Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kohta kolmisen vuotta. Olemme ehtineet asua saman katon alla jo jonkin aikaa, mutta viimeiset yhdeksän kuukautta on vierähtänyt eri paikkakunnilla minun päästyä opiskelemaan uudelle paikkakunnalle. Olen viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt välillä paljonkin, miksi olen tässä parisuhteessa joka kuormittaa minua toisinaan aivan liikaa, ottaen enemmän kuin antaen. Tuntuu, että suhteessamme on niin paljon ongelmia ja asioita joita emme saa käsiteltyä, mutta silti rakastan poikaystävääni ja välitän hänestä enemmän kuin kenestäkään. Ajattelin avautua täällä hieman meistä, jos jollain vaikka olisi jotain sanottavaa :) Ja vaikkei olisikaan, saapahan joku ainakin lukemista, minusta on ainakin mielenkiintoista lukea täällä kirjoituksia parisuhteista, niin hyvistä kuin huonoista sellaisista :).
Seurustelumme alkoi vauhdilla: pari kuukautta tapailtuamme aloimme seurustella ja seurusteltuamme kolmisen kuukautta päätin muuttaa hänen luokseen uudelle paikkakunnalle. Tämän seurakuksena jätin oman kouluni kesken, irtisanouduin työpaikastani ja luonnollisesti myös perhe sekä ystävät jäivät. Hetken aikaa asuttuamme yhdessä, jouduin toteamaan että poikaystäväni priorisoi muun elämänsä minun edellenui (koulu, ystävät, harrastukset, vapaa-ajan). Siksipä teinkin hieman tylsästi häntä kohtaan, ja vetosin häntä muuttamaan prioriteettejaan "uhraukseni", sen että jätin kaiken minulle tärkeän hänen vuokseen, takia. Toki olin tehnyt itsenäisesti päätöksen muuttaa hänen perässään, mutta en nähnyt muutakaan vaikuttaa tilanteeseen, kuin vedota uhraukseeni. Tosin olen vieläkin (vaikkakin hyvin harvoin) vedonnut siihen riidellessämme tai ollessani tyytymätön hänen minulle antamaansa vähäiseen aikaan.
Ehdimme asua yhdessä muutaman kuukauden ja minä olin ehtinyt saada jo töitä, kun hän ilmoitti lähtevänsä kesätöihin kotipaikkakunnalleen (sama kuin minun kotipaikkakuntani), olihan hän ollut siellä kaikki aiemmat kesätkin töissä. Ihmettelin huuli pyöreänä, kuinka hän pystyi jättämään minut yksin uudelle paikkakunnalle ilman että olisi edes hakenut töitä samalta paikkakunnalta. Hän vannoi minulle, että näkisimme kolmen kuukauden aikana vähintään joka toinen viikko ja mainitsi myös, että tarpeen vaatiessa hän voisi milloin tahansa ajaa luokseni (matkaa n. 300 km), sillä eihän matka ollut loppujen lopuksi pitkäkään autolla ajella. Tarve tulikin melko pian: sain kesän alussa tietää olevani raskaana ja päätin tehdä abortin. Toivoin kovasti, että poikaystäväni tulisi kanssani klinikalle, vaikka päivä olikin keskellä työviikkoa. Hänellä oli melkein kuukausi aikaa järjestää päivä vapaaksi. Hän ei kuitenkaan saanut kyseisellä päivälle vapaata ja itseasiassa myöhemmin kävi ilmi, ettei hän ollut muistanut edes järjestää asiaa. Olin siis elämäni vaikeimman ja tuskaisimman päivän yksin vieraassa kaupungissa ilman sitä ihmistä, jolta olisin tukea eniten kaivannut.
Abortin myötä huomasin, että poikaystävälleni on äärimmäisen hankalaa puhua asioista. Emme kertaakaan puhuneet abortista saatika hänen tai minun tuntemuksista asiaa kohtaan kunnolla. Pintapuolista "höpöttelyä" kyllä oli, mutta ei mitään sen kummempaa. Huomasin muutenkin, että poikaystäväni ei koskaan suutu eikä hän ei lmaise tunteitaan vaan pyrkii käsittelemään kaiken itsekseen. Äärimmäisen vaikea tilanne minulle, joka olen tottunut puhumaan asiat halki ja muutenkin puhumaan tunteista. Hän myös puhuu välillä mitä sattuu, koittaen miellyttää kaikkia. Tästä syntyy väärinkäsityksiä ja usein hän myös lupaa asioita päällekkäin muiden asioiden kanssa, jolloin minä olen yleensä se kenelle tehdyn lupauksen hän joutuu pettämään. Olen myös saanut hänet pari kertaa kiinni valehtelusta aivan turhanpäiäisistä asioista, joista ei todellakaan olisi tarvinnut valehdella. Mietin usein, miksi hänellä on taipumus valehdella merkityksettömistä asioista varsinkin kun hän tietää, että se osaltaan heikentää luottamustani häneen tietyllä tasolla.
