen liiankin "haastavana", kaikki palaset loksahtivat kohdilleen niin kiistattoman "tarkoittavasti", että heiti varovaisuuteni menemään ja annoin mennä. Seitsemän vuoden jälkeen olen häneen palavan rakastunut enkä hetkeäkään ole katunut sitä, että aiemmin sanoin toiselle, ns hyvälle miehelle "kiitos ei".
Sinulla kuulostaisi olevan rinnallasi mies, jollaisesta moni jää elämänsä aikana vain haaveilemaan. Mutta no se on sinun elämäsi. Olette seurustelleet vasta 2 vuotta, joten nyt jos aiot lähteä, niin on hyvä tilaisuus kun ette vielä ole enemmälti toisiinne sitoutuneet. Vähän tuo kuulostaa joltain sitoutumispelolta tms. Olethan jo siinä iässä, että kohta alkaa "rupsahtaminen" ja pitäisi tehdä ne isot päätökset lapsien hankkimisesta yms. aika nopeasti. Monelle tuo olisi unelmatilanne, mutta olet niitä jotka haluavat enemmänkin sitä jotakin kiihkoa ja jännitystä suhteeseen. Se alkuihastus 100 % varmasti yäviää joka ikisestä parisuhteessa n. 3 vuoden kuluessa suhteen alkamisesta, joten oletko valmis heivaamaan nyt tämän tylsän kumppanin, aloittamaan alusta jonkun muun kanssa, ja sitten taas 2-3 vuoden päästä olemaan samassa tilanteessa.
Jos tuntuu, että parisuhde ei ole se mitä haluat, niin lähde ettet katkeroidu ja ala vuosien päästä keski-ikäisenä oireilemaan menetettyjä vuosia? Huvittaisi tietää, että miten pitkiä yleensäkin suhteesi ovat tuohon ikään mennessä olleet... Vaikuttaa niin sitoutumispelolta. Ettei kukaan lopulta olekaan tarpeeksi hyvä pidemmälle aikaa. Sitten joskus 10 vuoden päästä olet epätoivoinen rähjääntynyt yksinelävä nainen, joka saa tyytyä miehissä niihin jotka vaan huolivat sänkyynsä.Tai sitten päätät elää ihan vaan yksin. Voihan toki hyvinkin käydä. Päästä ainakin mies nyt elämään ja löytämään itselleen naisen, joka arvostaa häntä omana itsenään, ehkä sinua kiihkeämmin.
Naisille ei kelpaa mikään. Sun pitää varmaan olla yksin loppu elämäsi. Jos jätät sen niin mistä tiedät että seuraava mies jonka tapaat, on se täydellinen mies sulle. Se voikin olla joku per.keleen naisten hakkaaja ja narsisti. Pidä kiinni siitä mitä sulla nyt on.
Kiitos vastauksista! Aika erilaisia näkökulmia toitte esiin. Epäilen, että kysymyksessä on kuitenkin sitoutumiskammo. Ehkä eniten pelkään sitä, että suhde ei kestäkään. Olen eronnut usean kerran ja aina olen jossain vaiheessa päässyt elämässä eteenpäin, mutta ero olisi hankalampi lapsen ollessa kuvioissa. Naimisissa en ole kuitenkaan koskaan ollut ja sen askeleen ottaminen jossain vaiheessa pelottaa.
Minusta ei kuulosta se oikealle, jos joutuu kysymään onko toinen se oikea. Ja tunteet ovat laimeat. Mutta tietenkin oma asiasi oletko hänen kanssaan. Jos et ole, toivottavasti kerrot ajoissa hänelle. Eikö olisi reilua jos hänellä olisi ihminen joka rakastaa häntä paljon. Ettei elämänne kulu hukkaan nyt nuorena. Intiimi kanssakäyminen käy vaikeaksi, jos on laimeaa.
Se oikea määritelmää ei ole pakko ottaa Hollywoodista. Mutta itse olen kerran kohdannut se oikean ja se oli kuin huumetta. Rakastuminen piinaa vieläkin vaikka hän on ollut kauan poissa, lopullisesti poissa. Tietää kun kohtaa oikean todellakin. Mutta palstan perusteella ei voi tehdä valintoja, tai muiden mielipiteiden, tiedät itse mitä tehdä. Päästä vapaaksi toinen, jos ei tunnu että homma toimii... Miksi kiusata itseään tai toista. Miksi olet mennyt yhteen jos ei kiinnostakaan?
