Sukulaisen perheessä on aina riidelty kovasti. Pahinta on, että koko joukko on pitkävihaista ja hyvämuistista. Perheessä on kolme tytärtä, hyvin samanikäisiä.
Muistan jo heidän lapsuudestaan, että kasvatus oli aina kovaäänistä komentamista ja huutoa.
Kun yhden tyttären avioliitto purkautui, ei isä valikoinut sanojaan ja tuli sanoneeksi, että uudella miehellä ei ole tänne asiaa. No siitä on 10 v. Ei ole tytär eikä uusi mies käyneet, eikä perhe tunne lapsenlapsia.
Pahinta on, että sisarustenkin välit katkesivat tämän takia, kun valitsivat puolensa, isän tai siskon.
Siitä johtui, että kun yksi tytär vietti häitään, isä ei tullut paikalle, koska oli tullut sanoneeksi, että jos ei siskoa kutsuta, hänkään ei tule. No ei kutsuttu, isä ei tullut, eikä isä tunne näitäkään lapsenlapsia.
Äiti onneksi piti suunsa kiinni, joten hänellä on välit tähän tyttäreen kunnossa, mutta pitää aina huolehtia, koska ketäkin tapaa, kuka voi tulla käymään, milloin nämä kaksi sisarta voivat tulla lapsuudenkotiin, se kolmashan on poissa kuvioista kokonaanI Isä ei voi olla kotona kuin toisen tyttären vierailun aikana.
Kuitenkaan ei mitään hirveää ole koskaan tehty, on vain sanottu niin pahasti, että sitä ei ole muka voinut sivuuttaa. Kun yksi suuttuu, suuttuu toinenkin, koko perhe ottaa kantaa, kirjeitä ja sähköposteja lähetellään, huudetaan puhelimessa, kielletään serkuksien tapaamiset jne.
Meikäläinen kuulee kaikkien osapuolten mielipiteet, ja aina ajattelen, että siinä on tyhjästä saatu huutomyrsky aikaan, kukaan ei kuuntele, mitään järkeä ei ole syytöksissä, muistetaan vanhat asiat ihan pieleen, ja jos yritän jotain siihen väliin sanoa, on ystävyys aina katkolla.
Sen vuoksi hartaasti sanon: Miettikää, kun korotatte äänenne, sillä syytöksiä ei voi peruuttaa. Anteeksi voi pyytää, mutta sanottu mikä sanottu. Kuvailemassani perheessä ei anteeksi edes kannata pyytää, sille naurettaisiin päin silmiä.
Muistan jo heidän lapsuudestaan, että kasvatus oli aina kovaäänistä komentamista ja huutoa.
Kun yhden tyttären avioliitto purkautui, ei isä valikoinut sanojaan ja tuli sanoneeksi, että uudella miehellä ei ole tänne asiaa. No siitä on 10 v. Ei ole tytär eikä uusi mies käyneet, eikä perhe tunne lapsenlapsia.
Pahinta on, että sisarustenkin välit katkesivat tämän takia, kun valitsivat puolensa, isän tai siskon.
Siitä johtui, että kun yksi tytär vietti häitään, isä ei tullut paikalle, koska oli tullut sanoneeksi, että jos ei siskoa kutsuta, hänkään ei tule. No ei kutsuttu, isä ei tullut, eikä isä tunne näitäkään lapsenlapsia.
Äiti onneksi piti suunsa kiinni, joten hänellä on välit tähän tyttäreen kunnossa, mutta pitää aina huolehtia, koska ketäkin tapaa, kuka voi tulla käymään, milloin nämä kaksi sisarta voivat tulla lapsuudenkotiin, se kolmashan on poissa kuvioista kokonaanI Isä ei voi olla kotona kuin toisen tyttären vierailun aikana.
Kuitenkaan ei mitään hirveää ole koskaan tehty, on vain sanottu niin pahasti, että sitä ei ole muka voinut sivuuttaa. Kun yksi suuttuu, suuttuu toinenkin, koko perhe ottaa kantaa, kirjeitä ja sähköposteja lähetellään, huudetaan puhelimessa, kielletään serkuksien tapaamiset jne.
