sitoutumiskykyisiä naisia olemassa? Olen 32-vuotias mies ja päässyt viimein yli henkisistä ongelmistani, joiden takia olen kokenut olevani kykenemätön seurusteluun. Nyt kuitenkin pelottaa, että kaikki söpöt ja fiksut naiset on jo viety. En haluaisi välttämättä tuosta nuorempaa, sillä elämäntilanteemme olisivat aika erilaiset ja suurella todennäköisyydellä kokisin esim. 10 vuotta nuoremman vielä tässä iässä aika lapselliseksi.
Olen itse fiksu, normaalipainoinen ja hyvännäköinen mies ja koen, että voin odottaa naiselta samaa. Toki voisin ajatella, että minun kaltaisiani huonolta pohjalta eheytyneitä naisia, joiden elämä on ikään kuin päässyt alkamaan vähän myöhemmin, on olemassa. Enhän voi sentään olla ainoa sellainen ihminen koko Suomessa. Mutta mistäs sellaisenkin löytää...
Olen itse fiksu, normaalipainoinen ja hyvännäköinen mies ja koen, että voin odottaa naiselta samaa. Toki voisin ajatella, että minun kaltaisiani huonolta pohjalta eheytyneitä naisia, joiden elämä on ikään kuin päässyt alkamaan vähän myöhemmin, on olemassa. Enhän voi sentään olla ainoa sellainen ihminen koko Suomessa. Mutta mistäs sellaisenkin löytää...
Vastaukset 27
Vanhimmat
Oletko edes hyvännäköinen? Olen tavannut itseään hyvännäköisinä pitäneitä miehiä, mut totuus ihan toinen..Ovat keskivertoa paljon rumempia. Siis ei kaikki toki, mut yllättävän iso osa.
Mutta vastaus kysymykseesi: kyllä varmaan tuon ikäisistä naisista löytyy vielä hyviä tyyppejä. Tosin suurin osa varmaan parisuhteesta aikaisemmin eronneita, mutta ei sen pitäisi kai haitata? Ainakaan jos eron syy ollut ymmärrettävä. Mut luulen, että aika vähän on naisia jotka olisivat sun kaltaisessa tilanteessa. Toki heitä on, mutta hyvännäköisistä en tiedä, luulen että suurin osa on ylipainoisia tai muuten hieman rumempia, koska nätit naiset menee kuumille kiville aina. Tunnen pari ''vanhaa piikaa'' 25-35v, ja eipä ole ulkönäöllä koreilemista, joten kumppania saavat etsiä niistä jotka ei kovin pinnallisia ole.
En pidäkään itseäni hyvännäköisenä, vaan luotan siihen, mitä naiset ovat sanoneet. Opiskeluaikoina kun oli vielä jonkinlainen sosiaalinen elämä, niin kuulin selviltä naisilta olevani hyvännäköinen, komea ja söpö. Tuolloin seurustelusta ei kuitenkaan mahdollisuuksista huolimatta tullut mitään, koska en pystynyt edes ihastumaan.
Nykyään on sitten kynnystä lähestyä naisia, koska en ole tähän ikään mennessä saanut mitään aikaan. Ainakaan siis mitään sellaista, mitä yhteiskuntauskovaiset arvostaa. Ehkä jotain hipimpää tyyppiä ei haittaisi. Tiedän kyllä, että saisin seksiä, mutta en ole kiinnostunut pelkästään siitä. Olen kuitenkin työttömyydestäni huolimatta aika ahkera ja en vain makaile sohvalla/istu koneella päivät pitkät. Introvertti kuitenkin olen ja sellaisena varmaan pysyn.
kauniita naisia on vaikka kuinka paljon vapaana. Eivät ne kuitenkaan halua seurustella jos mies ei ole rikas. Jos on ollut ennen jotain hekisiä ongelmia niin nainen hylkää sellasen heti kans.
Henkisistä ongelmiasta ei kannata kertoa. Miksi kertoa, ketä se hyödyttää varsinkin kun niistä on päässyt eroon?
Miksi ei saisi kertoa? Jos on saanut apua ja selvitellyt ongelmiaan, ei se ainakaan huono juttu ole. Mieluummin ottaisin sen viisi vuotta terapiassa ongelmiaan ratkoneen ja kliseisesti itseensä tutustuneen, kuin kaikilla mahdollisilla alkeellisilla puolustusmekanismeilla käyvän teeskentelijän.
Järkevälle naiselle voi kertoa. Sen sijaan aika monen ennakkoluulot vaikeuttavat tutustumista, jos mies kertoo mielenterveysongelmistaan siitä huolimatta että olisi ne jo voittanut. Jos pystyy varmistumaan, ettei nainen ole perus ennakkoluuloinen ja fiksu, silloin voi harkita kertomista ja kuten sanoit, voi se olla etukin tietyllä tapaa.
Ota Teemu ja kuuntele naisten halventamista ja huo..rittelua 24/7.. oikein houkutteleva tarjous..
Olen vähän kuten sinä. Ikävuosina 15-29 mietin itsaria parin kuukauden välein. Kertaakaan en tehnyt mitään aikeen toteuttamiseksi mutta se oli sellainen helpotusta tuova pakoreitti elämän aiheuttamasta alakulosta. Kaksi vuotta sitten huomasin etten enää halunnut ajatella ollenkaan itsaria. En tarvinnut sitä helpottamaan oloani. Nykyään vaikka yritän joskus harvoin synkistellä ja kieriä itsesäälissä, en yksinkertaisesti kykene enää yhtä negatiivisiin tunteisiin.