Seurustelumme alkoi vauhdilla: pari kuukautta tapailtuamme aloimme seurustella ja seurusteltuamme kolmisen kuukautta päätin muuttaa hänen luokseen uudelle paikkakunnalle. Tämän seurakuksena jätin oman kouluni kesken, irtisanouduin työpaikastani ja luonnollisesti myös perhe sekä ystävät jäivät. Hetken aikaa asuttuamme yhdessä, jouduin toteamaan että poikaystäväni priorisoi muun elämänsä minun edellenui (koulu, ystävät, harrastukset, vapaa-ajan). Siksipä teinkin hieman tylsästi häntä kohtaan, ja vetosin häntä muuttamaan prioriteettejaan "uhraukseni", sen että jätin kaiken minulle tärkeän hänen vuokseen, takia. Toki olin tehnyt itsenäisesti päätöksen muuttaa hänen perässään, mutta en nähnyt muutakaan vaikuttaa tilanteeseen, kuin vedota uhraukseeni. Tosin olen vieläkin (vaikkakin hyvin harvoin) vedonnut siihen riidellessämme tai ollessani tyytymätön hänen minulle antamaansa vähäiseen aikaan.
Ehdimme asua yhdessä muutaman kuukauden ja minä olin ehtinyt saada jo töitä, kun hän ilmoitti lähtevänsä kesätöihin kotipaikkakunnalleen (sama kuin minun kotipaikkakuntani), olihan hän ollut siellä kaikki aiemmat kesätkin töissä. Ihmettelin huuli pyöreänä, kuinka hän pystyi jättämään minut yksin uudelle paikkakunnalle ilman että olisi edes hakenut töitä samalta paikkakunnalta. Hän vannoi minulle, että näkisimme kolmen kuukauden aikana vähintään joka toinen viikko ja mainitsi myös, että tarpeen vaatiessa hän voisi milloin tahansa ajaa luokseni (matkaa n. 300 km), sillä eihän matka ollut loppujen lopuksi pitkäkään autolla ajella. Tarve tulikin melko pian: sain kesän alussa tietää olevani raskaana ja päätin tehdä abortin. Toivoin kovasti, että poikaystäväni tulisi kanssani klinikalle, vaikka päivä olikin keskellä työviikkoa. Hänellä oli melkein kuukausi aikaa järjestää päivä vapaaksi. Hän ei kuitenkaan saanut kyseisellä päivälle vapaata ja itseasiassa myöhemmin kävi ilmi, ettei hän ollut muistanut edes järjestää asiaa. Olin siis elämäni vaikeimman ja tuskaisimman päivän yksin vieraassa kaupungissa ilman sitä ihmistä, jolta olisin tukea eniten kaivannut.
Abortin myötä huomasin, että poikaystävälleni on äärimmäisen hankalaa puhua asioista. Emme kertaakaan puhuneet abortista saatika hänen tai minun tuntemuksista asiaa kohtaan kunnolla. Pintapuolista "höpöttelyä" kyllä oli, mutta ei mitään sen kummempaa. Huomasin muutenkin, että poikaystäväni ei koskaan suutu eikä hän ei lmaise tunteitaan vaan pyrkii käsittelemään kaiken itsekseen. Äärimmäisen vaikea tilanne minulle, joka olen tottunut puhumaan asiat halki ja muutenkin puhumaan tunteista. Hän myös puhuu välillä mitä sattuu, koittaen miellyttää kaikkia. Tästä syntyy väärinkäsityksiä ja usein hän myös lupaa asioita päällekkäin muiden asioiden kanssa, jolloin minä olen yleensä se kenelle tehdyn lupauksen hän joutuu pettämään. Olen myös saanut hänet pari kertaa kiinni valehtelusta aivan turhanpäiäisistä asioista, joista ei todellakaan olisi tarvinnut valehdella. Mietin usein, miksi hänellä on taipumus valehdella merkityksettömistä asioista varsinkin kun hän tietää, että se osaltaan heikentää luottamustani häneen tietyllä tasolla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja sittenpä pääsenkin meidän kahdenkeskeiseen aikaamme. Seksiä meillä on vähemmän kuin alussa, mikä lienee normaalia, mutta esimerkiksi viime keväänä meillä oli noin kahden kuukauden mittainen tauko, jolloin seksiä ei ollut ollenkaan! Se ei varmaan ole enää ihan normaalia? Yleensä se olen muutenkin minä joka tekee aloitteen, poikaystävältäni aloitetta tulee harvemmin. Nykyään kun asumme tosiaan eri kaupungeissa seksiä on luonnollisesti harvemmin, mutta silti seksiä ei ole edes joka kerta kun näemme (n. joka toinen viikko). Minusta tämä on aivan kamalaa, sillä odotan aina innolla tapaamistamme ja pettymys on suuri, kun menen häntä vastaan asemalle tai toiste päin ja hän saa hädintuskin suikattua minulle suukon. Kun sitten pääsemme kotiin, huomiosta tai hellyydestä ei ole tietoakaan, sillä normaalisti hän rojahtaa sohvalle näpräämään puhelintaan tai katsomaan telkkaria.