Oletko huomannut kattelevasi muita vaikkapa kaupungilla kävellessä? ns. etsin parempaa miestä? itse luulin olevani onnellinen suhteessa kunnes yksipäivä jäin itsellleni kiinni muiden katselemisesta. Silloin mä tulin siihen tulokseen ettei tämä voi olla se oikea jos vieläkin on haku päällä. musta se on isoin merkki.
Mutta jokasessa suhteessa tulee jossain vaiheessa se että on vaan laimeeta, se on vaan vaihe joka tulee kun päivästä toiseen syödään samaa ruokaa ja tuijotetaan samaa taulua. kannattaa siis keksiä muuta tekemistä, lähteä vaikka kalastamaan ja tutustumaan uusiin ppuoliin. ikinä toista ei voi tuntea tarpeeksi.
En ole katsellut muita miehiä. Muut naiset tuntuvat katsovan miestäni :)
Miksi kiire? Pakkoko ne päätökset nyt heti on tehdä?
Ettekö voi elää kuten ennenkin, mutta nyt kun olet tiedostanut nuo epävarmat kohdat, alkaisit miettiä ja tutkia niitä lähemmin? Mikä siellä vois olla takana?
Ei sulla ole mikään kiire. Lapsia ehdit saada vielä monta vuotta, itse sain juuri nuorimmaiseni terveen hyväkuntoisen tytön, 39-vuotiaana. Ja vielä sellasesta Iltatähdestä myöhemmin haaveillaan!
Tiedän että sanotaan että ensisynnyttäjän "pitäisi" olla nuori, mutta nyt eletään vuotta 2013, äitiyshuolto on huimasti kehittynyt ja kehittyy. Eri asia oli kai silloin parikymmentäkin vuotta sitten. Ja mitä pelkoon lapsen mahd. vammaisuudesta tulee, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma! Ei ole takuita siitäkään ettet saa meteoria päähäsi kun astut ovesta ulos!
Mun neuvoni; mieti ja kuuntele sisintäsi ja jos teillä kerran on hyvä suhde, puhukaa ja miettikää yhdessä!
"Mistä saisin varmuuden siitä, että mies on oikea?"
-Ei kyllä uskoisi tuon kirjoituksen perusteella, että olet jo kolmekymppinen..?!
Sen verta pissismäinen ajatusmaailmasi tuntuu olevan. Hollywood schaisse on taas tehnyt peruuttamatonta tuhoaan...
Noh, tämä lienee taas vain esimerkki siitä, että ikä ei takaa automaattisesti viisautta ja/tai kypsyyttä.
Tee palvelus miehellesi ja jätä hänet ja jatka "sen oikean" etsimistä..!! XD
En tietenkään luule, että kaikille olisi olemassa se oikea mies/nainen. Aloituksessa tiivistin ongelmani, joten siihen on turha takertua.
" Aloituksessa tiivistin ongelmani, joten siihen on turha takertua. "
-Ongelmaasi on turha takertua..?!
Ja kuitenkin viittaat useampaan otteeseen "siihen oikeaan", et aika vaikea olla siihen takertumatta kun ei sua tunne muuten kuin ton tekstin pohjalta...
älä rakasta sitä kenen kanssa voisit olla, vaan rakasta sitä ketä ilman et voi olla :)
Ihan kuin omia ajatuksiani!! Olen ollut parisuhteessa kolme vuotta mutta edelleen pohdin, onko tämä nyt "se oikea". Miehessä on paljon hyvää, mutta toisaalta myös paljon asioita, jotka ärsyttävät, enkä tiedä, onko minulla kuitenkaan koskaan sellaista palavaa rakkautta häntä koskaan. Samaan aikaan on hirveä vauvakuume päällä, sillä haluaisin pian lapsia, ja tässä olisi nyt isä tarjolla. Pelkään, että jos eroan miehestäni, en löydäkään ketään vielä "sopivampaa", enkä myöskään haluaisi olla kovin vanha tullessani äidiksi enkä siis haluaisi odottaa enää monta vuotta. Jos taas jään tähän suhteeseen, pelkään myöhemmin katkeroituvani, kun en kokeilukkaan mitään muuta...tai että kuitenkin jossain vaiheessa eroamme. Vaikeaa. =( Olen puhunut miehelleni useasti aiheesta, mutta siltikin ollaan vielä yhdessä. Mieheni ei itse ole koskaan ollut suhteestamme epävarma, ja tuntuukin, että minulla on kaikki "valta" päättää, olemmeko yhdessä vai emme.