Nyt kun oloni on normaali niin minuakin kiinnostaisi tutustua johonkin naiseen. 25 vuotias ei ole millään tavalla liian nuori. Voisi sanoa että nainen parhaassa iässä! Onnea sinulle naisen hakuun.
Sinulla on hyvä asenne, onnea myös.
kiitos
Ei ole jäljellä kuin kiekumalla puhuvia yli-ikäisiä pissiksiä joilla on suuret luulot, kun nuorena olivat haluttuja kylän yhteisiä polkupyöriä, ja sitten tietysti lihavia naisia aina riittää. Siis muodottoman lihavia, eikä mitään pikkuisen pyöreitä ja kurvikkaita.
Naisten elämänkaari on sikäli erilainen, että nainen pelastetaan aina pulasta. On olemassa kokonaisia virkamieskuntia suojatyöpaikoissaan, joiden ainoa tehtävä on pelastaa pulassa oleva nainen. Siten kelvollisia naisia, jotka ovat jääneet ikäänkuin vahingossa huomaamatta, ei kertakaikkiaan ole olemassa. Sen sijaan on lukematon määrä miehiä, jotka olisivat rakastavia aviomiehiä ja perheenisiä, jos he vain saisivat elämässä mahdollisuuden ja joku uskoisi heitä, mutta kun kukaan ei välitä.
Ja vähänkin elämänsyrjässä kiinni oleva nainen, haluaa vain ja ainoastaan tulla valmiille. Se että tulevaisuus rakennettaisiin tyhjästä yhdessä ei naiselle kelpaa. Miehellä pitää olla valmiina talo, auto ja mökki. Ja kun itsenäinen nykynainen on vieläpä suojatyöpaikassaan hankkinut mökit ja asunnot, niin ei se köyhempää miestä siihen huoli, vaan miehen pitää olla aina rikkaampi. Vain naisella on etuoikeus tulla valmiille, mutta jos naisella on omaisuutta, se ei miehelle anna paskaakaan. Nainen jättäisi köyhän miehen perheen ulkopuoliseksi olennoksi, mikäli sellaisen ottaisi.
Ja jos oikeasti löytyisi vähänkään ihmisenmuotoinen nainen, joka myös kykenee aitoon sympatiaan yksinäistä miestä kohtaan, joka vain ei ole päässyt menestykseen kiinni, vaikka muuten kelpomies olisikin, niin sinulla on lähimmän neliökilometrin sisällä 100 tällaista kilpakumppania, jotka olisivat valmiita taistelemaan henkeen ja vereen saadakseen tuollaisen ainutlaatuisen helmen itselleen. Joten joku muu vie sen sympaattisen ja sielun omaavan aina nenän edestä. Ja jäljelle jää vain kivisydämisiä vampyyreja, joihin ei parane koskea.
juu tässäpä esimerkki, ota teemu ja kuuntele naisia halventavia yleistyksiä loppu elämäsi tai ainakin lähestymiskieltoon asti. että onkin sattunut sopivasti että kaikki naiset ovat nähneet teemun todellisen minän, katkeran ja vihaa tursuavan ja ovat kiertäneet teemun kaukaa.
hyvä teemu toteutat surkeaa ennustustasi pilata elämäsi.
Sinä se jaksat nähdä teemuja kaikkialla. Sinulle pitäisi luokitella ihan oma taudinkuvaus: Teemuharhaisuus, johon kuuluu teemujen näkeminen kaikkialla.
Mitäss sille kkaan voi kun teemu on tehny tästä palstasta oman terapiapalstansa. eipä sillä itteensä voi huvittaa töiden lomassa lueskelemalla näitä teemun kirjoituksia.
Nää on kyllä aika hölmöjä ja ei näistä voi erehtyö, että kuka nää on korjoittanu.
On niitä hyväsydämisiä, fiksuja ja nättejä, normaalipainoisia ja jopa hyväkroppaisiakin naisia vapaana. Eivät välttämättä ravaa baarissa. Miksi kuvitellaan, että kaikki parisuhteet kestävät hautaan ja jos on kerran päätynyt varatuksi, pysyy varattuna koko loppuelämän? Itse ainakin olen vapaa kuin taivaan lintu pitkästä aikaa ja uskon että kaltaisiani hyviä tyyppejä löytyy sekä naisissa että miehissä. Ihanaa kevättä! :)
Ehkäpä tapaamme joskus. :P
Kyllä fiksuja sinkkunaisia on kaikissa ikäluokissa, mutta on totta, että heitä ei välttämättä baareissa näy, koska yleensä sellaiset eivät halua ns. hypellä kukasta kukkaan eivätkä halua olla humalaisten miesten kourittavina.
Sinkkunaisia löytyy esim. työpaikoilta, opiskelusta ja harrastusten parista vaikkapa koiraa ulkoiluttamasta.
Mä olen hyvännäköinen, timmissä kunnossa oleva 34v. sinkkunainen. Opiskelut rahoitin mallintöillä ja niistä ajoista on tullut vain viisi kiloa iän mukana - hyvä niin, en näytä enää anorektikolta :) . Miehet haluavat kanssani nykyään vain yhden illan juttuja tai fuck buddy -suhteita. Tämä puolestaan saattaa johtua siitä, että minulla on lapsi ja olen ikäistäni "paremmin säilynyt" eli lähestyjät ovat olleet 4-10 -vuotta nuorempia miehiä. Koska olen sitoutumiskykyinen, tunteellinen, hellä ja herkkä, en voisi kuvitella itseäni "vain seksisuhteeseen". Kauhistuttaa tuo baarimeiningin kylmyys ja se kuinka ihmiset paneskelevat tuntemattomien kanssa miten vain.
