Olen aina haaveillut "naimisiin pääsystä", pari kertaa kihloihinkin asti päätynyt, noh eka kerta taisi olla sellaiset teinikihlat... Nyt seurustellut 3,5 vuotta ja viime karkauspäivänä kosinkin miestä, mutta sain pakit ja mies totesi, että HÄN sitten kosii, se on miehen tehtävä. Eipä vaan kosi. Asutaankin eri paikkakunnilla ja mies käy usein täällä täysihoidossa. Häistä ollaan puhuttu, se vaan "ei ole ajankohtaista". Vuodet kuluu hukkaan, olen kohta 42v vanhapiika ja perheen perustaminen on haave enää. Pari päivää sitten kirkastui ajatus, että en ehkä haluakaan ollenkaan ikinä naimisiin, mitä järkeä... Sanokaas jotain hyviä puolia avioliitossa..? Hyvät bileet, kiva sormus, ehkä kiva sukunimi, jooh...
Pitäkää tunkkinne..!
2+1
8212
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Unohda se avioliitto ja elä itsellisesti ja itsellesi, niin saat enemmän.
En vain halua olla yksin, ei kai kukaan halua olla sinkkuna kuin väliaikaisesti. Kumppanuus on sellainen perustarve.
Sinä "pääset" naimisiin!
Tosin et tämän miehen kanssa. Tämä mies ei tietenkään halua mitään laillisia siteitä sinun kanssasi. Miksi haluaisikaan, saahan hän Sinulta nyt jo kaiken haluamansa hopeatarjottimella!
Jos todella haluat laillisesti sitovan kumppanuuden lopuksi elämääsi (ja lapsia voi aina adoptoida, eikä välttämättä vauvaikäisiä vaan vanhempiakin!), sinun on parasta alkaa etsimään uutta kumppania. Heitäkin kun on olemassa.
Alappa nyt nähdä vaivaa etsiäksesi se (laillisen) lopullisen elämäsulostuttajan
Minä haluan elää sinkkuna ja N-A-U-T-I-N!
Mulla on oma koti, joka on vain mun.
Mulla on hyvä työ ja hyvin turvattu toimeentulo.
Matkustan, tulen ja menen niinkuin itse haluan.
Mun ei arvitse kysyä mitään, ei ottaa toisen mielipidettä huomioon, ei luopua toisen takia jne jne.
Miehiä on ollut, ja tulee olemaan jos siltä tuntuu.
Joskus tuntuu, useimmiten ei.
Ystäviä on, molempaa sukupuolta. Ystäväpiiriin kelpuutan vain miehet, jotka ovat tarpeeksi hyvällä itsetunnolla varustettuja että kestävät itsenäisen naisen.
Samoin naispuolisten kanssa, kateellisille selkäänpuukottajille anna kenkää.
Tämä on kova paikka useimmille miehille, on sanottu että leikkaan miehiltä munat!
Se taas ei ole minun päänsärkyni, jokaisella on lupa arvostaa itseään ja sitä kautta hyväksyä toiset. Tai sitten ei. Syy ei ole minun.
Olen nelikymppinen naimisissa oleva mies. Minulla ja vaimollani on yksi yhteinen alle kouluikäinen lapsi. Vaimoni on suuttuessaan kiivas mutta nopeasti leppyvä. Meillä on ollut kaiken hyvän ohella paljon riitojakin enimmäkseen rahasta ja lastenhoitoon liittyvistä asioista. Suuttuessaan vaimoni alkaa helposti uhkailla avioerolla ja sitä lajia olenkin saanut kuunnella jo vuosikaudet. Usein hän kuitenkin ilmaisee hyvin uskottavasti rakastavansa minua. Olen varovainen ja harkitseva luonne. Vaimoni tunnemyrskyt ovat ajan oloon alkaneet väsyttää minua. Hänen kanssaan ei voi riidellä rakentavasti. Erimielisyydet kehittyvät hyvin helposti riidaksi. Vaimoni argumentit ovat riitatilanteissa usein täysin epäloogisia ja tunteiden ohjaamia. Suhteemme edetessä vaimoni on kaapannut asteittain vallan. Tosin huonomminkin voisivat asiat olla. Vaimoni ei ole lainkaan uskottomuuteen tai mustasukkaisuuteen taipuvainen ja hän on melko vastuuntuntoinen. Olen päättänyt, etten ainakaan omasta aloitteestani eroa ainakaan kymmeneen vuoteen ja yritän pitää liittomme koossa, koska haluan lapsemme olevan täysi-ikäinen tai lähes täysi-ikäinen erotessamme, koska en halua joutua vieraannutetuksi lapsestamme. Vaimoni puheista on epäsuorasti tullut esiin, ettei hän kannata nykyisin yleistynyttä vuoroviikkoasumista. Viimeistään silloin, kun lapsemme on täysi-ikäinen ja ehkä muuttanut opiskelemaan, arvioin tilanteen uudestaan. Silloin minulla olisi erotessamme vähemmän menetettävää.
