Olemme eronneet avopariskunta. Tyttäret 4 ja 6 vuotiaat. Myimme omakotitalon ja ex muutti lapsien kanssa 2,5kk:ksi hänen vanhempiensa luokse että saivat aikaa löytää uuden kodin ja remointoida se. Löysin itse 3h k s rivitalo huoneiston ja sisustin siitä tytöilleni oman huoneen. Lasten leluja ja piirustusvälineitä ja vaatteita siis löytyy riittävästi. Lastensuojeluvalvojan luona sovittiin asiat siten, että kaikki menee jouheasti ja avoimella linjalla. Tyttäret on minulla keskiviikko ilta-päivästä - sunnuntai iltaan, jonka jälkeen ne menevät äitillensä 1,5 viikoksi. Parilliset viikot on minun ja parittomat hänen.
Minulla on ollut siis mahdollisuus asua pitempään omassa kodissani. Lasten äiti pääsi nyt vasta muuttamaan omaansa remontin jälkeen.
Olemme mielestäni hyvin hoitaneet lastemme asiat vaihtojen ja tiedonvälityksen suhteen. Tytöt ovat tykänneet olla minun luonani, paitsi tuloilta on kaikista vaikein aina. Kaipuu ja ikävä äitin perään kova. Meillä on oikeus soittaa lapsillemme joka ilta, mikä on erittäin hyvä asia. Olen ainakin itse sitoutunut aina sanomaan tytöille että nyt soitetaan äitille.
Tänä keskiviikkona oli sitten kaikista vaikein ilta...äitin mukaan kova halu päästä ja ikävä häntä. Sain raapia pääni totaalisen loppuun että keksin parantaa heidän oloansa. Isi sai kunnon haukut...
Ihmettelenkin miksi? Vai vaikuttaako nyt äitin asunto noin paljon tyttyöjen olotilaan "haluan olla vain äitin kanssa" lauseita sateli. Vai vaikuttaako tähän yleis tilanteeseen se, että äitin huomio on nyt kadonnut sinne asunnon viimmeistely puolelle, ettei iltaisin ole jäänyt tytöille aikaa temmeltää ja tehdä tytär äiti juttuja? Vai onko äitin huomion vienyt joku muu asia?
Vaikka totuus on että kun olemme olleet kolmisin, niin asiat ovat menneet aivan upeasti, hauskaa ja vaihtelevaisuutta on ollut. Mielipiteensä ja tunteensa on saanut näyttää, hartaasti ollaan puhuttu vaikeistakin asioista...leikitty, ulkoiltu ja kavereillakin ollaan käyty. Pikku reissujakin heitetty.
Vanhimman tyttären ja minun välillä ei ole niin lujaa sidettä kuin hänen ja äitinsä välillä. Nuoremman kanssa onkin kovempi sidos.
Mistä moinen stoppi? Kokemuksia, näkö kantoja? Asiallisia sellaisia...
Alkusopeutuminenhan vie aikaa lapsilta ja rankkaa tulee olemaan. Mutta pää on pysynyt kylmänä kyllä... Pelkään vain tässä eskaloitumista meidän vanhempien välille. Olen yrittänytpuhua avoimesti toisen kanssa yhteissitä kasvatus malleista vaikka asutaan erillään. Vähä nahkein tuloksin, mutta mielestäni ollaan hyvin pärjätty....
Mikä neuvoksi...ammatti ihmistenkin kanssa olen puhunut asioista. Ja tilanteesta...
Minulla on ollut siis mahdollisuus asua pitempään omassa kodissani. Lasten äiti pääsi nyt vasta muuttamaan omaansa remontin jälkeen.
Olemme mielestäni hyvin hoitaneet lastemme asiat vaihtojen ja tiedonvälityksen suhteen. Tytöt ovat tykänneet olla minun luonani, paitsi tuloilta on kaikista vaikein aina. Kaipuu ja ikävä äitin perään kova. Meillä on oikeus soittaa lapsillemme joka ilta, mikä on erittäin hyvä asia. Olen ainakin itse sitoutunut aina sanomaan tytöille että nyt soitetaan äitille.
Tänä keskiviikkona oli sitten kaikista vaikein ilta...äitin mukaan kova halu päästä ja ikävä häntä. Sain raapia pääni totaalisen loppuun että keksin parantaa heidän oloansa. Isi sai kunnon haukut...