Tuosta mielenterveystaustasta sen verran...Et tarkemmin kertonut, millaisesta häiriöstä olet kärsinyt? Itselleni puhkesi masennus opiskelujen loppupuolella 25 -vuotiaana. Lapsuustaustaustani on rikkinäinen ja siksi olenkin (alitajuisesti kai) ajautunut kaksikymppisenä tuhoaviin miessuhteisiin. Olin neljän vuoden suhteessa väkivaltaisen (myös narsisti), mutta huippuälykkään miehen kanssa. Hän manipuloi itsetuntoni ja itsekunnioitukseni aivan pohjalle.Tämän suhteen loppupuolella aloitin terapian. Diagnoosi: posttraumaattinen stressireaktio ja keskivaikea masennus. Siinä itseäni ja sen astista elämääni tutkiskellessani vyöryi ikävät lapsuusmuistotkin mieleen. Voisin sanoa parantuneeni noin pari vuotta sitten. Tunteellisuus ja herkkyys on yhä tallella, mutta arvomaailmani muuttui totaalisesti sairastamisen - myöhemmin myös lapsen - myötä. En katso miehen lompakkoa ja sosiaalista statusta, vaan muuta yhteensopivuutta - henkistä ja fyysistä.
Eli kyllä meitä onnellisilta ja kauniilta näyttäviä naisia on, vaikka aikoinaan (ennen lastani) mietin jo päivien päättämistä. Silloinkin pidin julkisivun kunnossa. Kukaan tuntematon ei voinut aavistaakaan, mitä olin käynyt läpi. Jos olen jollekin deittailukumppanille kertonut ympäripyöreästi tästä menneisyydestäni, niin sujuvasti ovat kaikonneet. Ja minun on ylipäätään vaikea edes aloittaa deittailua, koska pelkään ettei minua ja menneisyyttäni ymmärretä. Olen tapaillut viiden vuoden vain kolmea miestä. Masennuksesta kertominen karkoitti ainakin kaksi.
Minulla ei ole ollut mitään varsinaista diagnosoitua häiriötä, mutta koska minulla on kuitenkin vuosien mittaan ollut toistuvia itsemurhafantasioita, niin ehkä jonkinasteisesta masennuksesta voisi puhua.
Ongelmani tulee kanssa lapsuudesta. Minusta tuntuu ettei minua edes varsinaisesti kasvatettu mihinkään suuntaan. Kumpikaan vanhempi ei koskaan kysellyt, että mitä kuuluu, tai mitä tunnen tai yleensäkään jutelleet minulle juuri mitään. Sen lisäksi piti varoa tekemisiään, koska isän raivokohtaukset olivat niin ennalta-arvaamattomia. Mitään fyysistä pahoinpitelyä tukistamisia lukuunottamatta ei koskaan ollut, mutta aloin pelätä huutoa. Tuntuu, etten tullut ollenkaan rakastetuksi ja en ole tähänkään päivään mennessä vielä tavannut ketään, jolle voisin pelkäämättä kertoa tunteistani. Tietysti terapia voisi auttaa, mutta koska tunnen olevani henkisesti hyvässä kunnossa nyt, niin en ainakaan siinä mielessä koe sitä tarpeelliseksi. Luulen kyllä, että minulla saattaisi olla parisuhteessa aika suuria ongelmia puhua tunteistani, vaikka jonkinlaista syvää henkistä yhteyttä ja hyvää kommunikaatiota haluaisin juuri kaikista eniten. Sopivan ihmisen kanssa tuossa voisi kyllä varmasti kehittyä paljon.
Kun muutin pois kotoa opiskelemaan, niin tuntui että kadotin identiteettini täysin ja tuo on ollut ehkä kaikista vaikein asia elämässäni. En tiennyt yhtään kuka olin, koska identiteetti rakentuu varmasti pitkälti sen pohjalta, miten vanhemmat lapsen kanssa kommunikoivat. Otin joka tilanteessa jonkinlaisen roolin ja yritin miellyttää kaikkia. Tietenkin tuo teki minusta aika näkymättömän tylsimyksen eikä se ainakaan minulle hyvää oloa aiheuttanut. Minulla ei ollut oikein mitään tunteita, vaan olin hyvin apaattinen, passiivinen ja jotenkin täysin sisällötön ihminen. Itsarifantasiat eivät periaatteessa ehkä siis tulleet ainakaan perinteisestä masennuksesta ja toivottomuudesta, vaan siitä, että elämäni oli niin neutraalin harmaata, että oli ihan sama oliko sitä olemassa vai ei.
En oikein edes tiedä, että miten se tapahtui, mutta nykyään olen ikään kuin löytänyt itseni. Ehkä olen vain pikkuhiljaa tajunnut asioita elämästä ja itsestäni ja sen, että oikeasti mikään tapahtunut ei ole ollut minun vikaani. Nykyään olen varsin herkkä ja ymmärtäväinen, mutta en tosiaan usko oikein osaavani näyttää sitä vielä. Ei ole ketään kenen kanssa harjoitella.