Olen päättänyt, että tämä avioliitto on viimeinen kerta, kun alan yhteistalouteen kenenkään kanssa. Erittäin todennäköisesti tämä on viimeinen parisuhteenikin. Muutin vanhempieni luota opiskelijasoluun ja seuraavaksi suoraan nykyisen vaimoni kanssa yhteiseen asuntoon. En ole koskaan asunut täysin omassa kodissani. Kontrollin puute omiin asioihini on alkanut vähitellen vituttaa. Nuorena kaipasin kovasti parisuhdetta ja olisin varmasti päätynytkin parisuhteeseen ja todennäköisesti avioliittoon ja perhe-elämään, vaikken olisi koskaan tavannut nykyistä vaimoani. Olenkin miettinyt, että olenko loppujen lopuksi saanut vielä riittävän rokotesuojan tuollaisia haluja vastaan. Jos en, eroamisessa ei olisi mitään järkeä, koska vaihtamalla aiheuttaisin läheisilleni turhaan järkytystä ja todennäköisesti vain joutuisin ojasta allikkoon. Minkäänlaiseen uusperhekuvion kaltaiseen sotkuun en halua mukaan. Jos taas olen tullut immuuniksi parisuhdehaluille, eroaminen saattaisi olla loppujen lopuksi hyvä ratkaisu varsinkin, jos tilanne kotona menisi olennaisesti huonommaksi. Minusta tuntuu, että olisin onnellisimmillani mahdollisimman yksinkertaista ja ristiriidatonta elämää viettäessäni.
Elämän toiseksi kallein päivä on kun menee naimisiin. Se kallein päivä on kun eroaa. Ei kannata.
E ise ero kalliiksi tule kun muistaa avioehdon tehdä niin pääsee paljon vähemmällä.
Sulla on nyt ehkä jokin pakkomielle naimisiin menosta. Sun kannattas miettiä miksi haluat naimisiin ja haluatko oikeasti nykyisen kumppanisi kanssa vai onko niin, että naimisiin on päästävä ja hän nyt sattuu olemaan ainoa tällä hetkellä, jonka kanssa vois mennä...
Et kerro juuri mitään suhteestanne. Miten suhteenne toimii ja haluatko elää kumppanisi kanssa loppuelämän jne. Ja mitäs sitten kun haaveesi toteutuu ja pääset naimisiin. Oliko se siinä sitten? Monella on liian suuret odotukset, että elämä jotenkin erityisesti muuttuu naimisiin mentyä ja pettyy kun kaikki on kokolailla samanlaista. Meillä naimisiin meno lujitti suhdetta, mutta periaatteessa on aika samanlaista kuin ennenkin. Eikä naimisiin ehkä pidä mennäkään, jos sen tarkoitus on muuttaa jotain. Suhteen pitäisi olla hyvällä mallilla jo muutoinkin ja naimisiin meno on vain merkki siitä. Jos menee päin peetä ja ajattelee, että avioliitto muuttaa asiat parhain päin niin turha toivo. Pelkkä avioliitto ei muuta mitään automaattisesti, kyllä se on ihmisistä itsestään kiinni.
Mun mielestä naimisiin ei pidä mennä siksi, että se on jokin elinikäinen haave., josta on haaveillut jo pikkutytöstä... Yks kaverini kaveri teki niin, että halusi häät ja meni naimisiin miehen kanssa, jota petti ja haki eroa jo 6 kk päästä... Itse haluan mennä naimisiin vaan kerran.
Toisaalta voisit kysyä kumppaniltasi miksi se ei ole ajankohtaista nyt, mutta on ehkä myöhemmin. Mitkä on ne syyt miksi ei nyt voi mennä ja mikä syy on mennä myöhemmin? Usein oikea syy on, että ei haluta sitoutua "lopullisesti".
Hyvät bileet voi pitää muutoinkin ja sormuksenkin ostaa...