Ihmettelenkin miksi? Vai vaikuttaako nyt äitin asunto noin paljon tyttyöjen olotilaan "haluan olla vain äitin kanssa" lauseita sateli. Vai vaikuttaako tähän yleis tilanteeseen se, että äitin huomio on nyt kadonnut sinne asunnon viimmeistely puolelle, ettei iltaisin ole jäänyt tytöille aikaa temmeltää ja tehdä tytär äiti juttuja? Vai onko äitin huomion vienyt joku muu asia?
Vaikka totuus on että kun olemme olleet kolmisin, niin asiat ovat menneet aivan upeasti, hauskaa ja vaihtelevaisuutta on ollut. Mielipiteensä ja tunteensa on saanut näyttää, hartaasti ollaan puhuttu vaikeistakin asioista...leikitty, ulkoiltu ja kavereillakin ollaan käyty. Pikku reissujakin heitetty.
Vanhimman tyttären ja minun välillä ei ole niin lujaa sidettä kuin hänen ja äitinsä välillä. Nuoremman kanssa onkin kovempi sidos.
Mistä moinen stoppi? Kokemuksia, näkö kantoja? Asiallisia sellaisia...
Alkusopeutuminenhan vie aikaa lapsilta ja rankkaa tulee olemaan. Mutta pää on pysynyt kylmänä kyllä... Pelkään vain tässä eskaloitumista meidän vanhempien välille. Olen yrittänytpuhua avoimesti toisen kanssa yhteissitä kasvatus malleista vaikka asutaan erillään. Vähä nahkein tuloksin, mutta mielestäni ollaan hyvin pärjätty....
Mikä neuvoksi...ammatti ihmistenkin kanssa olen puhunut asioista. Ja tilanteesta...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Halaa molempia ja hymyile ja ,pysy rauhallisena...:-). T mies ps, eronnut vuosi sitten... Lovea lovea! May the force be with you :-)
Vaihtoehtoja on monia. Ehkä tämä on vain tottumista lapsilta. Paljonko olit heidän kanssaan ennen eroa? Hoitiko äiti pääasiassa? Jos ovat tottuneet olemaan enemmän äidin hoivossa, on hyvin ymmärrettävää, että muutos on raju. Ehkä voisi harkita siinä tapauksessa useita lyhyempiä tapaamisia. Esimerkiksi kahden yön mittaisia pätkiä.
Jos olet ollut aktiivisesti lapsille läsnä aina, kyse voi olla vanhempien välillä pelaamisesta. Pahimmillaan kyse voi olla siitäkin, että äiti itkee itse lapsille, kuinka ikävä hänellä on... En epäile etteikö äidillä olisi todella kova ikävä, mutta sitä ei saa kaataa lasten niskaan. Puhu varovaisesti aiheesta exäsi kanssa. Voitte molemmat tehdä sopimuksen, että ette vuodata IKINÄ ikäväänne lapsille. Siis jos on pitkään erossa ja lapsi kertoo että on ikävä, niin voihan sitä sanoa että "niin äidilläkin/isälläkin, mutta mehän nähdään ihan parin päivän päästä! Nyt sulla on kivaa siellä, ja iskällä/äidillä puuhaa täällä." tms.
Olen kahden lapsen eroäiti. Kokemusta on.
Sama tuli mieleen kuin sinullakin eli tuo vanhemman "eroahdistus", josta on kertonut lapsille... Omasta erosta on reilut 3 vuotta ja kun olin tottunut olemaan kouluikäisen tyttäreni kanssa suuren osan vapaa-ajasta, ensimmäinen puoli vuotta oli rankka ikävä, kun tyttö lähti isän luo viikonlopuksi. Muistan, miten ensimmäisenä kesänä, kun tyttö oli isällään pari viikkoa, itkin iltaisin ikävääni. Päätin kuitenkin olla näyttämättä fiiliksiäni ja päinvastoin kannustin tyttöä isänsä suuntaan tyyliin eikös olekin taas kiva nähdä isää ja tehdä sitä ja tätä...
Jonkun kerran tuli sanottua viikonlopun jälkeen, että olikin jo tyttöä ikävä, mutta huomasin, että tyttö alkoi potea jotenkin morkkista siitä, että iskän kanssa oli kivaa - joten jätin nuokin sanomiset sikseen. Lapset ovat äärettömän hoksaavaisia ja empaattisia ja haluavat huomioida molemmat vanhempansa.