Joo ja en ole kyllä mikään objektiivisesti komea mallimies. Olisin liian lyhytkin malliksi ja naamani ja yleinen ulkoinen olemukseni varmasti jakaa mielipiteitä jonkin verran. Ulkonäkövaatimukseni eivät ole oikeasti mitenkään mielettömän korkealla.
Hienoa, että olet jo voiton puolella! Uskon silti, että parisuhteessa saattaa tulla ongelmia, jos olet introvertti etkä uskalla puhua tunteistasi. Toisaalta tiedostat hyvin tunteitasi ja osaat ilmeisesti eritelläkin niitä. Se on jo tosi paljon. On vain uskallettava luottaa toisiin ja kertoa, mitä päässä liikkuu. Toivon, että löydät nimenomaan henkisesti kypsän naisen. Ehkä jonkun, joka ei olisi ihan pumpulissa kasvanut. Joku pyntätty bailaajapissis tuskin on oikea valinta sinun taustallasi :D
Taustassasi on hyvin paljon samaa kuin minullakin. Minuakaan ei kasvatettu ja kannustettu mihinkään suuntaan. Olin vain ongelmaisten vanhempien tiellä. Olin näkymätön suorittajalapsi. Kympin oppilas, joka vimmalla haki hyväksyntää ja miellytti kaikkia. Paljon hyviä harrastuksia, ettei vaan tarvinnut olla vanhempien riesana kotona ja todistaa henkistä sekä fyysistä väkivaltaa. Toinen vanhemmistani myös alkoholisoitui ja se vahvempi/terveempi jätti minut avioerossa alkoholistin kanssa asumaan - ihan lapsena. Eli minun suurin ongelmani ja masennukseni syy on liittynyt jotenkin hylätyksi tulemiseen ja häpeään. Olen lopettanut parisuhteita ennen kuin minut hylätään ja tuntenut koko aikuisiän alemmuutta. Ulkoisesti vaikutan kuulemma itsevarmalta - olen koko aikuisiän vaikuttanut. Tuntuu myös, ettei kukaan poikaystävistäni ole koskaan ymmärtänyt ja oikeasti rakastanut minua. Yksi alisti ovelasti ja pahoinpiteli niin, että jouduin useisiin leikkauksiin, kaksi piti "näyttelyesineenä". Okei, tajusin nämä asiat vasta jälkikäteen...
Myönnän, että kotoani muutettuani annoin tarkoituksella iloisen, hymyilevän ja menestyvän vaikutelman ympäristölleni. Asioita on helpottanut, että olen extrovertti, hyvännäköinen ja hyvä ihmisten kanssa, mutta harvat tietävät taustastani. Jotenkin huvittaa kommentit tyyliin "kuinka koulutettu, kaunis ja ulospäinsuuntautunut nainen voi olla masentunut". Jos on sisältä rikki, niin ei kai se ulkonäkö ja sosiaalinen status paljoa auta. Pikemminkin huomasin masennuksen puhjetessa, että tavallaan "petin" läheiset ihmiset, kun aloin tilittämään syvimpiä tuntojani. He eivät meinanneet uskoa kuulemaansa/näkemäänsä, koska en ollut aikaisemmin vaipunut apatiaan, vaan olin suorittanut ja miellyttänyt koko elämäni.
Jotkut läheiset tuomitsivat minut, kun jouduin aloittamaan masennuslääkityksen ja terapian. Ilman niitä lääkkeitä en olisi voinut hoitaa opiskelujani loppuun ja käymään töissä. Tuo kolmas kappaleesi on osittain kuin minun kirjoitamaani. Sillä erotuksella, että otin erilaisen roolin kuin sinä kotoani muutettua. Olin sosiaalinen ja aktiivinen, opiskelin, tein hulluna duunia, bailasin, matkustin, urheilin ja mitä ikinä keksinkään, ettei tarvinnut käsitellä lapsuutta. Minä halusin näyttää kaikille, että olen fiksu ja menestynyt, vanhempieni vastakohta. No, muutama vuosi menikin ihan uskottavasti, kunnes kaikki tyssäsi. Nyt oli kolmekyppisenä sitten pikkuhiljaa taas rakennellaan uutta elämää. Edelleenkin silti ajattelen, ettei kukaan mies minua voisi ymmärtää eikä kunnolliset edes huolisi.
Sinulla lienee kuitenkin joitain hyviäkin muistoja tuosta aktiivisesta elämästä? Minua vaivaa paljon se, etten ole ikään kuin elänyt ollenkaan. Olen kerran käynyt baarissa ja olin kevyessä humalassa. Muistelen sitä itse asiassa positiivisesti, koska oltiin vaan kavereiden kanssa ja juteltiin. Haluaisin enemmän samanlaisia kokemuksia, mutta minulla ei oikein enää ole kavereita, joita sellainen kiinnostaisi. Haluaisin myös matkustaa, kun en ole aikuisiällä käynyt ulkomailla koskaan. Siihen taas ei ole rahaa.
En ole kuitenkaan kiinnostunut mistään nuoruuden elämisestä, ts. bilettämisestä ja irtosuhteista nyt vanhempana, vaan ihan yleisesti ottaen haluaisin nähdä muutakin kuin tämän kämppäni seinät tai kirjaston hyllyt. Vielä kun löytäisin jostain ihmisen tai ihmisiä, joiden kanssa voi jutella mistä tahansa saamatta minkäänlaista leimaa otsaansa.
