Olen reilu kolmekymppinen nainen, jolla takanaan useita, pitkähköjä parisuhteita (3-5 v.), joista kaksi avoliittoja. Jokaisessa suhteessa olin oman aikani onnellinen, mutta lopulliseen sitoutumiseen en ole kyennyt koskaan (avioliitto). Tähän voi olla monia syitä; ehkä pahimpana huono malli, jonka sain kotoa vanhemmilta, jotka eivät toisiaan rakastaneet ja lopulta erosivat ollessani teini-ikäinen. Isäsuhteeni on aina ollut ongelmallinen, mm. isän alkoholismista johtuen.
Anyway, olen alkanut jälleen yhden parisuhteeni kariuduttua pohtimaan sitä, kannattaisiko minun suuntautua tulevaisuuteen sillä ajatuksella, etten enää tule elämään parisuhteessa. Olen luonteeltani hyvin itsenäinen, minulla on paljon ystäviä ja harrastuksia ja pärjään taloudellisestikin ihan hyvin omillani. Toisaalta kaikki miesystäväni ovat olleet eroista surullisia; heidän mielestään olin hyvä kumppani ja kokivat olevansa onnellisia kanssani. Lapsia minulla ei ole, eikä se ole minulle ongelma. Lapsen saaminen itsessään ei olisi sekään ongelma, mutta en koe sitä välttämättömyytenä elämässä.
Hieman minua kuitenkin pelottaa tulevaisuus. Voinko olla aidosti onnellinen yksinkään? Olisi kiva kuulla kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat valinneet elämän ilman vakituista parisuhdetta, ihan omasta tahdostaan. Ns. ei-vakavat suhteet varmaan tulisivat kuulumaan elämääni kuitenkin, ja nykyaikana sellainenkin tuntuu olevan ainakin jossain määrin normaalia.
Anyway, olen alkanut jälleen yhden parisuhteeni kariuduttua pohtimaan sitä, kannattaisiko minun suuntautua tulevaisuuteen sillä ajatuksella, etten enää tule elämään parisuhteessa. Olen luonteeltani hyvin itsenäinen, minulla on paljon ystäviä ja harrastuksia ja pärjään taloudellisestikin ihan hyvin omillani. Toisaalta kaikki miesystäväni ovat olleet eroista surullisia; heidän mielestään olin hyvä kumppani ja kokivat olevansa onnellisia kanssani. Lapsia minulla ei ole, eikä se ole minulle ongelma. Lapsen saaminen itsessään ei olisi sekään ongelma, mutta en koe sitä välttämättömyytenä elämässä.
Hieman minua kuitenkin pelottaa tulevaisuus. Voinko olla aidosti onnellinen yksinkään? Olisi kiva kuulla kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat valinneet elämän ilman vakituista parisuhdetta, ihan omasta tahdostaan. Ns. ei-vakavat suhteet varmaan tulisivat kuulumaan elämääni kuitenkin, ja nykyaikana sellainenkin tuntuu olevan ainakin jossain määrin normaalia.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kaikki tapaamani naiset ovat olleet kaltaisiasi jättäjäpettureita ja vaan yhdenillan suhteiden perässä juoksevia nirppanokkia. Toivottavasti jätät miehet lopullisesti ja elät sitä v.itun onnellista yksinäisyyttäsi mutta toisten sydämiä et saa alkaa enään särkemään tai joutaisit saunan taakse koko ämmä!!!
:) Otan osaa suruusi. Sinähän olet täydellinen mies, ihmeellistä että sinut siitä huolimatta aina jätetään :))
Oliko tämä aloittajan kirjoitus jotenkin tätä vihaista miestä uhkaava? Kokeeko tämä mies, etteivät nykynaiset enää välttämättä tarvitse miestä, ja hän kokee itsensä miehenä uhatuksi? Miksi hän on niin vihainen aloittajalle?