Olen kahden melkein samanikäisen lapsen isä ja meillä on viikko/viikko systeemi mitä on mennyt kohta vuoden.
Teidän pitää lopettaa ikävän puhumiset erotessanne lapsistanne ettei lapselle tule syyllistävää oloakaan. Eräänlainen kilpailukin saa jäädä esim. kumman luona on kivempaa vaan vietätte sitä normaalia perhe elämää pyykinpesuineen ja kahvinkeittoineen jne.(meidän lapset keittää isälle kahvit)
Miksi ei joskus käy hampurilaisella ja hoplopeissa...mutta pää asiassa kotielämää.
Sitten lasten ikävään nappaat syliin ja keskustelette niin on äidilläkin on ikävä ja rakastaa teitä niin kuin isäkin yms.
En tiedä pahentaako ikävä soitot toisen luo vielä pahemmin sitten ikävää.
Aikoinaan kanssa pähkäilin tuota saman tyyppisia kavatusmalleista ja pelisäännöistä.
Minulle kerrottiin ettei meillä tarvise olla edes samat jutut.
Minulla kanssa ex kanssa tulehtuneet välit ja kommunikointi heikkoa.
Varmaan luuli että olen kiinnostunut hänen henkilökohtaisista asioista ja luuli minun kuvittelevan yhteenpaluuta....mutta pistäkää jonkinlainen reissuvihko.
Minulla mennään nukkumaan näin, pesulla kydään noin ja iltasatu luetaan sillon jne.
Mieti todellakin niin sinä ja lasten äiti päässänne kuin sydämmessännekin todellakin sitä lasten etua.
Lasten ei pidä kokea sitä katkeruuttaanne, vihaanne ja kostoanne mikä kuluu eroamiseenkin.
Aikakin korjaa monta asiaa ja asiat alkavat mennä rutiinilla.
Niin ja olen isä mutta tarvittaessa "äiti"
Kiitoksia vastauksista!
Kaikilta tuli sitä tietoakin mitä tiesin, mutta vahvisti oikeiden linjojen suht janassa.
Hetkessä ongelmat ei häviä, mutta syliäni olen vieläkin isommalle aukaissut. Tällä hetkellä olen jättänyt pienet epä oleelliset asiat taustalle, keskittynyt tekemiseen enemmän.
Onnesta Ex kanssa puhevälit ja kommunikointi pelaa. Hänellä ollut samat vaikeudet vaikka äiti. Ilmi selvästi lapset kritisoivat osoittavat pettymyksensä eron takia, hämmästyttävän voimakkaana se on välillä ilmaantunut, kovana tahto tiloina. Rauhallisuus on auttanut ja puhe.
Annetaan paljon rakkautta ja lämpöä.
Sitä olen hieman harmitellut, että ex:lle olen ehdottanut "koko perheen kanssa" esim. elokuviin menoa, yhteistä tekemistä yms sellaista jossa lapset selvästi näkisivät ja kokisivat että "hei" noi tulee hienosti toimeen keskenänsä... Vanhempi tytär on tätä toivonutkin,olen sen asian esitellyt ex ja vähä otettu asiasta sovittelevasti yhteenkin. Kun asian takana on vain lasten edut, ei muuta. Hän ei vain nähtävästi usko sitä, etten ole tunkeutumassa hänen elämäänsä. Tai ainakin hän sitähyvin paljon varoo... Voisi puhua tunteistansa avoimeisesti niin luulisi asian olevan hänellekkin helpomppaa.
Jos alatte hengailemaan koko porukalla, tyttäret saattavat saada käsityksen että palaatte vielä yhteen. Suurin osa lapsista kuulemma elättelee toivoa pitkänkin ajan.
Ei ole puhe jatkuvasta hengailusta, se olisi juuri vahingollista lapsille. Mielen rauhan rikkomista. Nyt puhutaankin 1krt / 2kk tai jotain asiasta. Olen tietoinen lasten "elättelyistä"
Mitään toiveita ei olla nostettu pintaankaan, mutta lasten on hyvä nähdä että vanhemmilla (vaikka eronneet) on myös yhdessä heidän kanssaan hauskaa. Niin sen näkeminen luo uskon ja perustan heidän silmissään kahden kodin välille...