Sinä vaikutat aika paljon enemmän elämää kokeneemmalta ja varmasti olet joutunut kelailemaan enemmän asioita päässäsi kuin minä. Lapsesikin on varmaan auttanut sinua kasvamaan paljon? Minulla ei onneksi ollut tuota perinteistä suomalaista alkoholismia ja väkivaltaa kuvioissa mukana, mutta vanhemmat olivat fundamentalistiuskovaisia. Aina jaksettiin muistuttaa, että Jumala ja Jeesus rakastaa, mutta eihän lapsella ole mitään tarttumapintaa yliluonnollisiin henkilöihin, kun aikuisetkin niistä niin vähän ymmärtävät. Eikä niitä edes ole oikeasti olemassa. Ehkä uskonto oli sitten vanhempien tapa käsitellä omia tunne-elämän vajavaisuuksia. Monet uskovaisten perheiden lapset ovat kasvaneet huomattavasti vähemmän hulluiksi kuin minä. :D
Nykyään minua kyllä vaivaa kovasti yksinäisyys. Usein lähden iltaisin kaupungille kävelylle, mutta se vain jotenkin korostaa tilannettani ja tulen sitten vaan kotiin pillittämään. Olen ajatellut aloittaa syksyllä kenties joitain harrastuksia, jospa niistä voisi löytyä ystäviä. Kovasti vaan epäilyttää, ettei tämän ikäinen, yksinäinen pitkäaikaistyötön kelpaisi oikein mihinkään porukkaan.
Minä luulen, että sinulle voisi ymmärtäjämiehiä ollakin olemassa. Sinun täytyy vain itse tunnistaa ne. Mielestäni nimenomaan kunnolliset miehet voisivat olla kovastikin kiinnostuneita sinusta. Kunnollisilla vaan tuppaa olemaan vaikeuksia lähestyä näyttäviä naisia. Olet myös saanut liika-annostuksen niitä seksin perässä olevia ja ehkäpä lokeroit helposti monet, ja varsinkin komeat lähestyjät siihen ryhmään. On meitä kompuroivia ymmärtäjämiehiä varmasti aika paljonkin. Suomihan ei ole perinteisesti mikään onnellisten maa. Onneksi kuitenkin omaa tulevaisuuttaan voi onnellisempaan suuntaan rakentaa.
Heh, tämä menikin kaksinpuheluksi, mutta väliäkös sillä. Hyvä pointti tuo elämänkokemus. Olen todellakin elänyt ja hyviä muistoja on kerääntynyt. Samalla kun on olen koheltanut, matkustanut ja hakannut päätäni seinään vääränlaisten miesten kanssa, niin toisaalta olen sysännyt arkoja asioita maton alle. Olen pysynyt liikkeessä ja opin asiat näköjään kantapään kautta :)
Eli olen sinua kokeneempi, mutta asioiden käsittelystä en ole niin varma..:) Vielä on paljon opittavaa itsestä, kun olen hiljentänyt tahtia vasta viime vuosina lapsen myötä. Ja kyllä, lapsen myötä itsesuojeluvaistoni on kehittynyt. Tämä näkyy mm. mieskriteereissäni.
Hävettää myöntää, että parikymppisenä tehopakkauksena, mutta sisältä rikkinäisenä, katsoin miehessä aika pinnallisia asioita, kuten ulkonäköä ja koulutusta. Ihastuin miehiin, jotka päällisin puolin olivat itsevarmoja. Seurustelun edetessä jossain vaiheessa huomasin olevani vain itsekeskeisen ja itseriittoisen ongelmatapauksen itsetunnon pönkittäjä. Suhteissani tunsin itseni enemmän tai vähemmän hyväksikäytetyksi ja suorastaan alistetuksi (3 pitkähköä seurustelusuhdetta). Minua on siis lyöty useasti, alistettu, nöyryytetty ja petetty. Pitkään annoin anteeksi kaiken ja tämä kaduttaa yhä. Miksi annoin kohdella itseäni niin huonosti? Olen kovasti kiintyvää sorttia ja alistuin liian pitkään. Olen syyllistynyt myös joidenkin naisten perisyntiin, eli olen alkanut hoivata poikaystäviäni ja uskonut naiivisti, että rakkaus voittaa ongelmat, kuten väkivallan. Ei voita. Ja olen tajunnut, ettei kyseessä ole edes ollut rakkaus vaan molemminpuoleinen riippuvuus. Siksi olen tehnyt sinkkuaikoina kaikkeni välttääkseni yhden illan juttuja.
Tuo, että aloittaisit harrastuksen on hyvä idea. Itse asiassa näen, että se olisi kohdallasi välttämätöntä. Kodin seinät muuttuvat ahdistaviksi yksinään. Etkä todellakaan ole edes vanha. Tätä palstaa kun lukee, niin viisaat miehet ovat kyllä antaneet ymmärtää sen, että naisen "parasta ennen" -päiväys tulee aikaisemmin kuin miesten vastaava :D
Liikunta ja itsensä kunnossa pitäminen on ollut kohdallani paras masennuslääke koko elämän ajan. Onhan se tutkittu juttu, että fyysinen rehkiminen saa mielihyvähormonit liikkeelle. Suosittelen, jos et ole sitä jo tehnyt. En tiedä, missä asut, mutta ainakin omassa kaupungissani on esim. punttiksia, jotka eivät ole niin kalliita kuin Motivukset, Elixiat jms.