No minkäslainen tämä aloittaja sitten mielestäsi on??? "Toisaalta kaikki miesystäväni ovat olleet eroista surullisia; heidän mielestään olin hyvä kumppani ja kokivat olevansa onnellisia kanssani"
Tunteeton p.askiainenhan tuo aloittaja on ja jättänyt silkasta kylmyydestä ja tunteettomasti miehensä. Ties vaikka minut myös. Olen sitten täydellinen tai vähemmän sinähän et minua tunne mutta tuollalailla käyttäytyvä nainen ei omaa sielua vaan tyhjän ja tunteettoman pään eikä jättäminen tunnu hänestä miltään. Silti sinä varmaan miesvihaaja sinäkin puollat hänen toimiaan.
Ihmeellisesti tulkitset tekstiäni. Olen siis aloittaja. Koskaan en ole ketään "kylmästi" jättänyt, erot ovat aina olleet minulle itsellenikin hyvin vaikeita, koska välitin aina kumppanistani. Välitän edelleen ja olen mm. kahden exäni kanssa edelleen tekemisissä, koska eroihin ei liittynyt mitään julmaa, kuten esim. pettämistä. Kyllä ihmisellä on oikeus lähteä parisuhteestaan jos siltä tuntuu. Sinut on ilmeisesti kylmästi petetty ja jätetty, ja peilaat nyt tätä kokemustasi kirjoittelemalla täällä aggressiivisesti. Anteeksi vain, mutta sinä se taidat se naisvihaaja olla, enkä ihmettele jos tuo hieman pelottavalta vaikuttava luonteesi olisi syynä huonoihin kokemuksiisi.
No kuule. Mut on petetty joskus rysänpäältä kiinni jääden ja joskus salaa vaikka sitä seksiä saisi kotonakin jokaikinen päivä mut kun ei nykynaisille riitä yks. Sitähän sinäkin puheillasi todistat. Jätät hyvät mahd loppu elämäsi kumppanit vaan syystä että haluat seksisuhteita. Eikö jo hälyytyskellot soi että sinun on tuossa tilassa parempi ettet ikinä kenellekään puhu enään seurustelusta. Haet baarista yhden illan panoja ja jätät siihen. Jopa mulle sinkkuna baari tuttavuudet on helppoja joten naisen saamisen vaikeutta en ole koskaan kokenut mutta minä taas haenkin uskollista ja pitkää parisuhdetta en seksisuhdetta.
Joo ja jätetty on niin usein että en pysy enään edes laskuissa mukana. Kysyessäni syytä ei kukaan osaa siihen ikinä vastata muulla tavoin kun "olet ihan kiva mutta. oli tosi hauskaa mutta"
Yleensä kun on käytetty joko taloudellisesti tai muulla tavoin hyödytty minusta olenkin saanut kohtalon tulla jätetyksi.
Tuoko tekee minusta naisvihaajan???
Pitäiskö minun mielestäsi todeta että "Ai että kun on tosi mukavaa kun jätit minut ilman syytä, Aivan ihanaa kun toit vieraan miehen kotiimme ja harrastit seksiä yhteisessä sängyssämme, Todella upeaa kun jätit pitkäaikaisen parisuhteemme lauantaina ja niin paljon suret yhteistä elämäämme että teet seuranhaku ilmoituksen suomi24.lle heti sunnuntaina" Näinkö mun pitäis suhtautua häh???
Onko se syy että en lyö, en harrasta narsismia ja toisen alistamista ja jatkuvaa ryyppäämistä ja renttu elämää että en olekaan niin kiinnostava sillä edellä mainituilla tuntuu suhteet kestävän hamaan tappiin saakka. Turpiin vetäminenkö on se keino millä pysyt tai pysytte mun kainalossa???