Suomi on täynnä perheitä, joissa kaikki on "hyvin", on omakotitalo, pienet lapset ja kaikki ulkokohtainen hyvä mitä perheonni tarvitsisi. Ja sitten tulee ero. Olen tuollainen erolapsi, nyt aikuinen.
Lapsikin, iästään riippumatta, miettii erossa paljon, ja joutuu aikuismaisten ajatusten valtaan, koska hänen oma elämänsä on tilassa, että sellaisia ei voi välttää.
Mitä kaikkea lapsi miettii? Sitä erovanhemmat eivät kysy itseltään. Sen sijaan he täyttävät aivonsa ajatuksin "Ton exän pitää toimia oikein mua ja lapsia kohtaan". Ap, ajatuksesi, vaatimuksesi, että teidän pitäisi kaveerata 'perheenä' elokuvissa tms on käsittämätön. Luuletko että lapset eivät vaistoa, jos vanhemmat ovat yhdessä vastentahoisesti, vain heidän vuokseen? Sellainen 'perheily' voi vain satuttaa lasta lisää.
Olin itse 8v erolapsi. Voin kertoa mitä silloin mietin. Mietin näitä.
.-miksi ne eros? vastasin :isi joi ja oli öitä poissa kotoo ja siks ne aina tappeli
-kumman luona haluun elää:vastasin:isin, se on aina kiva, ei hauku ja antaa rahaa. Mut isi juo, ei se oikeesti voi tarjoo mulle turvaa, se ei oo koskaan kotona eikä tee ees kunnon ruokaa. Mun on pakko mennä äitin kaa asumaan, vaikka se ei ookkaan yhtä kiva.
-miks isi juo? Miks se on kännissä?
-Kuka toi nainen on (isi vei mut eron jälkeen uutta naistaan tapaamaan, se satutti paljon juuri avioerolapseksi joutunutta). Ei kestänyt kauaa, kun lapsenaivonikin kertoivat "isi petti äitiä naisten kanssa, siks ne tappeli!"
Pari vuotta meni, tapailin isääni siskoni kanssa. Lopulta oma vihani, omaa isääni kohtaan kasvoi niin suureksi, että en halunnut tavata häntä. Äitini ei katkaissut välejämme, eikä hän ollut osallinen vihani syntymiseen. Hän päinvastoin yritti huolehtia siitä, että isäsuhde kestäisi. Todella, meidätkin vietiin "perhelomalle" isän kanssa avioeron jälkeen. Tuo loma on yksi kipeimmistä lapsuudenmuistoistani. Kasvatti isävihaa, sillä silloinkin omin silmin jouduin näkemään, kuinka huonosti isä kohteli äitiäni eronkin jälkeen.
Kärsimme yh-perheessä myös rahanpuutteesta, lapsena mulle jo selvisi sekin, että isä ei maksanut äidille elatusmaksuja. Vaatteeni olivat huonommat kuin koulukavereiden. Siihen aikaan köyhät perheet sai erillistä vaateapua, sossun rahoilla ostimme siskoni kanssa vaatteemme.
Isosiskoni ei koskaan vihannut isää kuten minä, hän jatkoi isän tapailua loppuun asti. Minä katkaisin isääni välit noin 12v. Äiti kutsui isän isosiskoni rippijuhliin, muistan kuinka halveksin ja vihasin isääni noissa juhlissakin, enkä halunnut häntä omiin rippijuhliini.
Siskoni ja isä tapailivat toisiaan isän kuolemaan asti asti. Isä soitti minulle sairaalasta kun oli kuolemassa, pyyteli anteeksiantoani. Haukuin hänet tuossa puhelussa, enkä mennyt katsomaan häntä kuolinvuoteelleenkaan. Ehkä sitä nyt kadun, mutta olin silloin vielä nuori kapinallinen ja mustavalkoinen ajatuksissani.
Tiedän että kaikki erot eivät ole samanlaisia kuin omani. Mutta ehkä teitä ongelmien kanssa painivia eronneita auttaisi, kun yritätte katsoa lapsenne silmin, miltä eronne näyttää.
Isäviha/äitiviha on erossa paha juttu. Erolapsi todnäk tuntee mielessään vihaa erosta, ja voi kokea, tietoisesti tai alitajuisesti, jomman kumman vanhemman olevan syypää perheen rikkoutumiseen. Lapsella ei ole taitoja käsitellä eikä purkaa vihaansa.