Toisaalta tunnistan tuon yksin kaupungilla liikkumisen raskauden. Pahinta on, kun näkee juhlivia, iloisia ihmisiä. Vielä pahempaa, kun näkee niitä rakastuneita pariskuntia. Omalla kohdallani onnellisilta näyttävät pariskunnat lastenrattaiden kanssa ovat ihan liikaa vieläkin. Jäin lapseni kanssa yksin vauvavaiheessa. Jokainen onnellinen lapsiperhe, jossa on äiti, isä ja pienet lapset, saavat vieläkin kyyneleet silmiini. Varmaan aika monen rikkinäisen perheen lapsella on sama haave: ehjä ja tasapainoinen perhe. No, minun nykyinen perheeni on pieni ja lapseni tasapainoinen ja terve :) Välillä olen ihan perunut tapaamisia hyvien lapsuudenystävienkin kanssa, kun en kestä nähdä heidän ydinperheonnea. Eli kyllä tässä vielä käsiteltävää riittää :)
Tuota ystäväasiaa mietin vielä kohdallasi. Onko niin, että entiset ystäväsi ovat ovat johonkin "karanneet", kun elämäsi oli vaikeimmillaan? Vai onko heillä vain sellainen elämäntilanne kuin minunkin ystävävillä, eli ruuhkavuodet: pieniä lapsia, kiireinen duuni jne. Eihän sellaisessa elämäntilanteessa eleleviltä riitä voimia, aikaa tai kiinnostusta edes baarireissuun kerran vuodessa, mutta ehkä johonkin muuhun.
Jatkoa...
Entäs netti? Onko mahdotonta, jos laittaisit jollekin sivustolle profiilin itsestäsi. Tästä minulla ei ole kokemusta. Vielä, hehe. Tiedän kyllä muutamia aviopareja, jotka ovat löytäneet toisensa netin välityksellä. Kyllähän he kymmeniä deittejä olivat käyneet läpi ennen kuin toisensa kohtasivat. Tämä tuntemattomiin tutustuminen voi tietenkin olla introvertille suuri haaste? Olen pohjimmiltani sosiaalinen, nykyään melko avoin ja tutussa seurassa erittäin puhelias, mutta itseänikin kyllä askarruttaa ventovieraisiin tutustuminen. Nettitreffailussa pitää varmaan ottaa vain tietynlainen utelias, mutta "kevyt" asenne esim. pitämällä sitä vaikka leikkisänä tutkimuksena uusien ihmisten suhteen. Epätoivoisuus paistaa helposti läpi ja suurin osa ihmisistä säikähtää sitä.
Olen jutellut tästä nettitreffiasiasta miestenkin kanssa. Netissä on vissiin naisten markkinat eli miehiä enemmän. Minun silmissäni tavallista hieman komeammat miehet ovat surkutelleet, että netin naiset haluavat vain niitä superkomeita ja akateemisia. Sinun vahvuutena nettimaailmassa näkisin kirjoitustaidon. Mieheksi osaat myös hyvin eritellä asioita. Ainakin itse olen sellainen pilkunviilaaja, että esim. pahat yhdyssanavirheet ja liian lyhyt vastaaminen ei säväyttäisi. En enää hae mitään akateemista miestä. Ne on nähty. Silti toivon mieheltä jotain sivistystä ja fiksuutta ihan keskustelujenkin takia. Näen, että sinä pääsisit treffeille netin kautta, mikäli laitat vielä hyvän kuvan, kun käsitin sun olevan ihan hyvännäköinenkin. Ei ne mallipojat monia naisia kiinnostakaan, vaan mukavan näköiset. Kunhan muistat vähän hymyillä kuvassa :) Työttömyydestä ja ongelmista kannattaa vissiin avautua vasta myöhemmin, jos pääsee toisille tai kolmansille treffeille. Itse olen tehnyt sen virheen, että olen avautunut potentiaaliselle miehelle esim. liian nopsaan väkivaltaisesta exästäni. Silloin olen saanut osakseni vain kysyvän katseen ja tukun lisäkysymyksiä, kuinka olen antanut niin käydä niin monta kertaa. Ovat ihmetelleet, kuinka huono itsetunto jollakin naisella voi olla. Tai katkeraa vuodatusta siitä, kuinka naiset rakastuvat renttuihin. No, eihän ne jutut ole sitten edistyneet, kun mut on leimattu alistuvaksi sekopääksi heti alkuun :)
Olisi kyllä hieno juttu, jos pääsisit tuosta huonosta itsetunnostasi vielä eroon. Kerroit aiemmin, etteivät kunnolliset miehet huolisi sinua. Näiden kirjoitustesi perusteella asia olisi kyllä ihan toisin ja olet selvästikin aidon arvostuksen ja rakastamisen arvoinen henkilö. Sitä on varmasti vaikea menneisyyttäsi ajatellen ymmärtää. Pahintahan tuossa on se, jos vahingossa siirrät itsetunto-ongelman lapsellesi. Hän tarvitsee kaiken mahdollisen rakkauden ja ohjauksen sinulta. Ehkäpä ongelmasi koskee kuitenkin vain miesasioita ja muilla elämänalueilla olet varmempi. Todella hyvä juttu tuo, että mieskriteerisi ovat nousseet, sillä lapselle olisi varmasti hirveää nähdä joku mies alistamassa äitiään. Ja palstan miesten juttuja parasta ennen -päiväyksen suhteen ei välttämättä kannata kuunnella...