Meikäläinen kuulee kaikkien osapuolten mielipiteet, ja aina ajattelen, että siinä on tyhjästä saatu huutomyrsky aikaan, kukaan ei kuuntele, mitään järkeä ei ole syytöksissä, muistetaan vanhat asiat ihan pieleen, ja jos yritän jotain siihen väliin sanoa, on ystävyys aina katkolla.
Sen vuoksi hartaasti sanon: Miettikää, kun korotatte äänenne, sillä syytöksiä ei voi peruuttaa. Anteeksi voi pyytää, mutta sanottu mikä sanottu. Kuvailemassani perheessä ei anteeksi edes kannata pyytää, sille naurettaisiin päin silmiä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvin kirjoitettu! ja miten totta onkaan.
Tiedän että näitä perheitä on paljon... mm. oman edesmenneen äitini lapsuudenkoti sisaruksineen.
Aina puuttui joku täti, milloin kukakin vuorollaan sukujuhlista kun oli möksähtänyt jollekin jostakin edellisessä sukujuhlassa puhutusta asiasta tai lapsuuden muistoista. ;)))
No onneksi "vihanpito" ei sentään ollut loppuikäistä.
Äiti sentään osasi huitaista kintaallaan ja todeta että "Kuka syyttä suuttuu se lahjoitta leppyy".
Kun tämä syyttä suuttunut sitten oli unohtanut vihanpitonsa ja palasi taas mukaan se tapahtui luonnollisesti kuin mitään välirikkoa ei olisi ollutkaan.... ja sitten möksähti taas seuraava jne....
"sillä syytöksiä ei voi peruuttaa".
Tuosta olen kyllä erimieltä. Kaikki me joskus päästetään suustamme pahasti, miksei sellaista voisi antaa anteeksi mitä itsekin tekee. Huonompi juttu on tietysti, jos pitää itseään parempana kuin muut, eikä ymmärrä omia virheitään eikä osuuttaan tapahtumiin.
Muuten kuvaamasi tilanne on valitettavan todenmukainen useassa perheessä. Millaista elämän hukkaan heittämistä ja pahan mielen kantamista noista riidoista aiheutuu.
Tämä on kornia, mutta sitäkin olen miettinyt että mitä kun joku kuolee kesken muhevan riidanpidon. Miltä se tuntuu? Voiko mennä hautajaisiin tai kuolinvuoteen vierelle. Haluaako mennä tai haluaako kuoleva että toinen tulee (kuolleelta ei tietysti kysytä jollei ilmaise tahtoaan etukäteen)? Iskeekö ikävä ja katumus? Miten sen kanssa eletään? Olisi avartavaa kuulla oletteko joutuneet elämään tällaisia hetkiä läpi? Itse ajattelen näin että ei tarvitse tulla jos ei ole tavallistakaan elämää voitu sovussa elää.
Ilojen ja surujen jakamisen vuoksi olisi parempi että sukulaiset eläisivät sovussa. Huoh, kunpa se olisikin mahdollista.
Kuulun sukuun, jossa oli perintöriita 1800-luvun puolivälissä. Maat jaettiin toisen osaouolen mielestä väärin.
Välit katkesivat, oikeudessa asti käytiin.
Yhä vielä nämä sukuhaarat mulkoilevat toisiaan, ja varmaa kuitenkin on, että nykyihmiset eivät voi tietää asioiden kaikkia käänteitä. Väärinkäsityksiä on varmasti aikojen saatossa ollut ja tullut. Kuka ne enää selvittäisi!
Mutta vakaumus on, että tuon toisen puolen edustajat ovat epäluotettavia ja pahansuopaisia, jotka vääryydellä ovat omaisuutensa hankkineet ja ylpeilevät voittajina.
On varmasti sanottu asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. On haluttuu uskoa pahaa toisista ja kerrottu ikävät asiat eteenpäin.
Jos toisen sukuhaaran edustaja on menestynyt opinnoissaan tai urheilussa, politiikassa tms. niin pitää puhahtaa halveksivasti ja sanoa, että tuon nyt olisi tehnyt kuka tahansa muukin.
Mitä yksi tässä voi! Turhaan yrittää sanoa, että ihmisiä kaikki ollaan. NE eivät ole!
Olen sitä mieltä että vain vahvasti luonnehäiriöiset psykopaatit voivat oman sukunsa kanssa riitautua niin, että ei puhevälejäkään enää ole.