En silti ymmärrä miksi hyökkäät minun kimppuuni; en minä ole se joka on sinut pettänyt ja jättänyt. Olen aina halunnut kohdella rakkaita ihmisiä hyvin. Tekstissänihän nimenomaan pohdin ja kerron harkitsevani parisuhteetonta elämää, ei se tarkoita miljoonia irtosuhteita, joissa miehiä vedätetään, vaan omaa elämäntapaa, jossa ei sitouduta eikä anneta kenenkään niin ymmärtää.
Sinä tunnut vetävän puoleesi vääränlaisia naisia. Eivät kaikki petä.
Kunhan tekee miehille selväksi heti, ettei etsi mitään vakavaa, vaan haluaa elää itsenäisesti... niin ongelmia ei tule. Toki joku ressukka saattaa päätäpahkaa rakastua ja särkeä itsensä sitten, kun toinen ei haluakaan mitään perhettä perustaa ja olla läheisesti yhdessä... eikun vaan puumaksi :p
Kyllähän tuo kuulostaa siltä, että nuorena koetut pettymykset avioliiton ja rakkauden pysyvyyttä kohtaan on romuttuneet, tullut jotain sitoutumiskammoa ja jäänyt traumoja vanhempien toilailujen takia. Se on sikäli sääli, kun on niitä sellaisiakin suhteita, jotka kestää kun vaan on oikeasti niin päätetty että se kestää. Monia on alkanut joskus neljänkympin jälkeen kaduttaa, ettei ole tullut perustettua perhettä. Mitä vanhemmaksi sitten tulee, niin sitä yksinäisempi on, kun ei ole sitä perhettä, erityisesti lapsia ympärillä elämässä mukana.. kaikki ei sitä kaipaa, mutta moni tuntuu kaipaavan. Ilmeisesti sinulla on ollut ihan hyviä parisuhteita, mutta lopulta suhteet on aina edenneet siihen pisteeseen, että sinulle on tullut pakokauhu? Et ehkä usko pysyvyyteen, tai sitten sinua juuri pelottaa se, että sitoutumalla toiseen ei enää sen jälkeen olekaan niin paljon koettavaa... toisaalta mitä menetettävää sitoutumisessa voi olla. Vaikeita päätöksiä. Mitä jos antaisi elämän vaan viedä ja katsoisi mitä sillä on tarjottavaa. Jos tulee vastaan joku mahtava ihminen, niin katsoisi vasta sitten kun on sen aika, että perustaako sen perheen vai jättääkö perustamatta. Turha tehdä mitään sellaisia päätöksiä, kun ei tiedä miten se mieli vuosien saatossa muuttuu tilanteiden mukana? Eläisit vaan onnellisena hetkessä. Vaikka mistä minä mitään tiedän, kun olen vasta parikymppinen.
Elän yksin. Olen elänyt kauan yksin. Onnenlähteitä voi olla pieniä ja tekemistä. Rakastaa voi ilman että joku on lähellä ja kaivata. Ei ole pakko päättää onko loppuelämän yksin. Mutta huonoja miehiä on paljon vapaana, ei sitä omanlaista ole ollut tuolla... tullut vastaan. En ole töissä paikassa jossa olisi uusia kasvoja, en käy baareissa, pienet piirit suomessa. Osa on aina varattuna ja netissä hulluja miehiä. Miten siinä voi löytää? Vaikka ehkä voi löytää? En tiedä vastausta.
Voi uskoa löytävänsä taas.... Voihan olla myös hyviä miehiä vapaana paljon... yli kolmekymppisissä vai nuoremmissa? Mulqwisteja on paljon joissakin tietyissä miehissä, kannattaa varoa. Arvot. Yksin voi olla masentunut ja ahdistaa joskus, siihen on lääkettä lääkäriltä. Unilääkettä saa kanssa.
On mahdollista törmätä siihen oikeaan, aina voi uskoa niin.