Minulla oikeastaan on jo harrastuksia ihan riittämiin niin, että päiväni kuluvat kivasti niiden parissa. Ne kaikki vaan ovat sellaista yksinäistä tekemistä, eli joku ryhmäjuttu pitäisi löytää. Täällä on kyllä esim. yksi lautapeliseura, mutta he aloittavat pelaamisen aina liian aikaisin iltapäivästä ja päiväni on tekemistä täynnä oikeastaan iltakuuteen asti. Liikuntaa harrastan jonkin verran, mutten ole mikään himoliikkuja. Salilla en ainakaan vielä käy, teen perus lihaskuntojuttuja kotona ja lisäksi käyn lenkillä. Hartia-lantiolinjani ei varmastikaan ole ideaalinen. :P
Näkemilläsi rakastavilla pariskunnilla voi olla oman asunnon seinien sisällä ongelmia. Meidänkin perheen elämä näytti varmasti ulkopuolisille kivalta. Monestihan juuri lasten ollessa tuoreita parisuhteeseen tulee ongelmia. Silloin nainen vaihtaa kiintymyksen miehestä lapseen, eli oksitosiinin aiheuttamat mielihyvän tunteet keskittyvät äiti-lapsisuhteeseen eikä niinkään nainen-miessuhteeseen. Tuo oksitosiinijuttu pitäisi kertoa perinpohjaisesti jokaiselle perheelle, niin ehkäpä he ymmärtäisivät tilannetta paremmin. http://bit.ly/10T5Va9
En oikeastaan voisi sanoa, että minulla olisi koskaan ollut jotain oikeaa ystävää. Olen ollut todella huono kaverisuhteiden ylläpitämisessä, sillä olen ajatellut aina, etten ole hyvää seuraa. Se on johtanut siihen, etten ole käytännössä juuri koskaan ehdottanut kavereilleni, että tehdään jotain. He ovat aina joutuneet ottamaan yhteyttä minuun ja varmaankin pikkuhiljaa heille on tullut olo, etten oikeastaan kaipaakaan minkäänlaista toimintaa heidän kanssaan. Minulla on edelleen samoja ongelmia yhteydenpidossa, tosin ne tulevat nykyään ehkä lähinnä siitä, että en uskalla jotenkin muuttua kavereideni silmissä. Olen tuntenut suurimman osan heistä yli 20 vuotta ja pelottaisi näyttää uusia puolia itsestäni. Siksi kiinnostaisi kovasti tutustua uusiin ihmisiin tämän uuden minäni kanssa. Voisin olla enemmän oma itseni kuin vanhojen kavereideni kanssa, mikä kuulostaa varmasti vähän omituiselta... Niin, kaikki heistä tosiaan seurustelevat ja yhdellä on lapsikin. Ei niitä kyllä montaa edes ole, kolme. Yksi on sellainen kaikillevittuilija, jonka seurassa en ollenkaan viihdy. Yksi on samanlainen introvertti kuin minä ja yhdellä on sitten juuri nuo ruuhkavuodet.
Nettideittejä ajattelin ehkä syksyllä kokeilla. Minulla on nykyään sen verran kuitenkin rohkeutta, että luulen uskaltavani ottaa naisia hihasta kiinni ihan vain tuolla kaupungin kaduilla. Aion harrastaa sitä koko kesän. :D Jos ei synny mitään, niin sitten sinne nettijuttuun. Yhden aloitteen olen onnistunut jo tekemään ja jännitti ihan sikana, mutta jälkeen päin oli loistava olo. Varmaan kyllä pääsisinkin nettideittien kautta treffeille, kun vain kirjoittaisin pitkän ja persoonallisen, positiivisesti itseeni ja elämään suhtautuvan profiilin ja länttäisin kuvani oheen.
Sanoin tosiaan tuolla ylhäällä olevassa viestissäni, että nykyään on kynnystä lähestyä naisia ikääni nähden verraten vähien saavutuksien vuoksi. Tässä sitten taas toisin päin. Tällä tavalla fiilikset monesti päivien välillä vaihtelevat, mutta siis hyvänä päivänä uskallan varmasti lähestyä.
Mahtavaa, että uskallat joskus lähestyä naisia - vielä selvinpäin ja päivänvalossa! Ei ihan helppo juttu suomalaisille miehille :) Kesällä vaan flirttiä peliin. Itse taidan siirtyä hakkaamaan päätäni seinään nettiin. Baarissa lähestyvät tosiaan vain ne suuri egoiset yhden yön saalistajat. Kunnolliset harvemmin lähestyvät.
Olen jutellutkin tästä asiasta muutaman miehen kanssa: kuulemma minusta saa paljon kevyemmän vaikutelman kuin todellisuudessa olen. Miehet kuvittelevat minua jonain vamppina ja seksihurjastelijana, kun olen tosiaan seurassa aina iloinen ja avoin. Monelle on ollut suuri yllätys, että olenkin syvällinen ja kohtuu älykäskin. En tiedä, mistä tämä bimbohko vaikutelma tulee, vaikka nykyään pukeudunkin aika hillitysti. Parin viinilasin jälkeen olen vain niin ylivilkas. Tiedän, että kaltaisesi hillitympi tyyppi ei välttämättä ymmärrä tätä, mutta extroverttiyteni takia olen magneettina ihan väärän tyyppisille miehille eli niille pelureille ja seksin vonkaajille. Minussa on ikään kuin kaksi puolta. Se sosiaalinen ja puhelias, joka näkyy työelämässä ja puolituttujen kanssa (korostetusti baarissa, koska ei sinne mennä huonona päivänä mököttämään). Sitten se synkempi puoli, jonka näytän vain hyville ystäville ja poikaystävälle. Se on pelästyttänyt monia.