Tästä tuli oikeastaan mieleen eräs kerta, kun olin hänen luonaan ja päätin yllättää hänet reeniensä jälkeen: Olin ostanut oikein hienot uudet alusvaatteet ja ajattelin silmänruoan lisäksi tarjota hänelle herkullisen iltapalan. Noh, kun hän tuli kotiin, olin juuri hepeneissäni ja korkkareissani viimeistelemässä iltapalaa, hän vilkaisi minua, meni sohvalle ilmeisesti tekstailemaan kavereidensa kanssa ja noin kymmenisen minuutin kuluttua tokaisi menevänsä suihkuun -yksin- vilkaisemattakaan minua uudelleen. Että se siitä ylläristä :D Eipä sillä, kyllä poikaystäväni tykkää läheisyydestä, ottaa minut mielellään kainaloon aina iltaisin ja pitää lähellä, mutta silti kaipaisin jotain enemmän, en tiedä sitten mitä, seksiä, kokemusta siitä että olen haluttu ja rakastettu, vai aitoa läsnäololla varustettua yhdessäoloa.
Onkohan muilla täällä sellaista ongelmaa, että poikaystävä muuttuu kavereidensa kanssa aivan eri ihmiseksi? Minulla nimittäin on. Kun hän viettää aikaa ystäviensä aikaa ja minäkin satun olemaan paikalla, hän muuttuu jopa inhottavaksi minua kohtaan. Ylimieliseksi ja väheksyväksi, tuntuu melkein että hän kääntää selkänsä minulle. En tiedä mistä tämä johtuu, olen koittanut kysellä mutten ole saanut vastausta, saatika edes myöntymistä siihen, että tällaista ongelmaa on olemassa. Kerran myös kysyin, että häpeääkö hän minua, mutta vastaus oli ehdoton ei. Hän käyttäytyy hyvin pidättäytyvästi minua kohtaan myös vanhempiensa seurassa, hyvä että vilkaiseekaan minuun. MInusta tämä on hassua, sillä en itse koe muuttuvani eri ihmiseksi seuran mukana. Toki jonkinlaista muutosta käytöksessä aina on riippuen seurasta, mutta ei nyt noin radikaalia muutosta mukavasta inhottavaksi. Olen miettinyt voisiko hänellä olla joku ongelma itsensä kanssa sinut olemisessa.
Ohhoh, tulipa avautumista. Paljon negatiivista ja liian vähän positiivista vaikka totta kai positiivisiakin asioita on paljon. Meidän olisi tarkoitus muuttaa saman katon alle heinäkuussa hänen saatua opintonsa päätökseen, mutta saas nyt nähdä onko se loppujen lopuksi järkevää kun minä pyörittelen tätä meidän suhdetta päässäni koko ajan niin negatiiviseen sävyyn :) Toisaalta, onhan se normaalia että suhteeseen kuuluu ylä- ja alamäkiä ja varmasti näin kolmen vuoden vaiheilla alkaa olla joku siirtymävaihe siihen, että rakastaminen on tahdosta kiinni ja se pitää vaan hyväksyä. Ehkä sitä pitää vaan olla tyytyväinen siitä, että saa olla pohjimmiltaan hyvän ja luotettavan miehen kanssa ja koittaa hyväksyä hänet ja parisuhde sellaisena kuin ne ovat, koittaen mukautua siihen itsekin parhaansa mukaan. Eihän mikään parisuhde pysy kasassa ilman työtä :)
"Hän myös puhuu välillä mitä sattuu, koittaen miellyttää kaikkia. Tästä syntyy väärinkäsityksiä ja usein hän myös lupaa asioita päällekkäin muiden asioiden kanssa, jolloin minä olen yleensä se kenelle tehdyn lupauksen hän joutuu pettämään. Olen myös saanut hänet pari kertaa kiinni valehtelusta aivan turhanpäiäisistä asioista, joista ei todellakaan olisi tarvinnut valehdella. Mietin usein, miksi hänellä on taipumus valehdella merkityksettömistä asioista varsinkin kun hän tietää, että se osaltaan heikentää luottamustani häneen tietyllä tasolla."
