Mietin, että onko nykyelämä mennyt niin kiireiseksi ettei ystävät enää pidä yhteyttä vai onko minussa jotain vikaa.
Tuntuu, että itse olen ollut kyllä se aktiivinen osapuoli ja jotenkin nyt on alkanut todella nyppimään se, että miksi minä olen aina se joka soittelee/tekstiviestittelee/sähköpostailee ja kyselee kuulumisia kun se mennyt niin yksipuoliseksi.
Olen ystäväporukassamme ainoa kuka on järkkäilee kaikenlaista yhteistä illanviettoja, mökkiviikonloppuja, liikuntaviikonloppuja/liikuntapäiviä ja onpa muutamat kesäbileetkin pidetty meillä kotona.
Yhden ystävän kanssa jossain vaiheessa näkeminen meni siihen, että mielellään aina tuli lapsineen meille mutta itse ei pyytänyt vastavierailulle, joten en enää sitten kutsunut. Nykyään kyläillään vaan toistemme luona silloin kun lastensynttärit. Ainoastaan lapsellisten ystävien lastensynttärit ovat ainoat tapahtumat minne olen kutsuja saanut.
Musta tämä tuntuu jotenkin niin surulliselta. Joskus tuntuu, että onko minussa sittenkin ihmisenä jotain sellaista, että ystäväni eivät seurassani viihdy. Mielestäni otan ystäväni huomioon eli olen enemmän kuuntelevaa tyyppiä kuin heti enimmäisenä omista asioistani kertova.
Niin ja olen itsekin perheellinen naimissa oleva, työssäkäyvä kahden koululaisen äiti, mutta kaipaan silti aika ajoin ystävieni seuraa, yhteistä tekemistä ja syvällisiä keskusteluja. Työssä taas en ole päässyt oikein kehenkään tutustumaan pintaa syvämmälle eli työkaverit ovat vain työkavereita.
Onko kohtalotovereita?
Tuntuu, että itse olen ollut kyllä se aktiivinen osapuoli ja jotenkin nyt on alkanut todella nyppimään se, että miksi minä olen aina se joka soittelee/tekstiviestittelee/sähköpostailee ja kyselee kuulumisia kun se mennyt niin yksipuoliseksi.
Olen ystäväporukassamme ainoa kuka on järkkäilee kaikenlaista yhteistä illanviettoja, mökkiviikonloppuja, liikuntaviikonloppuja/liikuntapäiviä ja onpa muutamat kesäbileetkin pidetty meillä kotona.
Yhden ystävän kanssa jossain vaiheessa näkeminen meni siihen, että mielellään aina tuli lapsineen meille mutta itse ei pyytänyt vastavierailulle, joten en enää sitten kutsunut. Nykyään kyläillään vaan toistemme luona silloin kun lastensynttärit. Ainoastaan lapsellisten ystävien lastensynttärit ovat ainoat tapahtumat minne olen kutsuja saanut.
Musta tämä tuntuu jotenkin niin surulliselta. Joskus tuntuu, että onko minussa sittenkin ihmisenä jotain sellaista, että ystäväni eivät seurassani viihdy. Mielestäni otan ystäväni huomioon eli olen enemmän kuuntelevaa tyyppiä kuin heti enimmäisenä omista asioistani kertova.
Niin ja olen itsekin perheellinen naimissa oleva, työssäkäyvä kahden koululaisen äiti, mutta kaipaan silti aika ajoin ystävieni seuraa, yhteistä tekemistä ja syvällisiä keskusteluja. Työssä taas en ole päässyt oikein kehenkään tutustumaan pintaa syvämmälle eli työkaverit ovat vain työkavereita.
Onko kohtalotovereita?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla on ihan samanlaista. Minä olen se, joka ottaa yhteyttä, eivät ystäväni. Ja minä pyydän kylään ja kestitsen, eivät he. Surullista, että ihmiset ovat niin itsekkäitä.
Ei meille juuri kukaan tule vaikka kutsuttaisiin, mutta me käymme silti mieluusti toisten luona. Vuorottelu ei onnistu meilläkään, ja sen mukaan on toimittava. Hyvä että joku on aktiivinen, mutta jos siitä on enemmän vaivaa kuin iloa pitäisi keksiä jotakin muuta.
Miksi on niin tärkeää miettiä ystävyydessä sitä, että kumpi sattuu olemaan se aktiivinen osapuoli ja että miksi toinen ei ole juurikaan aloitteellinen? Eikö todellinen ystävyys voisi toimia paremmin, jos se olisi pyyteetöntä? Ei toiselta tarvitse odottaa vastineeksi mitään, vaikka itse toimisikin aktiivisemmin.
Itse olen ainakin kyllästynyt siihen,että vastuu ystävyydestä ja sen säilymisestä kuuluu vain minulle. Todellisessa ystävyydesssä kysellään toisen kuulumisia puolin ja toisin, eikä sälytetä sitä vastuuta vain toiselle.
Sama juttu, minä aina järkkäilen ja minä otan aina yhteyttä. Jos en soita jollekkin niin en saa ikinä soittoa takaisin. Kun en lähetäkään kutsuja esim. vappujuhliin, kohta aletaan kuitenkin ihmetellä että mitäs sitä vappuna ja kaikki olettavat että minä järkkään. Ja silloin kun olen juhlat järkännyt on aina jotain valitettavaa. Kyllä aito ystävyys on vastavuoroista. Jos "ystäviäni" ei kiinnosta mitä minulle kuuluu niin etsin mielummin ihmisiä joita kuulumiseni kiinnostavat