Etsimällä ei löydä, mutta jos törmää joskus. Ei siis ole pakko olla omanlainen mies, tarkoitin sillä muuten sopivaa ja kiinnostavaa.
minä en kauhean hyvin viihdy baareissa, mutta sinkkuna ollessani kävin paljon kavereiden kanssa terassilla istumassa, joskus vain juomassa kahvia koska en olisi ystäväpiiristäni/työpaikaltani/harrastuksista varmasti löytänyt kumppania. terassilla sitten tapasin aviomieheni ;)
oltaisiin varmaan muutenkin tavattu, kun oltiin kesätöissä samassa kauppakeskuksessa ja kävelin päivittäin hänen työpisteensä ohitse.
joka tapauksessa aloittajan ei kannata lyödä hanskoja tiskiin. hän voi elää päivä kerrallaan, pitää huolta itsestään henkisesti ja fyysisesti, ehkä käydä keskustelemassakin mahdollisesta sitoutumispelostaan ja jos sopiva kumppani tulee vastaan, kiva, jos ei niin life goes on.
Yksin voi elää onnellisena vuoden tai pari, mutta sitten voi taas hyvin elää vuoden, pari onnellisessa suhteessa. Tuo "loppuelämän" yksin tai yhdessä on ihme ajatusvirhe, juuri kukaan ei nykyään elä koko elämäänsä yksin tai yhdessä saman kanssa.
En ole ikinä ollut onnellinen. Aina olen yksin elänyt. En usko etä olen onnelline koskaan ksoka ei kukaan halua seurstella kanssani. Voiko kurjempaa kohtaloa olla.
Minä olen ollut parisuhteissa, pitkissäkin.
Nyt asun ja elän yksin, tyytyväisenä.
Minulta ei puutu mitään. Tienaan ihan hyvin, matkustelen kun tahdon ja minne tahdon. Päätän kaiken yksin. Viihdyn.
Näin olen elänyt jo 4 vuotta. Joskus leikittelen ajatuksella parisuhteesta. En kuitenkaan halua ketään asumaan kanssani. Mietin hyviä ja huonoja puolia, ja aina vaaka kallistuu tähän.
Olen aina ollut hyvin itsenäinen ja riippumaton. Se tuntuu miehille olevan kova paikka, sekin hankaloittaa parisuhteeseen sitoutumista. Itsenäisyydestäni en luovu, enkä vaadi toistakaan luopumaan.
Ehkä - siis ehkä - jos sellaiseen mieheen törmäisin jolla itsetunto riittäisi itsenäisen naisen kanssa elämiseen, voisin seurustelua harkita. Itse olen valmis antamaan saman vapauden toiselle, ja se ei tarkoita liehumista siellä sun täällä ja elämistä kuin pellossa. Kaiken olisi pohjauduttava luottamukseen, luotettavuuteen ja riippumattomuuteen. Selkeät yhteiset pelisäännöt.
Mutta, kyllä minä ainakin sanoisin että yksin voi olla hyvinkin "onnellinen" mitä se onni nyt sitten onkin. Ainakin kun sen on itse valinnut.
Melkeinpä kuin olsin itse kirjoittanut...
Olen elänyt kahdessa pidemmässä parisuhteessa, joista jälkimmäisen päättymisestä alkaa myöskin olla 4 vuotta. Eroon ei ole kummallakaan kerralla liittynyt mitään erityisen suurta dramatiikkaa ; jälkimmäisellä kerralla etenkin "vaivuin" itsetutkiskeluun sen suhteen, onko nyt niin, etten vain yksinkertaisesti ole "parisuhdekelpoinen", vaan ennemminkn "yksinäinen susi"..? Mene ja tiedä, tutkiskelu ei ole edelleenkään päättynyt...
En tunne kaipaavani vakituista parisuhdetta. Jotain pientä säpinää ehkä on ollut / on, muttei sen kummempaa. Olen kantani tehnyt miehille selväksi eli että olen sen verran "itsellinen" eli itsenäinen ja itsepäinen, ettei sen varaan kannata laskea, että haluaisin mahdollisen seurustelun jatkuessa saman katon alle tms. Koskaan ei voi tietää, mutta neljän vuoden aikana kantani "itsellisen" elämän suhteen on vain vahvistunut...