Hän pelkää mitä ajattelet. Hän on nössö. Itse suosittelisin pysymään erossa tuollaisista miehistä, sillä eivät naiset pitkässä juoksussa ole tyytyväisiä muihin kuin rehellisiin ja suoraan puhuviin miehiin.
ei ole koskaan fiksua muuttaa kovin nopeasti yhteen, vielä kun ei edes tunneta toisiaan!
Ei meillä ole ollut niinkään ongelmaa yhdessä asumisen kanssa, silloinhan kaikki oli periaatteessa paremmin :) samat asiat varmasti opittiin toisistamme mitä oltais opittu vaikka oltais eri asunnoissa asuttu, nopeemmin vaan.
Lifemocker, toi tuskin nyt auttaa kun yhteenmuutosta on jo niin kauan? Itse oikeastaan muutin poikaystäväni kanssa nopeasti yhteen ja se oli ainoa fiksu veto. Ainoa mahdollinen oikeastaan. Ei kannata yleistää.
Mutta alotuspostaajalle paljon haleja ja tsemppiä! Kuulostaa jossain määrin poikaystävältäni, hänkään ei noteeraa yllätyksiä, kykene antamaan samallalailla hellyyttä eikä tee aloitteita juurikaan seksin suhteen. Ymmärrän sua niin hyvin noissa asioissa!
Ja juu mekin asutaan yhdessä ja oon ihan alusta asti ja edelleenkin punninnut kaikkia suhteemme negatiivisia asioita päässäni. Kai se kuuluu tähän suhteeseen. Et ole siis ainoa!
Sun poikaystävän noi valkoiset valheet, puhumisen pelko ja muiden seurassa muuttuva käytös viittaa vahvasti siihen, että hän on vielä poikanen eikä mies. Hän ei ole löytänyt itseään, hänellä ei ole harmainta aavistusta kuka hän on ja on siksi epävarma ja niin huolimaton tietyissä asioissa.
Tai tältä minusta ainakin kuulostaa :) En tiiä mikä tohon sitten auttais... saattaa vaan korjaantuu yleensä ajan kanssa.
Kuulostaa ihan mun eksältä. Oma neuvoni on että eroa, mua kaduttaa se että roikun vuosikymmenen (!!!) suhteessa näennäisesti hyvän miehen kanssa (kiltti ja kohtelias insinööri) joka ei kuitenkaan osannut tehdä mitään päätöksiä, ei edes sitä päätöstä että haluaako minut vai ei. Siinä vaiheessa kun naimisiin meneminen ja lapset olisi olleet ajankohtaisia tulin siihen tulokseen että minulla on oikeus tuntea itseni rakastetuksi. Tiedän, että jos olisin painostanut miestä tarpeeksi olisi se varmasti suostunut häihin ja lapsiin, näillä jees-miehillähän ei ole mitään omaa tahtoa vaan ne vain jotenkin ajautuu elämässään eteenpäin. Päätin kuitenkin että haluan perheen jonkun sellaisen ihmisen kanssa joka aidosti haluaa minut, ei vain jotakuta, ja joka osaa ilmaista sen haluamisensa edes joskus ja jotenkin.
Tunnistan itseni myös tuosta "pitäähän suhteen eteen tehdä töitä" - kohdasta. Noin minäkin ajattelin, ja sillä selittelin itselleni kaikkia niitä pettymyksiä, yksinäisyyttä ja rakkaudettomuuden tunnetta joita noihin vuosiin mahtui. Mutta tosi asiassa mikään suhde ei voi onnistua niin, että vain toinen osapuoli yrittää kun taas toinen osapuoli on tunteeton möhkäle joka ei halua mitään, välitä mistään, puhu mitään.... eikä tee muuta kuin on ja möllöttää kotisohvalla ja mesettää niiden kavereidensa kanssa. Haluatko ihan oikeasti loppuelämältäsi sitä?
Olen itse myös suht samassa tilanteessa. ollaan seurusteltu vajaa 3 vuotta. yks asia monista muista mikä vaivaa on kans tuo miksi muuten suht mukava poikakaveri muuttuu mun ja kavereidensa seurassa mua kohtaan niin tunnekylmäksi? kuin en olis olemassakaan, jos menen vaikka halaamaan niin se joko vaivaa häntä selvästi, tai suorastaan ärsyttää. häpeääkö hän minua?! ei oikein huvita mennä viettämään iltaa hänen kavereidensa luo kun tulee niin hyljätty olo... kun en oo mikään susiruma akkakaan. ja jollen oo väärin ymmärtänyt hänen kaverinsa suurimmaksi osaksi ei inhoa minua, ovat pikemmin tyytyväisiä kun hän on löytänyt tällaisen naisen.