Tapaan aniharvoin tuttaviani, jotka sitten kertovat akuutit tapahtumat. Yleensä hirveitä vääryyksiä on tapahtunut ja kärsitty. Kesälomatuttavuuksia.
Mikä minä olen epäilemään! Mutta kun minulle jokin tapahtima kerrotaan, niin muistan sen seuraavalla kerralla.
Eräskin riita koski sisarenpoikaa, joka on todettu lukihäiriöiseksi ja ADHD-lapseksi ja harkitaan tarkkailuluokkaa.
Vuoden kuluttua kysyin sitten taas tavatessamme, että miten sen tarkkisluokan kanssa sitten kävi, ja kertoja tuijotti ihan ihmeissään: Ei mitään tuollaista koskaan! Mistä sinä olet tuollaista saanut päähäsi!
Muitakin tuulesta temmattuja juttuja on minulle kerrottu käsittämättä, että minä en muita kertomuksia kuule enkä ehkä tapaa asianomaisia itse, vaan kuuntelen juorut.
Nyt olen oppinut enkä enää halua muistaa mitä minulle milloinkin puhutaan, sillä juoru on paljon mehevämpi, kun siihen lisää omasta päästä puolet. En vain aikanaan ymmärtänyt ja joskus olin hyvinkin pahoilla mielin jonkun onnettoman tapauksen takia.
on valitettavaa ett näin on. mikä ihmisiä vaivaa ? pienistä asioista vihataan toisia jopa koko loppuelämän. miksei samantien kun joku ehkä sanoo pahasti voida keskustella asiasta ja tarpeen tullesssa pyytää anteeksi ?
itse olen tullut siihen tulokseen että geeneissä on tuo riidanhalu. sain kuulla omasta suvustani ja paikkansa pitää, meilläkin riidat jatkuu siskosten kesken, vanhempien kuoltua. mitään tosi vakaa ei ole tapahtunut. yksi punoo juonia muiden seläntakana, puhuu juttuja omasta takaa ja sitten muut uskoo eivätkä kuuntele toista osapuolta. puhumaan eivät rupea ! mikä tekee heistä niin virheettömiä ? missä on omavastuu ?
minkä takia ei voida katsoa niitä hyviä puolia kun suhteet on kunnossa ?
takerrutaan pieniin asioihin mutta ei ole otsaa selvittää niitä.
aika vastuuntunnotonta touhua eikä siinä paljoa järkikään päätä pakota...ei mennä itseensä ja yritetä muistaa mitä itse on sanonut tai tehnyt. muisti on hyvä vain toiseen suuntaan.
iän myötä luulis ajatusmaailman muuttuuvan mut toisilla kyllä kehitys on pysähtynyt jo aikoja sitten.
No pyydäpä ite ensin anteeks ja kaduki oikeesti. Mä kyllä muistan sen ikuisesti silti.
anteeksi voi antaa mutta muistaa voi silti... jos kaiken unohtaisi, toistaisi samat virheet ja mitään ei oppisi. ei minulla ole vaikeuksia kuulla virheitäni siitä mitä olen tehnyt ja pyytää anteeksi mutta jos toinen osapuoli ei ota omaa vastuuta ja suostu kuunteleen ei asialle voi mitään. en kuuluu siihen kastiin:)
Oisko menny omaisuudetkin sekasi , eli kaikki toiselle?
Nuo yli sukupolvien jatkuvat riidat? Miten niitä ratkoa kun ei ole aiheuttanutkaan..eikö voisi vaan todeta että ne on menneet kuoppaan jonkun mukana. On sellaisia sukuja toisaalta mikä tuntuu elävän että saa kyräillä ja juoruta jostain jatkuvasti. Tuollainen suku on sairas,kyvytön kohtaamaan ongelmia ja usein ego on ylikorostunut puolustusmekanismi.
Tästä eroriitoihin: riidan sopiminen täytyy tehdä lasten nähden, jotta mikäli he itse ovat luoneet jotain lojaliteetin takia siinä uskossa että vanhempi ei katso häntå hyvällä. Sovinto lapsen nähden antaa luvan lapselle olla oma itsensä ilman lojaliteettiristiriitaa. Sovinto on hyvä nähdä siksikin että lapsi saa siitä käytösmallinä