Huh, mikä helpotus lukea et näin paljon muitakin tässä tilanteessa! Itelläkin siis aivan samat ajatukset. Toista on niin helppo neuvoa lähtemään suhteesta, mut ite ei siihen pysty.
Itellä vaan se ero et oon aiemmin elämässä ollut rakastunut. Koin useita lyhyitä suhteita, biletin ja pidin miesten kanssa vaan hauskaa, kunnes yhtenä päivänä tapasin ex-äni, ja aivan kaikki muuttui.... Kun katsoin hänen silmiinsä ensi kerran, tiesin etten koskaan haluaisi ketään muuta. Tuo suhde kesti viisi vuotta, enkä koskaan ajatellut olevani muiden kanssa. En tiennyt mitään niin taivaallista olevan edes olemassa. Suhde kuitenkin päättyi. Miehen alkoholinkäyttöön... En edes ajatellut jättäväni häntä lopullisesti, vaan siksi aikaa että ymmärtäisi minun olevan tosissani, ja biletys saisi oikeasti riittää. No, toisin kävi...
Tapasin nykyisen mieheni, joka vaikutti haasteelliselta, sellaiselta saavuttamattomalta, ja ajattelin pitää vain hetken hauskaa. Hän kuitenkin jäi "väkisin" elämääni, oli erittäin mustasukkainen ja uhkailevakin. En osaa edelleen sanoa, miksi jäin suhteeseen joka ei mitään merkinnyt... Ehkä odotin ex-äni viisastuvan, mutta päinvastoin uusi suhteeni vaan lisäsi hänen alkoholinkäyttöään.
Ei suhteessani siis väkivaltaa ole, eikä alkoholia, samaa tylsää rutiinia vaan päivästä toiseen... Ei ole kauniita alkuhuuman muistoja, vaan alkuajan tuskaa jonka ero ex-ästäni tuotti. Niin paljon kun olen miehiä tavannut, ja ton ihmeellisen rakkauden tunteen tuntenut vaan yhden ainoan kerran, tuntuu mahdottomalta edes haaveilla tollasesta lottovoitosta toiste.
Viisi vuotta olen suhteessa ollut, ja saman verran on aikaa erostani, ja edelleen rakastan vain ex-ääni. Vauvakuume on kova, mutten osaa nähdä miestäni lasteni isänä.
No voi teitä naisia! Ajattelette pelkästään tunteella! Anteeks nyt vaan, mutta miehet jotka ryyppää ikuisuuden eikä koskaan aikuistu, ovat hieman simppeleitä. En voisi koskaan rakastua simppeliin mieheen vaikka olisi minkämoiset silmät!!! Toki monet juo elämän ankeuteen mutta ei maailmaa paranneta alkoholismiin uppoutumalla!
Kaikissa suhteissa alkuhuuma laantuu jossain vaiheessa ja arki koittaa. Silloin täytyy olla toistensa parhaat ystävät. Tietty kipinää voi olla vielä sängyssä sillon kun molemmat sattuu "sille päälle." Kaikki rutiininomainen ja velvollisuudentunne tappaa romantiikan!
Never say never. Kannattaako mitään "suuria päätöksiä" tehdä? Nykyään kukaan ei painosta naimisiin. Voi elää susiparina tai avoliitossa. Tärkeintä yhdessäolossa on se, että oikeasti viihtyy toistensa seurassa. Täytyy siis olla toistensa hengenheimolainen ainakin jollakin osa-alueella. Arvot tulee olla samanlaiset itsestään, eikä niin, että toinen vaan myötäilee ja teeskentelee toisen mieliksi.
Kolmekymppisellä ei ole kiire hankkia lapsia. Vielä on mokomat 10 vuotta jäljellä. Tärkeintä on ettei stressaa. Nykyajan miehet on huonoja ja uskottomia... luotettavan miehen löydyttyä kannattaa pitää siitä kiinni.