Sinuna ottaisin myös sen riskin ja ottaisin yhteyttä niihin vanhoihin kavereihin ja avaisin tilannetta, eli miksi et ole uskaltanut olla yhteydessä. Voit pettyä tai yllättyä positiivisesti. Ei voi tietää etukäteen edes lapsuudenystävistä, miten he reagoivat. Se lautapelijuttu kuullostaa hyvältä. Eiks sitä voi vaan sumplia aikataulu sellaiseksi, että sinne pääsis. Tai johonkin vastaavaan, nimenomaan sosiaaliseen, harrastukseen.
Mites muuten se työelämä? Oletko valmis siihen? Meinaan, että itse ainakin olen tavannut sydänystäväni koulussa tai duunissa. Pari on tarttunut matkaan yhteisen kaverin kautta jossain illanvietossa. Harrastuksissani olen aikuisiällä ollut omissa oloissani, joten olen huono keksimään sosiaalisia harrastuksia.
Ja tuosta lapsiasiasta vielä: olen tehnyt kaikkeni, ettei itsetunto-ongelmani periytyisi lapselle. Pikemminkin on sellainen kutina, että itsetunto-ongelmani liittyy vain miehiin. Alitajuisesti viehätyn vääränlaisista, dominoivista tapauksista ja he minusta. Äitinä olen omistautuva, hellä ja rakastava. Synkimmillään kuitenkin on hetkiä, etten ole tarpeeksi läsnäoleva. Tämä on varmasti yleistä kaikilla lähivanhemmilla - ei pysty koko ajan olla niin vuorovaikutteinen kuin olisi ihanteellista. Lapseni viettää vain joka toisen viikonlopun isällään.
Työasioihin yksinhuoltajuus on vaikuttanut negatiivisesti ja se taas syö omanarvontunnetta. On ollut poissaoloja lapsen korvatulehdusten jms. takia eli ura tyssäsi lapsen saantiin. Nyt se on vain puurtamista, josta en saa muuta kuin hieman rahaa. En ole äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen edes työllistynyt koulutustani vastaavasti ja motivaatio on hukassa. Kun energiaa on rajatusti, niin duuni tulee lapsen ja ihmissuhteiden jälkeen jossain kaukana hännillä prioriteeteissä :P
Ja tuo oksitosiini-asian olen kokenut kyllä: lapseni kolmen ekan vuoden aikana en juurikaan kaivannut miehen läheisyyttä, koska lapsi oli se yksi ja ainoa. Nyt kun minulla on vapaita viikonloppuja, niin tuntuu, että näivetyn ja riudun hellyyden puutteessa. Sitten vollotan itseni uneen, kun samalla mietin, kuinka vaikeaa on löytää empaattinen mies, joka kestää mua. Ja jonka kanssa olisi sekä henkinen että fyysinen yhteys, samat arvot, joka olisi -5 vuotta omani kanssa. Ja tietenkin vapaa ja lapsirakas! :)
En taida enää kirjoitella itsestäni mitään paljastavaa, pelottaa että jään kohta kiinni. Tuskin kukaan tuttuni tätä palstaa kuitenkaan lukee, mutta yritän olla varovainen näissä asioissa.
Ymmärrän kyllä itse asiassa varsin hyvin, että eloisa ja hyvännäköinen nainen on kaikista otollisin pelimiesmagneetti. Teihin saa jonkinlaisen keskustelu- ja flirttausyhteyden varmasti paljon helpommin kuin niihin seinäruusuihin. Lisäksi monet varmaan helposti ajattelevat, ettei sosiaaliselta tyypiltä tule suoraa tai tylyä torjuntaa.
Miehillä on todella iso kynnys alkaa puhumaan toisilleen henkilökohtaisista asioista ja ongelmista. Tyttöystävä on ainut, jolle yleensä voi selvänä avautua. Luulen, että paljolti sen takia naisettomat miehet ovat ehkä keskimäärin onnettomampia kuin miehettömät naiset. Tuskinpa pystyn koskaan noille vanhoille kavereille avautumaan lapsuuden ongelmistani.
Tämä jäi vähän lyhyeksi ja voisin ehkä lopettaa keskustelumme osaltani tähän. Periaatteessa kiinnostaisi tutustua enemmänkin, mutta olen kyllä melko varma, ettei meillä olisi paljonkaan yhteistä lapsuuden ongelmien lisäksi. Olen jotenkin niin ulkona yhteiskunnasta, etten varmaankaan tule ikinä pääsemään ainakaan mihinkään perus uraputkeen. Enkä varmaan haluaisikaan, koska olen luonteeltani aika yhteiskuntavastainen. Saa nähdä pystynkö edes kiinnostumaan työnteosta enää koskaan, koska siitäkin on niin vähän positiivisia kokemuksia. Harmin paikka tuo sinunkin työkuviosi. Prioriteettisi ovat kuitenkin ehdottomasti oikein.
Toivotan sinulle kuitenkin onnea sopivan miehen löytämiseen. Voithan itsekin tehdä aloitteita kiinnostavien miesten suuntaan tosielämässä nettitreffien sijaan. Varmasti kuka tahansa mies ilostuu, kun nainen tulee iskemään, saati sitten joku malli. :D