On ollut varsin mielenkiintoista tarkkailla lähipiirin "huolta" itseni suhteen... Kun ed.suhde päättyi eroon, kommentit olivat sääliviä tyyliin "ei pystynyt sitten sitäkään miestä pitämään"... Kun en saman tien ollut haku päällä, pohdiskeltiin, onko minussa jokin paha vika, kun en saa ketään... Nyt on kaiketi meneillään "vaihe 3", jolloin esim pari perheellistä ikätoveriani vaikuttaa jopa hivenen kateellisiltä sen suhteen, että saan itse päättää asiani ja tehdä, mitä tykkään. No, elämä on valintoja...
Voihan olla, että syön vielä joskus nykyiset sanani... Mutta juuri tällä hetkellä 24/7-parisuhde tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Jos ja jos... Jos ihana mies kohdalle osuisi ja päätyisimme parisuhteeseen, pidän mahdollisena sellaistakin ratkaisua, että meillä olisi "omat kodit", mutta silti olisimme sitoutuneita toisiimme. Kas kun ei se yhteinen kotikaan tunnu aina kaikille olevan selvä merkki sitoutumisesta...
Tuo vaihe kun sukulaiset yms kommentoi musta tuntuu periaatteella suhteita on todella säälittävää. Mut täysin umpi hetero mies on sukulaisten puolesta tuomittu homoks koska en saa naista enkä suhdetta. Tottakai mua naiset kiinnostaa aivan älyttömästi ja jopa olen meinannut itseni hirttää siitä tuskasta että mut on tuomittu niin rumaksi että en kelpaa kenellekään. Sukulaiseni ei pidä minuun mitään yhteyksiä, ei kutsu mihinkään juhliin eikä juuri edes moikkaa jos tapaamme koska olen heidän mielestä säälittävä homo.
Jos joku tajuaisi kuinka tuo loukkaa ja olisi minun kengissäni saattaisi vähän kuvitella tuota tuskaa mut eipä kai tähän tilanteeseen ole muuta poispääsyä kun nukkua pois.
Varmasti on monia muitakin poispääsyjä, mutta niin kauan kuin pysyt vain oman pääsi sisällä niin näet vain yhden umpikujan. Me hyväsydämiset ei-niin-kauniit naiset tykätään just rumista miehistä, mutta mehän ei käydä baareissa eli siellä sulle on pakit antanut joku ihan muu letukka. Siinä kun itsesi hirtät niin jätät taas yhden sisäistä kauneutta omaavan ei-kelpaa-naisen miehettömäksi. Vuosi vuodelta ikäpolvessasi on yhä enemmän vastoin tahtoaan sinkuksi jääviä naisia, äitejä varsinkin.
Ongelma, joka on oman pään sisällä, täytyy siellä myös ratkaista. Rumia ihmisiä ei ole olemassakaan, ajatukset voivat olla rumia mutta eivät Luojan luomat miehet ja naiset. Synkkyys on ongelmasi, ei rumuus.
Aloittajan kannattaisi työstää jollakin ammattilaisella alitajuisia pelkojaan siitä että miehessä paljastuu kauhea hirviöpuoli avioliittoon asti ehdittyä tai yleensä pitkässä liitossa. Nämä "minusta tuntuu"-jutut, yleensähän on hyvä seurata sydämensä ääntä mutta jos pikemminkin omat lapsuudenaikaiset traumat ja pelot siellä kuiskuttelevat, niin ehkä sitä "sisäistä höpöttäjää" pitäisi vähän säätää.
Oma vahvuus saattaakin olla lohduttamatta jääneen sisäisen lapsen umpimielisyyttä?